sunnuntai 8. tammikuuta 2017

Runohaaste: Edith Södergranista - tunteella

Edith Södergran: Runoja 
WSOY 1999
Suomentanut: Uuno Kailas

Osallistun Ompun lanseeraamaan runohaasteeseen Viini lasissa kuin veistos (#runo100). Omppu kysyi blogitekstissään, pitääkö runoja ymmärtää. Sitä olen itsekin pähkäillyt. Pitääkö runoja lukea analyyttisesti vai saako niitä lukea pelkästään tunteella ja elämyksellisesti? Tässä tekstissäni käyn läpi runojen Neidon kuolema (Syyskuun lyyra, 1918, alkuteos Septemberlyran, 1918) herättämiä tunnereaktioitani. Mielelläni siteeraisin runon kokonaisuudessaan, mutta taitaa mennä tekijänoikeusrikkomusten puolelle. Antaa olla.

Ihailu:
Runon selkeys ja kirkkaus.

Ahneus:
Antakaa minulle "pienet punaiset raakunkuoret". Antakaa minulle "herttuan keittiön kiiltävät veitset". Antakaa minulle "kieloniitty, johon hänen kenkänsä oli jäänyt viime yönä". Antakaa minulle metsä, jossa "hänen ruumiinsa lepäsi". Haluan nähdä "syksyn kellastuneet kentät". Haluan nähdä "sen ihanan neidon", jonka "sielu ei erehtynyt koskaan". Antakaa minun nähdä, kun neito kävelee metsässä, kun hän tanssii, kun hän kuolee.

Uteliaisuus:
Miksi minulle ei kerrota, kuka kuka neito on? Onko hän kuninkaallinen? Onko hän sadun henkilö? Mihin hän kuoli? Miksi hän tanssi metsässä? Vainosiko joku häntä? Halusiko joku tappaa hänet? Liittyykö tähän "herttuan veitset" tai "miesten joukko, lasien luota"? Mitä ovat "pienet punaiset raakunkuoret"? Mikä on raakku? Onko se joku lintu? Ovatko ne simpukoita? Minkälainen tarina tästä kaikesta rakentuu? Murhamysteeri vai äkkikuolema vai jotain muuta?

Ärtymys:
No niin, näinhän siinä kävi. En ymmärrä. Mutta toisaalta, en edes halua ymmärtää. En halua tietää. Mysteeri kiehtoo enemmän kuin lopullinen totuus. Mutta pitäisi ymmärtää, pitäisi selittää. Pitäisi analysoida. Analysoi. Analyysi on väkivaltaa. Analyysi on runon sisälle porautumista. Se on poraamista, raastamista, repimistä. Se on lääppimistä, sorkkimista, tökkimistä. Analyysi on irrottamista, purkamista, niputtamista. Se on vastenmielistä. Se on kaivertamista, nakertamista, syövyttämistä. Se on runon lumouksen tukahduttamista kuoliaaksi. Se on polttomurha, happoisku, puukotus, kuristaminen, nylkeminen, hukuttaminen ja jäädyttäminen.

Raivo:
En halua analysoida. En HALUA ymmärtää. EN HALUA TIETÄÄ. Mihin tarvitsen tietoa?  Haluan tuntea. Haluan hengittää. Haluan NÄHDÄ runon maiseman. Haluan haistaa, maistaa, kuulla ja tuntea. Haluan sukeltaa siihen, haluan uppoutua siihen. EN HALUA SELITYKSIÄ. Jos neito kuollut, neito on kuollut. Eikö tätä voi jättää tähän. Miksi pitää loputtomasti vatvoa? EN. HALUA. TIETÄÄ. ENEMPÄÄ.

Turhautuminen:
Analysoi: ISBN 951-0-03491-6. Analysoi: Werner Söderström Osakeyhtiö Porvoo-Helsinki-Juva.

Häpeä:
Eihän näin huonoa tekstiä voi julkaista missään muualla kuin blogissa. Jos peruskoulussa kirjoittaisi tällaisen tekstin, arvosanaksi tulisi 4-. Jos tätä tekstiä tarjoaisi lehteen, sitä ei julkaistaisi. Jos tämän lukisi ääneen esitelmänä, tälle naurettaisiin.

Viha:
 Mutta tämä on minun tapani lukea runoja. Jos ei kelpaa, olkoon kelpaamatta sitten.

Omistushalu:
Neidon kuolema on minun runoni. Tarkennus: runon herättämät mielikuvat ovat MINUN mielikuviani.

Epäily:
En edes tiedä, ketä vastaan tässä taistelen. Näkymättömiä vihollisia? Mistä nämä äänet ovat tulleet kaikumaan päähäni? Miksi en saa niitä vaikenemaan? Kenelle minä tässä oikein todistelen? Kukaan ei ole kuulemassa. Ketään ei edes kiinnosta. Miksi en vain lue runoa kuin mitä tahansa tekstiä? Miksi yhden runon aikana pitää käydä läpi näin valtava tunneskaala? Miksi ei vain lue? Miksi runon lukemisesta pitää tehdä näin vaikeaa? Miksei runon lukemisesta voisi tehdä yhtä yksinkertaista kuin vaikkapa omenan syömisestä. Jos syö omenan, syö.

10 kommenttia:

  1. Ihan nyt ensiks, että miten sattuikaan, että suomentaja on Uuno Kailas. Minä kun tässä nyt olen juuri Uunon kanssa pari päivää tehnyt matkaa ja nyt hän on täällä sinun blogissasikin.

    Sinähän olet litteroinut ajatuksesi ja hienosti oletkin. Mulla kun on Väinö Kirstinän Kootut niin siinä on vähän vastaavia juttuja. Että jotta en nyt menisi sanomaan, että sinun versiosi on kaukana runoudesta ollenkaan. Tykkään erityisesti ajatuksestasi analysoida ISBN-numeroa.

    On arvokasta, että jaoit ja pystyit jakamaan sen, mitä lukiessasi päässäsi liikkui. Kiitos.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Uuno Kailasta ajattelin lukea myös uudestaan. Korvissani soi kohta ovista: yksi uneen, yksi kuolemaan (en muista sanatarkkaa sitaattia). Jospa silloin pystyisi kirjoittamaan rauhallisemmin. Pahimmat höyryt on jo päästetty...

      Jäin miettimään, miksi aina pitää ymmärtää. Yleensä vain runoja, oopperaa, taide-elokuvia (=korkeakulttuuri?) pitäisi ymmärtää. Kukaan ei kuitenkaan vaadi ymmärtämään sarjakuvia, action-elokuvia, rockia, hip hop-musaa. Silloinhan riittää, että joko pitää tai ei pidä. ISBN-numeron analyysivaatimus kuvastaa, kuinka kyrsiintynyt olen älyllistämiseen.

      Kiitoksia nyt vaan, että et raivohulluudesta syyttänyt ;)

      Poista
  2. Edith Södergran oli lempirunoilijani nuorempana. Ehkä olisi vieläkin, en tiedä, pitäisi lukea pitkästä aikaa. Ainakin silloin nuorena minuun vetosi se hänen dramaattisuutensa ja pateettisuutensa. Suuret tunteet!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Luin myös Södergrania nuorena. Pidin luonnon kuvauksesta ja juuri niistä suurista tunteista. Oman kirjan ostin.

      Poista
  3. Minä en ole runojen lukija, luen silti joskus ja saatan yrittää kirjoittaakin. Kylläkin lähinnä kieli poskessa, omassa kuitenkin.
    Jos blogini vielä herää henkiin, niin ehkä keväällä voisi vaikka jonkin julkaista.
    Mutta ei mun nyt pitänyt itse runoista puhua, vaan niiden tulkinnasta. Törmäsin tänä aamuna nimittäin sattumalta yhteen runolliseen teokseen ja ajautksiin siitä: Raamatun Korkeaveisuun. Jotkut ihmiset kun kovasti vänkäävät sen olevan vertauskuvallinen ja toiset taas ihan aito seksi ja rakkauskuvaus. Kukaan ei enää voine tietää, mitä tekijä ajatteli. Mieleeni tuli, että tähän saa onneksi soveltaa kaikkiin muihinkin runoihin soveltuvaa sääntöä: Ei ole vääriä tulkintoja!
    Se vapauttaa runojen lukijaa, saati tulkitsijaa. (En nyt tarkoita änäeen lukemista, vaan merkityksien tulkintaa). Minun mielipiteeni on, että ei tarvi ymmärtää! Eikä ole edes pakko tykätä. Mutta saa tehdä molempia tai vain toista.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Itse olen jonkin verran runoja lueskellut. Muutamia runokirjoja olen jopa ostanut, Södergranin lisäksi Eeva-Liisa Manner, L.Onerva, Eino Leino ja muuta. Kalevalaa ja Kanteletarta olen lukenut myös ja ostanut itselleni. Nykyrunoutta olen myös lukenut. Kaikkein eniten taisin turhautua lukiessani runokokoelmaa Skorpionin sydän (Heidi Liehu?). Kun ei avautunut, ei avautunut. Tuli tunne, että runoilija halusi vain piruilla lukijalle tyyliin ha haa, etpäs saanut mitään selvää.

      Korkea veisun olen joskus lukenut. Minusta se on rakkausruno. Kai siinä voi symboliikkaakin nähdä, mutta teennäiseltä tuntuu.

      Olen huomannut, että suomalaista runoutta lukee usein oman henkilöhistoriansa kautta. Ainakin vanhaa runoutta. Jos runossa mainitaan metsä, tuntee itsekin olevansa jossain tutussa metsässä. Välillä se tuntuu hyvältä, välillä tukalalta. Ulkomaalainen runous jää yleensä etäisemmäksi, ei tule iholle.

      Poista
  4. Minä olen lukenut aina runoja puhtaasti eläytymisen kautta. Jos en eläydy tai lumoudu, menen vain nopeasti ohi. Jos runo sykähdyttää, haluan lukea sen yhä uudestaan ja usein ääneen, koska hyvässä runossa on rytmi minulle tärkeä. Joskus käy niin, että kokoelmassa on vain yksi hyvä runo, mutta se riittää minulle.
    Kirjallisuudentutkijat saavat analysoida, minä en välitä runoa lukiessani muusta kuin siitä pysäyttääkö se minut.

    Salomon Korkea Veisu, onhan sitäkin tulkittu joksikin Jumalan ja ihmisen suhteeksi, mutta minusta se on vain - eikä mitään vain, se on upeaa runoutta - kuningas Salomonin eroottinen ylistys rakastetulleen. Tuollainen tyyli on ehkä ollut silloin raakkuslyriikassa yleinen, mutta tämä on säilynyt, koska se on liitetty Raamattuun, joka on kummallinen erilaisten tekstien kokoelma.

    Tuija, tämä on innoittava kirjoitus! Tekisi heti mieli lukea Edith Södergrania, häneltä minulla ei ole mitään, mutta Uuno Kailakselta on. Kailaalta vai Kailakselta? Minusta tuntuu, että Kailakselta on oikein.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mietin itsekin, sanotaanko Kailaksesta vai Kailaasta. Kai Kailaksesta kuulostaa paremmalta. Kirjastosta olisin halunnut lainata koko tuotannon, mutta ei ollut. Harkitsin sen sijaan Helvi Juvosta, mutta hyllyyn jäi. Saima Harmajan nimi tuli myös mieleen. Jos muistan oikein, runot ovat synkkiä ja masentuneita. Ei tietenkään ihme, jos on kuolemaisillaan keuhkotautiin (ellen taas sekoita nimiä).

      Eeva-Liisa Mannerilta (ei Mantereelta?) minulla on kokoelma. Osa on pökerryttäviä. Pidän myös Mannerin koomisista kissarunoista Kamala kissa ja Katinperän lorut. Niissä on loppusoinnut ja rytmiä.

      Poista
    2. Tuija, huomasithan minun kirjoitusvirheen "raakkuslyriikka"! :D

      Poista
    3. Huomasin. Huonomminkin olisi voinut mennä, esim. raakuuslyriikka. Kai sitäkin on.

      Poista