sunnuntai 12. elokuuta 2012

Miten (nyky)runoutta pitää lukea?


KIRJALLISUUS  ---  Jyrki Kiiskinen: Menopaluu (Tammi, 2006)

Erehdyin lukemaan nykyrunoutta. Tein virheen. Otin riskin enkä rakastunut. Tilanteessani ei ole mitään uutta. En ole koskaan pitänyt runoudesta (lukuunottamatta Kalevala, Kanteletar, Edith Södergran, Eeva-Liisa Manner ja muutama muu nimi). En ole koskaan ymmärtänyt runoutta. Ehkä en ole koskaan yrittänyt tarpeeksi kovaa, mutta en myöskään pidä ajatuksesta, että runoilija vaatii lukijaltaan sataprosenttista keskittymistä. Runoilija tavallaan ryöstää keskittymiseni ja aikani itselleen. Proosa puolestaan aukeaa melkein itsestään, se vain imaisee sisälleen. 

Nykyrunous vaatii mielestäni kohtuuttomia ponnistuksia lukijalta - eikä se edes anna mitään. Miksi uhrata aikaansa merkitysten kaivamiseen runoudesta, jos niitä ei välttämättä edes löydy? Tai ehkä joku muu ne löytää, mutta minulta ne jää tavoittamatta.

Nykyrunoutta lukiessani tunnen itseni aina jollain tavalla petetyksi ja huijatuksi. Runot tuntunut loppuvan ennen kuin ne ovat edes kunnolla alkaneet ja sitten jään tuijottamaan tyhjää tilaa ja rivien välejä. Saman ongelman kohtaan myös novelleissa, joiden koen loppuvan kesken ja sitten lukija paiskataan tyhjän päälle. Olen aina ollut piintynyt proosanlukija, että luen myös runoja "proosasilmälasien" (tällainen sanonta on kai olemassa) lävitse. Yritän nähdä kertovaa rakennetta runoissakin, vaikka sitä ei välttämättä ole. Ikävä tosiasia on, että monesti pidän runoutta usein epäonnistuneena proosana. Näin kävi myös Jyrki Kiiskisen runokokoelmaa lukiessa.Tähän väliin voisin heittää sitaatin:

"Ojentaisitko sokeria", hän kysyy. Ojennan sokeria, kiitollisena, selvisin näin pitkälle. Mutta ikkunat helisevät, moottorit jyrisevät, pilotteihin ei saa yhteyttä. Jatkamme pöytäkeskustelua, käymme neuvotteluja ukkosen, mutavyöryjen ja fanaatikkojen kanssa. Kerran vaelsimme jokimaiseman hiljaisuudessa, koneisiin ei saatu yhteyttä; yhtälöt muuttuvat alati, muuttujat painavat minua enemmän. Kunnes äkkisokeus yllättää, kauhea ilo: Kaupunki, jonka kaduilla vaelsin illansuussa, on kadonnut jäljettömiin".

Runon puhujalla on vaikea parisuhde, mutta mitä se minua heilauttaa. Big deal. Ihan sama. Tätäkään en jaksa runoudessa: minä-sinä-asetelmia, paljastuksia, että kerrotaan jotain mutta jätetään vielä enemmän kertomatta. Ei kiinnosta. En vain jaksa, väsyttää.

Mitä tällaisessa tilanteessa kannattaa tehdä? Lopettaa runouden lukeminen kokonaan vai jatkaa siedättämistä? Olenhan yrittänyt siedättää itseäni myös jazz-musiikilla ja chili-ruuilla. Ainakin chilin suhteen toleranssi kasvaa vähitellen. En enää koe kuolevani, kun suu tuntuu palavan (eihän se oikeasti pala, tulen aistimus on pelkkää harhaa).

Toivon kommentteja niin runouden rakastajilta, vihaajilta kuin runouteen penseästi suhtautuvilta. Minulle kelpaavat niin asiantuntijalausunnot kuin "musta tuntuu" -pläjäykset!

10 kommenttia:

  1. Buaah! Olisin voinut itse kirjoittaa tämän, jos olisin älynnyt/kehdannut! Kirjallisuusihminen henkeen ja vereen, mutta ei juurikaan tajua mitään runoista eikä sitten niin yhtikäs mitään nykyrunoista! Sielunsisar proosalaseineen on siis löytynyt! Ikävä kyllä voin antaa vain vertaistukea, en apua.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hei sielunsisar proosalaseissaan! Kyllä meitä on muitakin. Hyönteisdokumentti-blogin kirjoittaja julistaa vakaumustaan, että runous on epäonnistunutta proosaa (toivottavasti se meni näin, etten vain laita vääriä sanoja ihmisten suuhun). Kyllä mä ajattelin jatkaa nykyrunous-siedätyshoitoa. Pakkohan on löytyä teos, joka kolahtaa.

      Poista
  2. Runouden rakastajana ja niiden kirjoittajana minultakin pieni kommentti: Eivät edes kaikki runoilijat pidä nykyrunoudesta tai novelleista. Kirjallisuusmaku on todella valtavan yksilöllinen, ja mikä kajahtelee minun sielussani, ei välttämättä kajahtele toisen sielussa. Gaston Bachelard pitää hyvän runouden tunnusmerkkinä tuota salaperäistä kajahtelua, joka sopii myös yhtä hyvin musiikkiin ja maalaustaiteeseen.

    Jos ihan rehellinen olen, niin tunnustan, että luen melko vähän proosaa, koska minulla käy usein niin, että proosa tuntuu niin monisanaiselta, joskus ihan väsyttävältä. Mutta on tietysti ihania ja upeita poikkeuksiakin. Toisaalta minusta on kyllä kiinnostavaa kuulla, miksi runoutta ei lueta, sinun postauksesi avasi tätä, kiitos.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentistasi! Toivottavasti en loukannut sua (et vaikuta loukkaantuneelta). Pidän kohdasta "salaperäistä kajahtelua" - sitä jään toivomaan ja odottamaan. Aika jännä huomata, että inhoat proosaa melkein samoilla perusteilla kuin minä runoutta! Kohtaan tietysti itsekin ajoittain tuskastuttavan pitkäveteistä ja väsyttävää proosaa. Silloin vain ajattelen, että "eiks tää hemmetin romaani lopu koskaan?", mutta jatkan sitkeästi lukemista. Olen jostain omaksunut sairaalloisen asenteen: "mä luen tän kirjan loppuun, vaikka henki menis". Tässä voisikin olla aihetta seuraaviin postauksiin eli onko luvallista jättää kirja kesken. Aion jatkossakin satunnaisesti lukea runoja. Ehkä runojen ymmärtäminen on kyky, jonka voi oppia. Toivottavasti.

      Poista
  3. Runo- ja novelliallergiaa on täälläkin havaittavissa. Luen runoja vähän (tarkemmin sanottuna en ollenkaan), mutta haluaisin yrittää. Sen kuuluisan lukumukavuusalueen ulkopuolelle siis tekisi mieli kurkistaa. Novelleja olen oppinut sietämään (ja jopa tykkäämään: ainakin Stephen King, Tove Jansson ja Johanna Sinisalo ovat vakuuttaneet), mutta ne runot... Yksi runokirja on ollut kirjastosta lainassa ikuisuuden, en vain saa edes aloitettua. Harvassa ovat runot jotka puhuttelevat minua. Loppusoinnut ja riimit ovat ei-ei-osastoa. Runon pitää olla ymmärrettävä ja sen pitää tosiaan kajahdella! Yllättäen olen kuitenkin pitänyt parin kirjailijan runollisista romaaneista (Katja Kaukonen: Odelma, Maaria Päivinen: Silja ja Mai, Minä rakastan sinua nuori mies), eli ehkä niitä runojakin oppii joskus lukemaan ;)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mitäs viisasta mä osaisin tähän vastata? Ai niin, ei tarvikaan, koska blogissahan voi avoimesti esitellä omia ymmärtämisvaikeuksia. Ei tarvitse pelätä kasvojensa menettämistä, kun kasvokuvaa ei ole edes julkaistu.

      Kyllä mä aion sitkeästi runoja lukea edelleen, jos ei muuten, niin ihan vaan mekaanisesti kahlaan läpi. Taistelen kaikenlaisten tunteiden kanssa, kuten turhautumisen ja väsymisen kanssa, mutta viimeiselle sivulle pitää päästä (ei välttämättä ihan terve asenne).

      Vanhempi runous on itselläni kolahtanut kovempaa kuin uudempi. Ainakin Kalevalassa on ihan selvää kertovaa rakennetta (vaikka sanasto on välillä outoa) eli kärryillä pysyy hyvin. Kantelettaresta melkein hurmioiduin. Pystyin myös samastumaan henkilöiden synkkiin tunnelmiin. Toivon itsekin, että runot aukeaisivat nopeasti. En jaksa jäädä yksittäisen runon lukemisen jälkeen miettimään, että mitäköhän aihepiiriä tämäkin runo oikein käsitteli. Mutta haluan uskoa, että nykyrunoudessa voi kohdata helmiä, kunhan on valmis ensin pettymään.

      Poista
    2. Terveestä asenteesta (ja viisaudesta) viis, mutta kun kirjan kerran aloittaa niin kannesta kanteen pitää lukea, muuten en ole sitä lukenut. Niin kerta. Lukemiseen liittyvä tsepäisyys (pitkäjänteisyys tai periksiantamattomuus, miten nyt haluaa asian esittää) on tuttua minullekin :D

      Poista
  4. Ihana aihe, runous on lähellä sydäntäni! Ei tosin välttämättä nykyrunous. En itsekään pidä runoudesta, joka menee niin monitulkintaiseksi ja sekavaksi, että siitä on mahdoton saada tolkkua ilman selitystä.

    Minusta (subjektiivinen mielipide) runo on epäonnistunut, jos sen tulkitsemiseen tarvitsee "ammattiapua". Noin yleisesti ottaen myös mietin, kenelle runo on tehty, jos sen tulkitsemiseen tarvitaan juurikin esim. ammattikriitikon selitystä tueksi?!

    Kukinhan toki tulkitsee tavallaan ja tulkinnanvara ja symboliikka ovat kiehtovia niin kauan kuin runonlukijalle on mahdollista tehdä joku päätelmä. Lisäksi tarvitaan tunnetta. Runous on minulle ennen kaikkea tunteiden herättelijä - ihan kaikenlaisten tunteiden.

    Tuota sitaattia lukiessani en minäkään oikein tunne mitään. Se on kyllä ymmärrettävissä, mutta sen symboliikka ei kiehdo juuri minua ja toisaalta se muistuttaa enemmän pientä katkelmaa tarinasta kuin runoa (ei sillä, etteikä runo usein olisi myös tarina, mutta minulle tuo pätkä ei edusta mitään kovin runollista). Tämä siis amatöörin mielipide ja makuasia. Joku oppinut voi ja saa olla eri mieltä.

    Itsekin kirjoittelen runoja ja niitä onkin melkoinen läjä "pöytälaatikossa" (eli kovalevyllä). Koska arvostan tiettyä selkeyttä, pyrin siihen itsekin. Toisaalta runoa kirjoittaessa saatan olla ihan muissa maailmoissa ja elää sitä runon maailmaa, jolloin se raja, miten sitä voi ymmärtää ja tulkita hämärtyy. Itsellehän runo voi olla vaikka kuinka selkeä, mutta ehkä se ei vain aukene muille.

    Tykkään kovasti vanhasta suomalaisesta runoudesta (Eino Leino, Kaarlo Kramsu, Unto Kupiainen, Saima Harmaja jne.) ja tunnustaudun olevani myös riimirakastaja. Ei haittaa, vaikka riimillisiä runoja helposti pidetään naiiveina ja muutenkin vanhanaikaisina. Minusta ne ovat kiehtovia ja taiten tehty runo ikään kuin juoksee tai solisee eteenpäin riimiensä ansiosta.

    Eräs ikilempparini on Unto Kupiaisen Pahkapuu. Laitan alle suoran linkin blogiini, josta sen voi lukea. Olen sen sinnekin joskus laittanut.

    http://suolihuuhtelu.blogspot.co.uk/2011/10/unen-laulu-mykka-kun-pahkapuu.html

    Alla olevasta linkistä taas pääsee lukemaan Kaarlo Kramsun runoja. Eräitä lemppareita on mm. Onnensa etsijä, onneton ja moni muukin.

    http://fi.wikisource.org/wiki/Kaarlo_Kramsu

    Pidän siis ehkä pääsääntöisesti melankolisista runoista sekä dramatiikka kiehtoo myös - ääripäästä toiseen!

    Jotkin laulunsanat ovat myös korvissani kuin runoutta. Tästä hyvä esimerkki on Tiamatin koko levy Clouds.

    http://lyrics.rockmagic.net/lyrics/tiamat/clouds_1992.html#s05

    Oops. lähti vähän mopo käsistä tämän kommentin kanssa. Mutta as I told before, niin kiehtova aihe! Melkein voisi tehdä itsekin postauksen runoudesta kirjablogiini jossain vaiheessa.

    VastaaPoista
  5. Apua, mitä näin pitkään ja perusteelliseen kommenttiin voi vastata! Kirjoitin heti ensimmäiseksi mainitsemasi nimet muistiin. Eino Leinoa olen lukenut, mutta Kaarlo Kramsusta ei ole mitään muistikuvia. Listan jatkoksi sopisi ehkä myös Uuto Kailas, jonka kolkoista ja vähän karmivista runoista saa hyvin sävärit. L. Onervasta olen myös pitänyt.

    Etsin itsekin runoista tunnetta, ja oikeastaan kaikesta taiteesta. Nykyrunoudessa on ehkä ongelmana liian pitkälle viety älyllisyys. Jotkut runoilijat tunkevat runonsa täyteen sivistyssanoja. Kuka tällaista jaksaa lukea, ihmettelen vaan.

    Olen itsekin raapustellut runoja pöytälaatikkoon. Nykyään tekstini ovat vain pidentyneet ja pidentyneet. Tyylilajini taitaa olla joko "psykoottinen vuodatus" tai "sekava jaarittelu".

    VastaaPoista
  6. Juu, nykyrunous on ongelmallista, mutta tosiaan ihan vaan raa'alla puskemisella on sieltäkin löytynyt muutamia kiinnostavia juttuja, vaikka minunkin makuni näkyy päätyvän enemmän tuonne mitalliseen ja vanhempaan suuntaan, Kailas, Leino jne. ja Elegian mainitsema Kupiainenkin on hyväksi havaittu.
    Mutta havaitusti se että joku nykyrunoilija on suuresti arvostettu tai palkittu ei kerro yhtään mitään siitä miten ne minuun uppoavat, joku satunnaisesti kirjaston hyllystä löytynyt pikkutekijä voi tehdä paremman vaikutuksen kuin se runopiirien kehuma...
    Tuon kyllä olen myös havainnut että kovasta yrityksestä huolimatta minulla on yhä helposti proosalasit nenällä runoja lukiessa, toisaalta kun proosassakin sitten suosin tiivistä ilmaisua ja lyhyttä muotoa niin pitäisi varmaan korjata se blogin periaate muotoon "runous on useimmiten huonoa proosaa", on se joskus myös hyvää proosaa :)

    VastaaPoista