sunnuntai 26. elokuuta 2012

Miksimiksimiksi?


KIRJALLISUUS  ---  Pascal Mercier: Yöjuna Lissaboniin (saksankielinen alkuteos: Nachzug nach Lissabon, 2004), Suomentanut Raija Nylander, Tammi, 2010

Valitsin tämän romaanin kirjastosta ulkokirjallisista syistä. Ihastuin kirjailijan lämpimään ja intensiiviseen katseeseen kirjan takakuvassa. Valitettavasti en kohdannut samaan intensiivisyyttä itse romaanissa. Lukukokemukseni laimeuteen saattaa vaikuttaa sekin, että lukemiseni hajautui liian monelle päivälle, jolloin tunneyhteys ehti haihtua.

Aluksi ajattelin, etten kirjoita romaanista ollenkaan. Päädyin kuitenkin kirjoittamaan, koska muutama kysymys ei jätä minua rauhaan. Romaani kertoo siis sveitsiläisestä klassisten kielten opettajasta, Raimund Gregoriuksesta, joka yhtäkkiä jättää säntillisen työnsä koulussa ja lähtee Lissaboniin selvittelemään kuolleen kirjoittajan vaiheita. Raimund, lempinimeltään Mundus, törmää sattumalta kirjakaupassa Amadeu de Pradon kirjoittamaan omakustanteiseen omaelämäkertaan, joka on tyyliltään filosofinen tutkielma elämästä ja kuolemasta. Pradon kirja on kirjoitettu portugaliksi. Mundus ei entuudestaan osaa portugalia, joten hän alkaa äkisti opiskella sitä vimmastusti. Opiskelua motivoi myös portugalilainen nainen, jonka Mundus kohtaa sattumalta kaupungilla ja vaihtaa tämän kanssa muutaman sanan.

En ymmärrä romaanin asetelmaa. Miten mikään kirja voisi tehdä keneenkään ihmiseen niin voimakkaan vaikutuksen, että henkilö olisi siltä istumalta valmis jättämään kaiken, mihin on vuosikymmenten aikaan tottunut? Pradon (fiktiivinen) kirja, jota siteerataan romaanissa sivukaupalla, ei edes ole kummoinen. Ainakaan itseäni ei sävähdytä Pradon polveileva ja jaaritteleva kirjoitustyyli, jossa elämästä kirjoitetaan ulkokohtaisti, liian filosofisesti.

Mercierin romaania lukiessa takerruin psykologisen uskottavuuden ongelmaan. Mielestäni on syytä uskottavasti perustella, mikä laukaisi Munduksen äkillisen psykologisen muutoksen. Miten säntillinen ihminen yhtäkkiä muuttuu spontaaniksi? Eihän sellaista tapahdu. Tai jos tapahtuu, miksi ihmeessä? Loppuratkaisun perusteella vaikuttaa siltä, että Munduksen persoonallisuus muuttui aivokasvaimen takia. Mutta eikö sitä olisi voinut pohjustaa vähän enemmän? Ainakin minua lukijana riivasi koko romaanin ajan (611 sivua), miksi Mundus lähti ja jätti kaiken. Miksi? Miksi? Miksi? Oliko se aavistus omasta kuolemasta, joka saattaa häämöttää lähellä? Halusiko hän kokea jotain erikoista ennen kuolemaansa?

Toinen asia, mikä romaanissa häiritsi, oli jonkinlainen epäkonkretia. Aina ei ollut selvää, missä tapahtumat tapahtuvat tai kuka puhuu. Vaikka Mercierin romaani onkin luokiteltu idearomaaniksi, toivoisin kuitenkin tiettyä konkretiaa. Ei kai siitä mihinkään pääse, että ihminen on myös fyysinen olento, vaikka kuinka leijailee filosofisessa sfääreissä.

Nämä kaksi epäkohtaa pilasivat lukukokemukseni. Se on sääli, koska Mercier pystyy kuvaamaan hyvin Salazarin aikaista diktatuuria Portugalissa. En ota kantaa, oliko romaani hyvä vai huono, mutta minulle se ei vaan toiminut. Arvostan fiktiossa psykologista uskottavuutta niin paljon, että ilman sitä fiktio ei mielestäni toimi. Joku on joskus sanonut, että fiktiossa voi valehdella kaiken muun paitsi ei tunteita. Mielestäni Mercier valehteli tunteissa, minkä jälkeen koko romaanilta putosi pohja.

Jos joku on lukenut romaanin, kuulisin mielelläni kommentteja. Ehkä olen vain missannut jotain olennaista.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti