tiistai 28. elokuuta 2012

Suomireggaen purema


MUSIIKKI  ---  Jukka Poika: Yhdestä puusta (Suomen Musiikki Oy, 2012)

Jukka Pojan suomireggae on osunut viime aikoina kovaa. Jukka Pojan musiikki heiluttaa sekä tanssijalkoja että ihastuttaa sanoituksillaan, jotka ovat yllättävän raikkaita, kekseliäitä ja välillä myös hauskoja.

Lähes pakkomielteisesti olen kuunnellut kappaletta Älä tyri nyt, joka on melankolinen sanoituksiltaan ja säveliltään. Kun ensimmäisen kerran kuulin kappaleen, mahaani alkoi melkein vääntää kohta:

Pystymetsää ja laakeeta peltoo 
maisema herättää jumalanpelkoo
täällä taivas roikkuu uhkaavana
päittemme yllä

Maisema kuvastaa ilmeisesti Pohjanmaata, jossa en koskaan käynytkään, saatikka asunut niissä maisemissa. Mutta mielestäni laulussa on jotain universaalia, ja siksi siihen voi samastua kuka vain ja missä vain. Laulu kertoo vangiksi jäämisen kokemukseen liittyvästä ahdistuksesta ja halusta päästä pois. Tälläisiä tunteita voi kokea missä tahansa. "Pystymetsä" voi yhtä hyvin olla myös kerrostalojen betoniviidakko jossain kolkossa lähiössä. "Laakeat pellot" voivat olla kattojen meri ylimmästä kerrostalohuoneistosta nähtynä. "Taivaskin voi roikkua uhkaavana" missä päin maailmaa tahansa, myös auringonpaisteessa. "Taivas voi roikkua uhkaavana" ihmisen sisällä myös selittämättömän ahdistuksen takia, jolle ei löydy mitään selkeää ulkoista syytä.

Tekstini antaa ehkä väärän kuvan Jukka Pojan tuotannosta, jossa suurin osa lauluista ei ole melankolisia, vaan positiivisia. Mutta tämä on kuitenkin kappale, joka itseeni vaikutti voimakkaimmin.

PS. Koska tämä on "vain blogi", kirjoittelen loppuun unistani. Näin viime yönä ensimmäistä kertaa unen, jossa oli mukana musiikkia jopa kolmeen otteeseen: omituista pianon pimputusta, Abban Dancing Queen ja joku tuntematon, pateettinen sävellys. Olen todella tyytyväinen unieni "kehittymisestä", koska olen jo pitkään sadatellut unimusiikin puuttumista.

Uneni ovat "kehittyneet" myös hajujen osalta, koska hajuja on tullut lisää. Muistan kolme unta, joissa on ollut mukana hajuja. Yhdessä oli imelää kusenhajua, toisessa makealta appelsiinilta haisevaa kalmanhajua (tuskinpa kalma oikeasti tältä haisee) ja äskettäisessä unessa oli mukana tupakanhajua. Unessa olin lääkärin vastaanotolla, jossa lääkäri savutteli hillittömästi. Kieltäydyin tietysti maksamasta lääkärinpalkkiota ja marssin matkoihini. 

Olisi hauskaa kuulla muiden unista. Onko unissasi musiikkia vai pelkkää visuaalista matskua? Entä hajut ja tuoksut?

sunnuntai 26. elokuuta 2012

Miksimiksimiksi?


KIRJALLISUUS  ---  Pascal Mercier: Yöjuna Lissaboniin (saksankielinen alkuteos: Nachzug nach Lissabon, 2004), Suomentanut Raija Nylander, Tammi, 2010

Valitsin tämän romaanin kirjastosta ulkokirjallisista syistä. Ihastuin kirjailijan lämpimään ja intensiiviseen katseeseen kirjan takakuvassa. Valitettavasti en kohdannut samaan intensiivisyyttä itse romaanissa. Lukukokemukseni laimeuteen saattaa vaikuttaa sekin, että lukemiseni hajautui liian monelle päivälle, jolloin tunneyhteys ehti haihtua.

Aluksi ajattelin, etten kirjoita romaanista ollenkaan. Päädyin kuitenkin kirjoittamaan, koska muutama kysymys ei jätä minua rauhaan. Romaani kertoo siis sveitsiläisestä klassisten kielten opettajasta, Raimund Gregoriuksesta, joka yhtäkkiä jättää säntillisen työnsä koulussa ja lähtee Lissaboniin selvittelemään kuolleen kirjoittajan vaiheita. Raimund, lempinimeltään Mundus, törmää sattumalta kirjakaupassa Amadeu de Pradon kirjoittamaan omakustanteiseen omaelämäkertaan, joka on tyyliltään filosofinen tutkielma elämästä ja kuolemasta. Pradon kirja on kirjoitettu portugaliksi. Mundus ei entuudestaan osaa portugalia, joten hän alkaa äkisti opiskella sitä vimmastusti. Opiskelua motivoi myös portugalilainen nainen, jonka Mundus kohtaa sattumalta kaupungilla ja vaihtaa tämän kanssa muutaman sanan.

En ymmärrä romaanin asetelmaa. Miten mikään kirja voisi tehdä keneenkään ihmiseen niin voimakkaan vaikutuksen, että henkilö olisi siltä istumalta valmis jättämään kaiken, mihin on vuosikymmenten aikaan tottunut? Pradon (fiktiivinen) kirja, jota siteerataan romaanissa sivukaupalla, ei edes ole kummoinen. Ainakaan itseäni ei sävähdytä Pradon polveileva ja jaaritteleva kirjoitustyyli, jossa elämästä kirjoitetaan ulkokohtaisti, liian filosofisesti.

Mercierin romaania lukiessa takerruin psykologisen uskottavuuden ongelmaan. Mielestäni on syytä uskottavasti perustella, mikä laukaisi Munduksen äkillisen psykologisen muutoksen. Miten säntillinen ihminen yhtäkkiä muuttuu spontaaniksi? Eihän sellaista tapahdu. Tai jos tapahtuu, miksi ihmeessä? Loppuratkaisun perusteella vaikuttaa siltä, että Munduksen persoonallisuus muuttui aivokasvaimen takia. Mutta eikö sitä olisi voinut pohjustaa vähän enemmän? Ainakin minua lukijana riivasi koko romaanin ajan (611 sivua), miksi Mundus lähti ja jätti kaiken. Miksi? Miksi? Miksi? Oliko se aavistus omasta kuolemasta, joka saattaa häämöttää lähellä? Halusiko hän kokea jotain erikoista ennen kuolemaansa?

Toinen asia, mikä romaanissa häiritsi, oli jonkinlainen epäkonkretia. Aina ei ollut selvää, missä tapahtumat tapahtuvat tai kuka puhuu. Vaikka Mercierin romaani onkin luokiteltu idearomaaniksi, toivoisin kuitenkin tiettyä konkretiaa. Ei kai siitä mihinkään pääse, että ihminen on myös fyysinen olento, vaikka kuinka leijailee filosofisessa sfääreissä.

Nämä kaksi epäkohtaa pilasivat lukukokemukseni. Se on sääli, koska Mercier pystyy kuvaamaan hyvin Salazarin aikaista diktatuuria Portugalissa. En ota kantaa, oliko romaani hyvä vai huono, mutta minulle se ei vaan toiminut. Arvostan fiktiossa psykologista uskottavuutta niin paljon, että ilman sitä fiktio ei mielestäni toimi. Joku on joskus sanonut, että fiktiossa voi valehdella kaiken muun paitsi ei tunteita. Mielestäni Mercier valehteli tunteissa, minkä jälkeen koko romaanilta putosi pohja.

Jos joku on lukenut romaanin, kuulisin mielelläni kommentteja. Ehkä olen vain missannut jotain olennaista.

keskiviikko 22. elokuuta 2012

Leffakarkkeihin liittyvä problematiikka


Vieläkin ketuttaa Tuula-Liina Variksen mutuhuttu-nälväisy. Mielestäni siihen sisältyy itserakkaudeksi tulkittava oletus, että kaikki bloggaajat olisivat Variksen palvelijoita, joilla on velvollisuus tuottaa Kirjailijaliiton puheenjohtajan peukuttamaa tekstiä eli analyyttista, asiantuntevaa ja arvioivaa.

Toivottavasti Varis on vihdoin viimein pystynyt sisäistämään tosiasian, että bloggaajat eivät ole allekirjoittaneet minkäänlaista sopimusta liittyessään Bloggeriin (tai muuhun palvelimeen), jossa sitouduttaisiin kirjoittamaan vain ja ainoastaan tietyllä tyylillä ja vain ja ainoastaan tietyistä aiheista.

Ainakin itse olen käsittänyt bloggaamisen perusperiaatteet näin: 1) kuka tahansa voi 2) milloin tahansa kirjoittaa 3) mistä tahansa aiheesta 4) millä tahansa tyylillä, kunhan noudattaa Suomen ja Kalifornian osavaltion (koskee Bloggerin käyttäjiä) lakeja. Toivon totisesti, että nämä yksinkertaiset perusyhtälöt valkenevat myös Varikselle. Eli suomeksi: jos haluaa kirjoittaa täyttä paskaa, se on luvallista.

Sain päähäni idean selvittää, kuinka korkealentoisesti ja (pseudo)tieteellisesti voi kirjoittaa niinkin triviaalista aiheesta kuin leffakarkit. Tekstini ei millään tavalla nosta suomalaisen kritiikin tasoa eikä tekstini edistä maailmanrauhaa eikä sillä ole muitakaan yleviä tavoitteita. Mutta kirjoittaminen on tapa viihdyttää itseään. Onko sekin nykyään rikos tai synti? Vai onko se epäterveellistä?

Tästä se lähtee:
Kun istahdat kotisohvallesi, olipa se sitten plyysiä, gobeliinia, verkaa, sarkaa, puuvillaa tai nahkaa, ja aloitat leffan katsomisen, mieltäsi askarruttaa leffakarkkeihin liittyvä problematiikka. Joudut toteamaan, että aiheen käsittely loistaa poissaolollaan tieteen ja taiteen historiassa.

Et löydä filosofeja, jotka olisivat vetäytyneet tutkijankammioihinsa meditoimaan tätä kysymystä. Poissa ovat munkit ja mystikot, joiden sielu olisi vaeltanut leffakarkkien problematiikan parissa ja muodostanut siitä dogmaattisia oppijärjestelmiä. Yhtään lääketieteen Nobelia ei ole ansaittu leffakarkkien ansiokkaalla ja pitkäjänteisellä tutkimustyöllä.

Yksikään trubaduuri ei ole musisoinut kauniin neidon ikkunan alla aiheenaan leffakarkit. Aiheesta ei ole maalattu taulunpuolikastakaan. Ainoa henkilö, joka taiteen maailmanhistoriassa on jaksanut syväluodata leffakarkkien realiteetteja, on popin kuningatar Madonna, joka levyllään Hard Candy (Warner Bros, 2008) laulaa turkish delighteista, candy caloreista ja sugarista, sokeroiduista unelmista.

Mutta yksin pitää sinun päättämän, minkälaisiin leffakarkkeihin tai muihin naposteltaviin päädyt. Yksin seisot eksistentialistisessa angstissasi ruokakaupan karkkihyllyn edessä ja lapat karkkisäkkiisi vaahtokarkkeja, viinikumeja, salmiakkeja, lakuja, riisisuklaita, tryffeleitä ja muita suklaita. Yksin joudut ratkaisemaan elämäsi keskeisimmät kysymykset: valitsenko kingkongeja vai liitulakuja vai molempia; sopivatko noitapillit yhteen vaahtokarkkien kanssa; minkä värisissä viinikumeissa on vähiten karsinogeenisia aiheita; olisiko minun vaihteeksi radikaalisti kokeiltava pääsiäisrakeita, tervapiruja tai väärysnaamoja?

Entä miten leffakarkit korreloivat leffagenren kanssa? Jos katsot komediaa, pitääkö karkkiesi välkehtivän sateenkaaren väreissä? Jos ruudussasi pyörii mustalla huumorilla kuorrutettu komedia, pitääkö karkkiesi hehkuvan mustapuhuvina, sysimustan salmiakkisina tai lakritsisina? Entäpä draama, minkälaisen kombinaation muodostavat riuduttava draama ja makeat namuset? Ei, silloin sinun on syytä tarttuman suolapaloihin. Draama kulminoituu valkoisten popcornien homogeeniseen massaan. Draaman kitkeränsuloisuus kompensoituu dippaamalla maissilastuja guacamole-kastikkeeseen, jonka olet juuri äsken produktoinut keittiössäsi avokadosta, tomaatista, sipulista, jalopenosta, sitruunamehusta ja mustapippurista.

Jos iltasi aktualisoituu ns. taide-elokuvaan, sinun tulee huolella valitseman naposteltavat ja juotavat. Taide-elokuvan sofistikoituneisuus realisoituu valitsemalla taiteellisuuta reflektoivan viinin (punaviini, totta kai, mieluiten täyteläinen ja keskitanniininen), jota siemailet kristallilasista. Samalla asetat dorsodentaaliseen suuhusi brie-juuston siivulla päällystetyn voileipäkeksin tai hapankorpun.

Mutta jos katsot kauhuelokuvaa, jossa morbiditeetti lisääntyy tangentuaalisesti, sinun tulee inserttaaman barbeque-maustettuja perunalastuja, joita sullot suuhusi suksessiivisissa sekvensseissä. Splatter-elokuvien visuaalinen frekvenssi implikoi suolakurkkujen eksplisiittista deduktiota. Klassikojännityselokuvien indeksaalisesti eksplikoitu parilointi kompensoi suolatikkujen kaneerista barbarismia sekä saattaa injektoitua komplikaatioineen glaseerattuun monostesiaan, jolloin parenteesi voi olla kerettiläinen ja pneumaattis-eskatologinen.

Eiköhän tämä riitä tältä päivältä.

sunnuntai 19. elokuuta 2012

Onko rockista pakko pitää?


Monet eivät pidä nykytaiteesta ja suorastaan ylpeilevät sillä. Usealle klassinen musiikki menee yli ymmärryksen, mutta sen tunnustamista ei tarvitse hävetä. Läheskään kaikki eivät innostu golfista, formuloista tai kilpakävelystä, mutta siitäkin voi puhua. Mutta entäpä jos ei välitä rockista? Onko se tabu? Pitääkö siitä vaieta?

Yritin kuunnella älykkörockin maineessa olevan brittibändin, Pulpin, levyä ja huomasin jälleen kerran, etten pidä rockista. Ehkä olen elänyt tynnyrissä, koska kuvittelen, että kaikki automaattisesti rakastavat rockia. Onko näin vai olenko erehtynyt? Olenko juuttunut nuoruuden aikaisiin sosiaalisiin paineisiin, joiden mukaan kaikilla on velvollisuus riehaantua rockista? Saman kaavan mukaan kaikkien pitää tykätä oluesta. Ja jos ei tykkää, on syytä opetella pitämään vaikka hampaat irvessä ja itku (tai oksennus) kurkussa. Vaikuttavatko nuoruuteni pikkupaikkakunnan sosiaaliset paineet minussa yhä edelleen, vaikkka olen jo vuosia asunut moniarvoisuuden nimeen vannomassa metropolissa nimeltä Helsinki?

Toivoisin kannanottoja aiheesta. Olenko ainoa, jonka korvissa (melkein kaikki) rock kuulostaa vastenmieliseltä eli likaiselta, räkäiseltä, limaiselta, säröiseltä ja rösöiseltä? Onko minussa jotain vikaa, koska säröinen kitarasaundi ei vetoa enkä myöskään jaksa innostua rocklaulajien viinan ja tupakan tuhoamasta äänestä? Vai onko räkäiseltä kuulostava lauluääni pelkkä maneeri? Lisäksi yhdistän rockin usein sovinismiin, mikä ei taatusti paranna fiiliksiäni. Olenko harhautunut tässäkin asiassa?

Vai enkö ole kuunnellut tarpeeksi rockia? Jos vika piilee yleissivistyksessäni? En ole esimerkiksi jaksanut perehtyä rockin klassikonimiin. Rollareiden tuotanko on kahlaamatta läpi. Queensejä yritin, mutta ei kolahtanut. Pidän kyllä Freddie Mercuryn persoonasta, mutta musiikki ei uponnut.

Ottakaa ihmeessä kantaa, onko kaikilla maapallon asukkailla velvollisuus pitää rockista? Entäs jos ei pidä, onko hullu, viallinen, epätrendikäs, juntti, pöljä ja muuta paskaa?

perjantai 17. elokuuta 2012

Sympaattinen murhaaja


ELOKUVA (dvd)  ---  Michael Powell: Pelon kasvot (Peeping Tom), alkuperäinen esitysvuosi: 1960, (Universal, 2006)

Jos tämän tirkistelyä, voyerismia ja sarjamurhaamista käsittelevän elokuvan on joskus nähnyt, sitä ei todennäköisesti koskaan unohda. Itse näin elokuvan vuosia sitten televisiossa ja siitä lähtien se on kieppunut jossain takaraivossani. Nyt katsoin sen dvd:ltä.

Michael Powellin Pelon kasvot on kaikkea muuta kuin viihteellinen ja helppo elokuva, jota katsoessa voi rauhassa rouskuttaa popcornia ja viskata aivonsa narikkaan. Käyttäisin elokuvasta ilmaisuja häiritsevä, vaikea, omituinen ja pelottava. Aikalaiskriitikot 1960-luvulla teilasivat elokuvan ja leimasivat sen saastaiseksi ja kuvottavaksi. Powellin elokuvaura tyrehtyi kritiikkiin hänen kotimaassaan, mutta jatkui muualla.

Elokuvan päähenkilö, Mark Lewis, on samanaikaisesti sekä uhri että rikollinen. Mark joutui lapsuudessaan biologi-isänsä ihmiskokeiden uhriksi. Isä altisti pojan pelolle ja kuvasi tämän reaktioita elokuvakamerallaan. Isä saattoi tutkimuksen nimissä heittää sisiliskon nukkuvan poikansa sänkyyn yöllä ja kuvata kauhun leviämistä Markin kasvoilla.

Mark ei tietoisesti kanna kaunaa isälleen, mutta hän päätyy aikuisena samankaltaisiin valintoihin kuin isänsä. Hänenkin elämäänsä hallitsee katsominen, tarkkailu ja kuvaaminen. Mark työskentelee elokuvastudiolla kameramiehenä. Vapaa-aikanaan Mark antautuu perversioilleen: hän haluaa tallentaa liikkuvalla kamerallaan murhaamiensa uhrien viimeiset hetket. Hän murhaa uhrinsa survaisemalla kameran jalustassa sojottavan veitsen uhrien kaulaan. Uhrit pakotetaan katsomaan omaa kuolinkamppailua kameraan kiinnitetystä peilistä.

Murhaaminen sinänsä ei häiritse elokuvassa, vaan se, että murhaaja esitetään sympaattisena, jolloin hän herättää empatiaa ja häneen on jopa helppo samastua. Katsojalle olisi helpompaa, jos murhaaja olisi ulkomuodoltaan yhtä vastenmielinen kuin hänen rikoksensa. Mutta Mark on hauras, säikky, pelokas ja vaivautunut. Murhaaja-Markin kasvoille on juuttunut kiltin pikkupojan arka ilme. Hänen kasvonsa loistavat puhtoisina ja hänen vaaleat hiuksensa aaltoilevat laineilla. Eihän tällaista murhaajaa voi vihata eikä edes paheksua!

Ainakin itselleni murhaajan sympaattisuus oli kaikkein vaikein asia elokuvassa. Väkivaltaahan tulee nykyään televisiosta tulvimalla. Melkein joka ilta ruudun täyttävät toinen toistaan kuvottavimmat sarjamurhaajat ja oikeuslääkärit, jotka leikkelevät uhrien ruumiita ruumishuoneella. Sarjamurhaaja on nykyään pikemminkin oletusarvo kuin poikkeus - mutta ei hellyttävä sarjamurhaaja, joka melkein kuiskaa katsojan korvaan: "Pelasta minut!"

Mark Lewis fiktiivinen murhaajahahmo toi mieleeni Anneli Auerin, joka on tällä hetkellä tuomittu seksuaalirikoksista ja sitä ennen epäilty, tuomittu ja vapautettu miehensä murhasta Ulvilassa. Käsittääkseni uusi murhaoikeudenkäynti Aueria vastaan alkaa lähitulevaisuudessa. Henkilökohtaisesti uskon Auerin syyllistyneen miehensä murhaan (käytän sanaa "uskon", koska en voi tietää varmuudella). Todellinen Auer häkellyttää samalla tavalla kuin fiktiivinen Mark Lewis, koska kumpikaan heistä ei näytä murhaajalta. Auerin tapauksessa sukupuoli vaikuttaa, koska naisten ei oleteta pystyvän raakoihin murhiin. Eikä varsinkaan Auerin tyyppisten naisten, jotka ovat herkän ja hauraan oloisia, suorastaan tyttömäisiä. Vaaleanpunaisissa hepeneissään Auer näyttää enemmän uhrilta kuin rikolliselta.

Vaikka Auer onkin murhaajaksi "väärännäköinen", uskon hänen syyllisyyteen todisteiden valossa (omituinen hätäpuhelu, lasinsirut väärällä puolella ovea, murhaamiseen käytetty kohtuuton väkivalta sekä murhan tapahtumapaikka ja -aika). En mitenkään jaksa uskoa, että kukaan murhaaja olisi niin pölvästi, että tunkeutuisi keskellä yötä uhrinsa kotiin, vaikka kiinnijäämisen riskit kasvavat.

Sivupolulta takaisin Pelon kasvot -elokuvaan. Totean vielä uudestaan, että elokuva ei ollut helppo eikä mukava, mutta mielenkiintoinen. Se pakotti miettimään, minkälaisia merkityksiä katsominen voi saada. Tässä elokuvassa katseesta tulee vaarallinen, sairas ja perverssi. Katse johtaa kuolemaan.

Powellin elokuvan katsominen innostaa minua jatkamaan sarjassa "vaikeat ja häiritsevät elokuvat". Jossain vaiheessa saatan kirjoittaa Pier Paolo Pasolinin fasismia, natsismia ja sadismia käsittelevästä elokuvasta Sodoman 120 päivää. Siitäkin on viihteellisyys kaukana, mutta eikö oletus fasismin ja sadismin viihteellisestä käsittelystä ole perverssi? Mieleen ponnahti myös muita elokuvaohjaajanimiä kuten Lars von Trier, joka on nauttinut kyseenalaista kunniaa möläytystensa takia ja päänsekoittava Peter Greenaway, jonka elokuvista osa on todella kuvottavia, osa vain lievästi kuvottavia. Yksi elokuva, joka on pitkään kiehtonut minua mutta jota en ole uskaltanut katsoa, on Jane Championin(?) Piano. Katson mieluummin vaikka Texasin moottorisahamurhaajia, Psykoa tai Manaajaa kuin näen kohtauksen, jossa pianistilta hakataan sormi irti. Miksi näin? En tiedä.

sunnuntai 12. elokuuta 2012

Miten (nyky)runoutta pitää lukea?


KIRJALLISUUS  ---  Jyrki Kiiskinen: Menopaluu (Tammi, 2006)

Erehdyin lukemaan nykyrunoutta. Tein virheen. Otin riskin enkä rakastunut. Tilanteessani ei ole mitään uutta. En ole koskaan pitänyt runoudesta (lukuunottamatta Kalevala, Kanteletar, Edith Södergran, Eeva-Liisa Manner ja muutama muu nimi). En ole koskaan ymmärtänyt runoutta. Ehkä en ole koskaan yrittänyt tarpeeksi kovaa, mutta en myöskään pidä ajatuksesta, että runoilija vaatii lukijaltaan sataprosenttista keskittymistä. Runoilija tavallaan ryöstää keskittymiseni ja aikani itselleen. Proosa puolestaan aukeaa melkein itsestään, se vain imaisee sisälleen. 

Nykyrunous vaatii mielestäni kohtuuttomia ponnistuksia lukijalta - eikä se edes anna mitään. Miksi uhrata aikaansa merkitysten kaivamiseen runoudesta, jos niitä ei välttämättä edes löydy? Tai ehkä joku muu ne löytää, mutta minulta ne jää tavoittamatta.

Nykyrunoutta lukiessani tunnen itseni aina jollain tavalla petetyksi ja huijatuksi. Runot tuntunut loppuvan ennen kuin ne ovat edes kunnolla alkaneet ja sitten jään tuijottamaan tyhjää tilaa ja rivien välejä. Saman ongelman kohtaan myös novelleissa, joiden koen loppuvan kesken ja sitten lukija paiskataan tyhjän päälle. Olen aina ollut piintynyt proosanlukija, että luen myös runoja "proosasilmälasien" (tällainen sanonta on kai olemassa) lävitse. Yritän nähdä kertovaa rakennetta runoissakin, vaikka sitä ei välttämättä ole. Ikävä tosiasia on, että monesti pidän runoutta usein epäonnistuneena proosana. Näin kävi myös Jyrki Kiiskisen runokokoelmaa lukiessa.Tähän väliin voisin heittää sitaatin:

"Ojentaisitko sokeria", hän kysyy. Ojennan sokeria, kiitollisena, selvisin näin pitkälle. Mutta ikkunat helisevät, moottorit jyrisevät, pilotteihin ei saa yhteyttä. Jatkamme pöytäkeskustelua, käymme neuvotteluja ukkosen, mutavyöryjen ja fanaatikkojen kanssa. Kerran vaelsimme jokimaiseman hiljaisuudessa, koneisiin ei saatu yhteyttä; yhtälöt muuttuvat alati, muuttujat painavat minua enemmän. Kunnes äkkisokeus yllättää, kauhea ilo: Kaupunki, jonka kaduilla vaelsin illansuussa, on kadonnut jäljettömiin".

Runon puhujalla on vaikea parisuhde, mutta mitä se minua heilauttaa. Big deal. Ihan sama. Tätäkään en jaksa runoudessa: minä-sinä-asetelmia, paljastuksia, että kerrotaan jotain mutta jätetään vielä enemmän kertomatta. Ei kiinnosta. En vain jaksa, väsyttää.

Mitä tällaisessa tilanteessa kannattaa tehdä? Lopettaa runouden lukeminen kokonaan vai jatkaa siedättämistä? Olenhan yrittänyt siedättää itseäni myös jazz-musiikilla ja chili-ruuilla. Ainakin chilin suhteen toleranssi kasvaa vähitellen. En enää koe kuolevani, kun suu tuntuu palavan (eihän se oikeasti pala, tulen aistimus on pelkkää harhaa).

Toivon kommentteja niin runouden rakastajilta, vihaajilta kuin runouteen penseästi suhtautuvilta. Minulle kelpaavat niin asiantuntijalausunnot kuin "musta tuntuu" -pläjäykset!

tiistai 7. elokuuta 2012

Musta tuntuu...


KIRJALLISUUS  ---  Tuula-Liina Varis: Rakas (WSOY, 2002)

Tuula-Liina Variksen rohkeat ja persoonalliset kannanotot inspiroivat nykyään monia bloggareita. Hänen oivaltavat ja kannustavat kommenttinsa ovat saaneet monet bloggarit suorastaan hurmioitumaan ja itkemään ilosta. Itsekin tunsin, kuinka lämmin ilon läikähdys levisi mahassani. Tunsin, kuinka poskeni alkoivat hehkua onnesta ja silmiini syttyi loiste, kun luin tämän Tuula-Liina Variksen viehkeän kirjoituksen:

"Jokapaikanhöylät ovat todella ottaneet spesialistien paikan ainakin kirjallisuuskriitikkoina. Netin blogi- ja peukutuskulttuurissa tilanne on pahin: tavaraa on paljon, mielipiteitä rajattomasti, mutta asiantuntemusta niukasti. Taiteen tekijä, jolla on oikeus odottaa ammattikriitikon asiantuntevaa kommentaaria työstään, ei tästä mutuhutusta paljon kostu." (Kansan Uutiset, 18.6.2012)

Koska Tuula-Liina Variksen keskeisimpiä attribuutteja ovat kaikkitietävyys, erehtymättömyys ja kaikkivaltaisuus, mitäs minä pienenä maan matosena tähän lisäämään. Pelkään Tuula-Liina Variksen armotonta, mutta kuitenkin täysin oikeutettua kostoa (joka saattaa ulottua jopa viidenteen sukupolveen saakka) niin paljon, että ymmärrän vaieta.

Tunnustan avoimesti, että blogini edustaa täydellistä mutuhuttua, vaikka kukaan ei edes työnnä neuloja kynsieni alle, upota päätäni veteen, venytä luitani ja niveliäni paikoiltaan eikä jätä minua alastomana, kylmällä vedellä valeltuna jäätymään pakkaseen. Kyllä, olen mutuhuttaaja. En edes tajua hävetä sitä, ilmeisesti juuri siksi, että olen niin tyhmä.

Vaikka olenkin vain typerä mutuhuttaaja, yritän kuitenkin kirjoittaa arvion Variksen teoksesta.

Eli niinku ekaks vaikka se juoni: No, Iiris on juuri potkaistu duunista lehdestä (eiku, eihän ne mitkään potkut ollu vaan eläkejärjestelyt, sori, tää on just tätä asiantuntemuksen puutetta). No sitten, Iiris lojuu himassa ja alkaa kirjoittaa punaiseen vihkoon. Syntyy muistelmat, josta paljastuu, että Iiris itse on täydellinen ja kaikki muut on paskoja. Kertaus, siis Iiris on ilkeiden ihmisten ja karseiden olosuhteiden raunioittama puhdas pulmunen ja kaikki muut (Ellen, Rauni, sori , Rauli ja Risto) ovat psykopaattihirviöitä tai vähintään narsisteja. Siis Ellenhän on Iiriksen äidin sisar. Iiris päätyy hullun Ellenin hoteisiin, koska sen vanhemmat on niinku delannu niinku junaonnettomuudessa, missä ne meni niinku "mäsäksi" eli niitten ruuminpaloja sinkoili sinne tänne. No anyways, Rauli ja Risto ovat psykopaatti-mulkero-ihmishirviöitä, joiden kaa Iiris niinku seukkaa. Nyt mun täytyy kyl tunnustaa, että romskun lukeminen jäi puoliväliin, koska mä oon niin tyhmä ja hidas lukija ja emmä niinku muutenkaa yleensä tajuu mistään mitään.

No mut anyways, jos ny kuiteski niinku jotain arvioo täs vähä duunaa, koska sitähän Tuula-Liina Varis vissii sit haluu. Jos mä skriivaan jotai ympäripyöreet, koska sitähän taiteilijat vissii yleesä toivoo. Eli:

Kieli: ihan jees
Kerronta: tosi siistii
Henkilöt: vörkkii, paitsi Ellen, Rauli ja Risto oli ihan ku yhest muotist valettu
Juoni: rulettaa kyl ihan kybällä

Jos mä sit viel vähä kuvaan mun fiiliksii ku mä kuiteski oon tällanen mutuhuttaaja. Eli lukies must tuntu et iha ku ois joku kivi niinku mahas, ku oli nii vaikeet niinku hengittää, et niinku maha jotenki jähmetty tai sillee niinku kivetty. Tiedätteks te, you know, et ei ollu kyl fiilikset iha katos. No mut, pitää kai lopettaa. No mut hei, pitäskö mun jotai fiksuu tähä loppuu sit viel vetäst niinku. Hei jengi venatkaa, ku emmä tajuu. No mut joo. Oke mo!
-----------------
Myöhempi lisäys:
Asiallisemmin mutuhutusta ovat kirjoittaneet ainakin Kirjakko blogitekstissään "Kirjaläppää: Mitä vikaa mutuhutussa?" ja K-blogi blogitekstissään "Kenelle kirjoja ja kirjakritiikkejä kirjoitetaan?"
Jaahas, katsotaanpa saanko linkit aikaiseksi. (en ole aikaisemmin linkkejä yrittänyt)
"Kirjaläppää: Mitä vikaa mutuhutussa?"
"Kenelle kirjoja ja kirjakritiikkejä kirjoitetaan?"

lauantai 4. elokuuta 2012

Älä kiusaa kirjailijaa!


KIRJALLISUUS  ---  Anja Snellman: Ivana B. (Siltala, 2012)

Anja Snellman on kirjoittanut romaanin herkullisesta aiheesta: häiriintynyt bloggari vainoaa asiallista kirjailijaa. Onko minun pakko kirjoittaa tästä? On.

Romaanissa asetelma on mustavalkoinen. Muotibloggari ja wannabe-kirjailija Ivana B. on kokopäiväinen mediatyrkky, joka tyrkyttää itseään Facebookissa, Twitterissa, Foursquaressa ja blogissaan sekä myös televisio-ohjelmissa, lehdissä ja julkisissa esiintymisissä. Ivana B. on valmis jakamaan elämästään medialle lähes kaiken. Hän on julkaissut valokuvansa, hän esittelee vaatteitaan, meikkejään, mutta ennen kaikkea hän haluaa shokeerata mielipiteillään. Rajuimmin hän hyökkää naispuolista, keski-ikäistä kirjailijaa vastaan, jossa Ivanaa tökkii suunnilleen kaikki: ikä, naamataulu, pukeutumistyyli, kirjoitustyyli ja julkinen mediakuva, joka on bloggarin makuun liian vaisu. Itse Ivana B. osaa ottaa mediat haltuunsa. Hän räväyttää pukeutumisellaan, punaisilla korkokengillään, punaisilla huulillaan, äänekkäällä naurulla ja tietysti kommenteillaan, joissa iva sinkoilee milloin minnekin.

Ivana B. aloittaa massiivisen vainokampanjan. Hän lähettää kirjailijalle häiritseviä viestejä, hän sättii kirjailijaa jatkuvasti blogissaan, lopussa hän jopa tunkeutuu kirjailijan tietokoneelle ja saa sen tuhoutumaan. Sitä ennen tietokoneelle tietysti räpsähtää bloggarin kasvokuva ja hänen naurunsa jää kaikumaan. Kirjailija romuttuu tästä kaikesta psyykkisesti. Hän aloittaa kirjeterapian(?) LT Parantaisen kanssa. Kirjeissä hän setvii uransa vaiheita, jotka ovat olleet kaikkea muuta kuin mediahakuisia. Kirjailija on opiskellut yliopistolla kuolleita (klassisia) kieliä, hän on puurtanut yksin kopperossaan, ravannut kirjoittajakursseilla jne. Kaikki menisi hyvin, ellei puolihullu bloggari olisi ilmaantunut piinaamaan häntä.

Romaanin asetelmassa on varmasti totuuden siemen, mutta se tuntuu kuitenkin liian mustavalkoiselta. Varmasti on totta, että kirjailijoiden ja taiteilijoiden rooli on muuttunut dramaattisesti muutamassa vuosikymmenessä. Nykyään kirjailijoilta vaaditaan muutakin kuin kykyä kirjoittaa. Pitäisi olla hyvännäköinen, normaalipainoinen, esiintymiskykyinen, osata puhua kirjoistaan markkinointihenkisesti, pitäisi olla elämässään raflaavia käänteitä, mutta ei kuitenkaan olla liian sensaatiokäryinen, ettei uskottavuus kokonaan kaikkoaisi.

Mutta kuitenkin, minua häiritsi liiallinen vastakohtaisuus. Kirjailija on vaisu, puolustuskyvytön, alistuva kuin teuraaksi vietävä lammas, kun taas hullu bloggari säkenöi mediankuvat silmissään. Onko tällaisia bloggareita todella olemassa? Tuskinpa vastaavaa löytyy ainakaan kirjabloggareiden keskuudesta, joista moni kirjoittaa asiallisia analyyseja ja hyviä kritiikkejä (en laske itseäni tähän ryhmään, mutta päällimmäisenä tulee mieleen Kirjainten virrassa -blogin Hanna).

Kun tässä itsekin kuuluu bloggareihin, pakostakin alkaa miettiä oman bloggauksensa rajoja. Mitä voisin tehdä ja mitä en ikinä tekisi? Olen jo ennen romaanin lukemista päättänyt, että en ikinä aio henkilökohtaisesti hyökätä ketään kirjailijaa tai muuta taiteen edustajaa vastaan. En siis rupea nälvimään kenenkään ulkonäköä enkä muutakaan ulkokirjallista seikkaa. Mutta sen sijaan voin sanallisesti hyökätä taiteellista teosta kohtaan, mutta kuitenkin edes jollain tavalla näkemykseni perustellen. Tietysti kirjoitan mieluummin sellaisista teoksista, joista pidän ja joita arvostan kuin sellaisesta, mistä en pidä enkä arvosta. Blogikirjoittamisessakin joutuu paneutumaan kirjoittamiinsa aiheisiin ja tietysti paneudun mieluummin elämyksellisiin teoksiin kuin sellaisiin, jotka samastan erääseen ruskeaan, universaaliin aineeseen.

Olen vetänyt rajata myös en suhteen, mitä aion blogissani paljastaa itseäni. En halua kertoa koko nimeäni enkä tietenkään osoitettani, puhelinnumeroani, sosiaaliturvatunnustani enkä myöskään aio koskaan julkaista valokuvaani (koska en halua, että kadulla kävellessäni joku möläyttää: Hei, ootsä se idiootti, joka pitää sitä älytöntä blogia?). Mietin myös tarkkaan, mitä yksityiskohtia haluan kertoa elämästäni. Voin kyllä aivan hyvin kertoa tunne-elämästäni, mutta en halua paljastaa juuri mitään konkreettista elämästäni.

Loppuun sitaatti, joka huvitti ja josta tunnistin itseni:

"Hänen blogipäivityksensä yhtä lailla kuin hänen viestinsä ovat pitkiä ja harhailevia, melkein riivattuja, kuolaa, vaahtoa, sylkeä, ne ovat täynnä anakronismeja ja kirjoitusvirheitä, ja niitä lukiessa päätä alkaa särkeä ja kävin jo tilaamassa erityiset lukulasit näyttöpäätettä varten." (s. 15)

 Anja Snellman, kiitos tästä! Thänks! ;)
Saatanpa vaikka hyödyntää sitaattia blogini yläkuvassa, jos valokuvaan ko. aukeaman. Mainitsen tietysti lähteen, ettei tule mitään oikeusjuttuja.

torstai 2. elokuuta 2012

Suljetun saaren mysteeri


ELOKUVA (dvd)  ---  Martin Scorsese: Suljettu saari (Shutter Island)(Paramount, 2009)

Aluksi vinkki: Jos et ole nähnyt tätä elokuvaa ja haluat myöhemmin katsoa sen, älä lue tekstiäni, koska se sisältää juonipaljastuksia ja tulkintoja.

Martin Scorsesen Suljettu saari esitettiin Suomen televisiossa äskettäin. Missasin leffasta puolisen tuntia alusta. Kun lässähdin sohvalle, elokuva imaisi heti mukaansa. Se jäi kieppumaan mieleen moneksi päiväksi ja siksi koin olevani pakotettu katsomaan sen uudestaan dvd:ltä.

Elokuva rinnastuu mielessäni muihin hulluuden kuvauksiin. Päällimmäisenä tulevat mieleen skitsofreniaa kuvaava Kaunis mieli (A Beautiful Mind, 2001, ohjaaja Ron Howard) ja lapsuuden skitsofreniasta kertova Spider (Spider, 2002, ohjaaja David Cronenberg). Suljettu saari kuvaa tulkintani mukaan traumojen laukaisemaa psykoosia, johon liittyy paranoidisuutta.

Ehkä on syytä tähän väliin briiffata leffan juonta (Amerikka, 1950-luku): Sheriffi Teddy Daniels (Leonardo Dicaprio) saapuu työparinsa kanssa vankilamielisairaalaan tutkimaan kadonneen potilaan Rachel Solondon tapausta. Vankilamielisairaala sijaitsee suljetulla saarella. Sairaalan työtekijät ovat oudon haluttomia luovuttamaan tietoja Solondosta. Daniels alkaa vähitellen epäillä, että saarella tapahtuu jotain hämärää, mahdollisesti laittomia ihmiskokeita. Hän epäilee lobotomia-leikkauksia tai neuroleptisten lääkkeiden/huumeiden pakkosyöttöä potilaille.

Saarella Danielsin mieli alkaa rakoilla, koska muistot (tai kuvitelmat) Dachaun keskitysleiristä alkavat tunkea hänen päähänsä. Daniels on näkevinään Dachau-upseerin sairaalan työntekijänä. Sheriffillä on muitakin traumoja: hänen vaimonsa on kuollut tulipalossa, jonka sytyttäjänä hän pitää naapuria nimeltä Andrew Laeddis. Daniels jauhaa pakonomaisesti Laeddiksesta ja uskoo tämän olevan saarella. Myös sheriffin lapset näyttäytyvät painajaisunissa, kuolleina.

Vähitellen katsojalle alkaa muuttua entistä epäselvemmäksi, mikä on totta, mikä kuvitelmaa. Ensimmäisellä kokonaisella katselukerralla olin melkein vakuuttunut, että saarella oikeasti tehdään ihmiskokeita, joissa potilaiden mieliä manipuloidaan lobotomialla tai neurolepteillä. Selitys tuntui vakuuttavalta, koska onhan ihmisiä aikaisemminkin käytetty epäeettisissä ihmiskokeissa. Tulee mieleen natsi-Saksan karmaisevat ihmiskokeet juutalaisilla, aasialaisten suorittamat aivopesut vangeilla ja totalitaristisissa valtioissa ilmenneet tapaukset, joissa toisinajattelijoita on suljettu mielisairaaloihin leimaamalla heidät vainoharhaisiksi.

Katsojan on helppo "tuudittautua" uskoon ilkeistä vankilamielisairaalapsykiatreista, koska tämä linja jatkuu elokuvassa reippaasti yli puolivälin. Tässä mielessä Scorsesen hulluuskuvaus poikkeaa elokuvista Kaunis mieli ja Spider, joissa hulluuden harhat repeävät huomattavasti aikaisemmin. Kauniissa mielessä on helppo erottaa, mikä on totta, mikä harhaa, mutta Suljetussa saaressa Scorsese pitää yllä ilkeän sairaalan illuusiota suorastaan hävyttömän pitkään. Sen takia leffan loppupuolella ilmaantuva toinen selitysvaihtoehto tuntuu kuin läpsäisyltä kasvoille.

Toisen kokonaisen katselukerran jälkeen selitin leffan fiktionsisäisen totuuden itselleni näin: Teddy Daniels on oikeasti olllut Dachaun keskitysleirillä vapauttamassa vankeja ja ottamassa kiinni vartijoita. Hän on oikeasti työskennellyt Amerikassa sheriffinä, mutta menettänyt työkykynsä karmeiden perhetapahtumien jälkeen: hänen mielisairas vaimonsa sytytti heidän talonsa palamaan ja myöhemmin hukutti heidän kolme, yhteistä lastaan. Daniels ei pysty sisäistämään rakastamaansa vaimoaan pyromaaniksi ja murhaajaksi ja siksi hän luo mielikuvitushahmon Andrew Laeddiksen, joka toimii tavallaan syntipukkina.

Toisen katselukerran jälkeen en enää uskonut, että Rachel Solondoa on oikeasti olemassa, vaan sekin on Danielsin mielikuvitushahmo, joka palvelee jotain tarkoitusta. Uskon myös, että työparina näyttäytynyt mies on oikeasti ex-sheriffin psykiatri. Lakkasin uskomasta, että suljetulla saarella tapahtuisi oikeasti ihmiskokeita. Daniels on oikeasti luokiteltu vaaralliseksi vangiksi, koska hän tappoi vaimonsa, tavallaan tämän pyynnöstä, koska vaimo halusi vapautuksen.

Mutta elokuva ei jää aukottomaksi. Eniten ihmettelen, miksi traumatisoitunut mies olisi sairastunut nimenomaan paranoidiseen psykoosiin. Eikö "pelkkä" masennus olisi riittänyt? Näin maalaisjärjellä ajateltuna sairaudeksi sopisi mielestäni paremmin psykoottinen depressio. Paranoidisuus on ilmeisesti peräisin Dennis Lehanen romaanista, johon leffa perustuu. Onhan paranoidisuus tietysti dramaattisempi vaihtoehto kuin "pelkkä" depressio, mutta mielestäni se ei ole psykologisesti uskottava. Piste.

Muutenkin juoniratkaisut ovat paikoitellen teennäisiä. Miksi ihmeessä psykiatrit lähtisivät mukaan potilaan harhoihin ja järjestäisivät potilaalle peräti laivamatkan saarelle, jonka aikana tämä voi kuvitella olevansa sheriffi eikä potilas. Mitä järkeä tällaisessa vaivannäössä oikein olisi? Mielestäni ei yhtään mitään. Eikö se ole pelkkää rahan haaskausta ja muutenkin älyvapaata toimintaa? Mutta toisaalta, elokuvat ovat elokuvia ja fiktio on fiktiota.

Jäin ihmettelemään, miksi hoitava henkilökunta pitkään myötäilee potilaan harhoja ja sitten yhtäkkiä täräyttää totuuden päin naamaa? Tarkoitan kohtausta, jossa psykiatri sanoo: "You don't have a partner". Sopiihan tämäkin tietysti oivallisesti dramatiikan vaatimuksiin, mutta entäpä psykologinen uskottavuus?

Vaikka elokuvassa on paljon ärsyttävää, pidän siitä kuitenkin. Eniten vetosivat unikohtaukset, joissa kuollut vaimo ja kuolleet lapset näyttäytyivät verisinä ja vaatteet vettä valuen. Leikkaus ja musiikki olivat myös kovaa kamaa.

Jos joku on nähnyt leffan, ottakaa ihmeessä kantaa! Olen kiinnostunut myös kommenteista, mitä mieltä olet "epäselvistä" elokuvista (muistakin kuin tästä), jotka voi tulkita monella tavalla. Ärsyttääkö vai hyväksytkö ratkaisut, jotka eivät tunnu "katsojaystävällisiltä"?