Sivut

sunnuntai 26. maaliskuuta 2017

Blogin ulkoasusta

Tunnen pakonomaista tarvetta päivittää bloguraani. Tällä tekstillä todistan, että olen elossa (ainakin teknisesti), enkä siis ole tehnyt itsemurhaa (aihepiiri jonka mainitsin edellisessä postauksessani).

Kuvittelin kirjoittavani tänään joko "museomeditaatiosta" (ihan oma termini), George Orwellin romaanista Nineteen Eighty-Four (jonka lukeminen on kesken) tai Anja Snellmanin romaaneista. Näin ei käynyt. Sen sijaan kirjoitan tämän empty calorie posting aiheesta, mitä oletuksia blogin ulkoasuun liittyy.

Olen taas vaihtanut blogini taustatapettia, olen siis ailahteleva ja epäluotettava ihminen. Ne, joiden blogin ulkoasu säilyy samana vuodesta toiseen, ovat tasapainoisia ihmisiä. Ne, jotka ovat valinneet bloginsa taustaväriksi "poikavärin" eli vaaleansinisen, ovat rauhallisia ja mietteliäitä. Itselläni oli yhdessä vaiheessa vaaleanpunainen "tyttöväri" taustavärinä, ja siksi olen tietysti naiivi, hempeä, romanttinen, pehmeä, sievistelevä ja muuta stereotyyppisen tyttömäistä. Tai sitten en. Ne, joilla on valkoinen tai harmaa tausta, ovat eniten "ylemäisiä" eli keskittyneitä luotettavaan tiedonvälitykseen. Näissä blogeissa korostuu analyyttisyys ja älyllinen argumentaatio. Näin se menee.

Suurin osa blogini ulkoasuista on ollut visuaalisia vitsejä. Vaaleanpunainen taustaväri oli sitä. Luonnollisesti myös ainekirjoitusvihko bannerissa, johon oli kömpelöllä kaunokirjoituskäsialalla kirjoitettu "elikkä siis tota niinku" ja niin edelleen. Punainen teatteriväliverho blogini taustatapettina oli vitsi, koska se antoi virheellisesti ymmärtää, että a) kävisin teatterissa tai b) blogissani kannattaisi odottaa jotain juhlallista spektaakkelia tai c) blogillani olisi mitään tekemistä mustaseinäisten(?) ja punaverhoisten(?) bordellien kanssa eli että blogini olisi jotenki silleen niinku aikuisviihteellinen.

Nykyinen blogitausta on rypistettyä roskapaperia tai oikeastaan kukkapaperia. Sekin on väsynyt vitsi. En ehkä jaksa katsella sitä kovin kauaa. Sitten kokeilen jotain uutta. Jos olisin mies, uusien asioiden kokeilu tarkoittaisi luovuutta ja kekseliäisyyttä, rohkeutta ja pelottomuutta. Koska olen nainen, uusien asioiden kokeilu tarkoittaa epäloogisuutta, epäluotettavuutta, epätäsmällisyyttä ja ylipäänsä epäilyttävyyttä. Näin se menee. Vai meneekö?

sunnuntai 12. maaliskuuta 2017

Huumori on vakava asia

Nyt jännittää ehkä enemmän kuin koskaan aikaisemmin. Kädet tärisee ja kylmenee, nieleksin tyhjää, oksettaa, sydän hakkaa, vaikea hengittää.

Aloitus?: Huumori on sekä iloinen että vakava asia. Aloitus?: Huumori on yksi psyykkeen puolustumekanismeista, jonka avulla ihminen voi pitää itsensä kanssa. Aloitus?: Tarvitsen huumoria, koska minulla on elämäni aikana ollut vaikeita masennus- ja ahdistusoireita, joihin on pahimmillaan liittynyt kuolemantoiveita ja itsemurha-ajatuksia. Kyllä, tämä on oikea aloitus. Ookoo, nyt se on sanottu. Se on nyt sanottu, ja nyt odotan sydämen sykkeen laskemista.

Olen jo pitkään halunnut sanoa yllä olevan asian. Se on vain ilmoitusluontoinen asia. Siinä ei ole mitään dramatiikkaa. Se on vain toteamus. Olen halunnut sanoa sen, mutta en ole löytänyt sopivaa asiayhteyttä. Mikä tahansa asiayhteys on banaali, niin myös tämä. Itsemurhasta puhuminen huumorin yhteydessä on naurettavaa. Toisaalta masennuksesta ja ahdistuksesta, kuolemantoiveista ja itsemurha-ajatuksista puhuminen kaikissa mahdollisissa yhteyksissä on tabu. Haluan rikkoa tämän tabun. Minua ärsyttää suunnattomasti ajatus, että lähes tulkoon mistä tahansa sairauksista ja sairauden oireista voi puhua mutta ei tästä. Ripulipaskasta voi puhua, jännetuppitulehduksesta voi puhua, välilevynpullistumasta voi puhua, sytostaattihoidosta voi puhua, luunmurtumista voi puhua. Tästä ei kuitenkaan voi puhua, ettei vain kukaan pelästy, ettei vain kukaan järkyty, ettei vain kukaan närkästy moraalisesti.

Jos sanon, että minulla on ollut kuolemantoiveita ja itsemurha-ajatuksia, se ei tarkoita sitä että olisin tappamassa itseäni. Ajatus ja toiminta ovat eri asioita. Ajatus ei automaattisesti johda toimintaan. Haluan kertoa, että olen myös tuntenut tai tietänyt tai luullut tunteneeni neljä ihmistä, jotka ovat tehneet itsemurhan. Yksi näistä oli minulle vakava psyykkinen trauma. Yksi oli järkytys, mutta ei ehkä suoranainen trauma. Kaksi näistä tuntui pahalta, muttei suistanut minua raiteiltaan. Sen lisäksi olen tuntenut tai luullut tunteneeni neljä ihmistä, jotka ovat yrittäneet itsemurhaa, tavalla tai toisella, enemmän tai vähemmän tosissaan. Itse en ole koskaan yrittänyt itsemurhaa.

Miten tämä liittyy huumoriin? Ainakin minun tapauksessani huumori on osa mielenterveydenhoitoani. Korostan: yksi osa mutta erittäin tärkeä osa. Jos jaksan nauraa, jaksan elää. Jos olen ollut riittävän masentunut, en ole ehkä enää pystynyt itkemään. Syy tähän: matala energiatasoni ei ole enää riittänyt itkemiseen.

Huumori ei loppujen lopuksi ole niin kaukana masennuksesta ja itsetuhoisuudesta kuin voisi kuvitella. Muutenhan ei olisi olemassa käsitettä "itkevä klovni". Yksi itkevistä klovneista on menestynyt brittikoomikko David Walliams, joka on kertonut kärsineensä masennuksesta ja yrittäneensä jopa hukuttaa itsensä.

Tämän vuoden Putous-ohjelmaa katsoessani olen kiinnittänyt huomiota sketsihahmojen ja sketsien vakaviin sivujuonteisiin. Ernest "Awesome" Lawsonin esittänyt Abdul Tuisku vaikuttaa pintapuolisesti vilkaistuna stupidolta bimbolta. Abdul osaa kuitenkin pakonomaisen kiittelynsä ja kiljahteluittensa ohella myös sivaltaa yhteiskunnallisia epäkohtia. Hän on maininnut ainakin veritimantit, heimosodat ja heimoteurastukset, orjuuden, aseistetut vaalivalvojat ja lapsisotilaat. Finaalijaksossa Abdul otti kantaa maahanmuuttokriittisyyteen.

Timo Lavikaisen sketsihahmo Isä Nitro sohaisee myös erään erotetun papin ja parlamentaarikon edesottamuksiin. Samalla saavat kyytiä myös hurskaan ulkokuoren ja sisäisen tyhjyyden välinen ristiriita.

Oma suosikkini on Pilvi Hämäläisen esittämä Aino Inkeri Ankeinen. Hahmo on tajunnan räjäyttävästä negatiivisuudestaan huolimatta sympaattinen, hellyyttävä ja samaistuttava. Minua viehättää myös Aina Inkerin rehellisyys. Hahmo on rohkeasti oma kusipäinen itsensä, eikä rupea teeskentelemään olevansa susi lampaan vaatteissa. Minusta se on hyvä. Suteen suden vaatteissa voi luottaa, suteen lampaan vaatteissa ei koskaan. Aina Inkerin kohdalla voi yllättyä iloisesti mutta ei koskaan pettyä karvaasti, koska toinen osapuoli on jo valmiiksi varautunut pahimpaan.

Lehtitietojen mukaan Pilvi Hämäläinen on hyödyntänyt hahmon luomisessa sekä itseään että äitiään ja mummoaan! Suorastaan ilahduin ja hykertelin onnesta, kun luin että näyttelijälle tyypillinen ensireaktio kaikkeen on negatiivinen. Sama täällä. Ensin pitää käsitellä kaikki mahdolliset viat, virheet, kauhuskenaariot ja katastrofikuvitelmat ja pirut seinillä ja vasta sitten miettiä, onko mitään onnistumisen mahdollisuuksia missään. Valoa voi nähdä vasta kun on tutkinut pimeän kaikki nurkat.

Vielä huumorin vakavasta pohjavirrasta: uskon että huumorin keinoin voi käsitellä ja opetella hyväksymään erilaisia puolia itsessään. Kaikissa sketsihahmoissa on yleensä vain yksi luonteenpiirre tai ominaisuus tavallaan tiivistettynä ja suurennuslasin alle laitettuna. Aikaisemmista kausista muistan esimerkiksi seuraavat tiivistymät: Ymmi Hinaajan taukoamaton hölötys, Munamiehen viaton rivous,  Leena Hefnerin os. Herppeenluoman hirrrvee humala, Pastorin Luttisen sananmuunnoksiin piilotettu irstaus, hevimuusikko-Sikiön vetämätön saamattomuus, Martti Alasen(?) esiintymispelko, Kotkan ruusun liikuntarajoitteisuus, "mestarimuusikon" musiikkirajoittuneisuus, Matti Pikkuvanhasen lapsellinen pikkuvanhuus ja Liitto-oravan porilaisvaikutteinen(?) vittuilukulttuuri.

Tämän vuoden Putouksessa tykkäsin myös Trump-sketseistä. Niissä jos missä näkyy, kuinka huumorin keinoin voi ottaa kantaa vakaviin, ajankohtaisiin poliittisiin ilmiöihin. Oletan että sketseissä näkyy ohjaaja Joonas Nordmanin käsiala. Kiitokset niistä ja Putouksesta kokonaisuudessaan. Upea kausi.

Ei helvetti, jännitys palasi. Uskallanko julkaista tätä. Pakko uskaltaa.

sunnuntai 5. maaliskuuta 2017

Amerikkalaisia unelmia ja painajaisia

(Kuvat sivulta Finnkino, elokuvasta La La Land)
ELOKUVA  ---  La La Land (2016)

Genre: komedia, draama, romantiikka, musikaali
Ohjaaja: Damien Chazelle
Pääosissa: Emma Stone, Ryan Gosling, Rosemarie DeWitt, J.K. Simmons, John Legend, Finn Wittrock

Epämusikaalisuudestani tai epämusikaalisuuskompleksistani huolimatta olen yllättävän kova musikaalifani. Olen ostanut dvd:nä musikaalielokuvat Chigaco, Evita, The Rocky Horror Picture Show, Sweeney Todd - Fleet Streetin paholaisparturi, Moulin Rouge ja Ihmemaa Oz. Lisäksi haluaisin ostaa dvd:nä Oopperan kummituksen, joka minulla on vain cd:nä ja Producers-musikaalin, joka on uusi ja parempi versio alkuperäismusikaalista Kevät koittaa Hitlerille. Muistan myös nähneeni musikaalit Hair, West Side Story ja Singing in the Rain. Valitettavasti olen nähnyt myös sietämättömän tekopirteän musikaalin Sound of Music, jossa rallattelee laulava Trappin perhe. Joku irvileuka voisikin tehdä siitä ivamukaelman Laulava Trumpin perhe! Sen nimenä voisi olla vaikkapa Sound of Cash. Suomalaisista teatterimusikaaleista lähtemättömän vaikutuksen teki Homo! - Outojen ooppera. Sen sijaan en muista, onko Lapualaisooppera myös musikaali vai mikä.

Kun leffateatterissa katsoin ja kuuntelin La La Landia, päässäni pyöri rinnakkaiskeloja ylläolevista musikaaleista. Etsin eroja ja yhtäläisyyksiä.Yritin hahmottaa, mihin kohtaan La La Land sijoittuu musikaalien jatkumossa. Romanttisuudessaan ja visuaalisessa valoisuudessaan La La Land ei muistuta ainakaan tummasävyistä ja syntisen paheellista Chigacoa, perversioita pursuavaa Rocky Horroria, ei uhkaavan eroottista Oopperan kummitusta eikä hurmaavan murhaavaa Sweeney Toddia, jossa yläkerran parturin asiakkaiden ruumiit päätyvät alakerran kahvilan lihapiiraiden aineksiksi! Näppärä liikeidea materiaalikustannusten minimoimiseksi. La La Land ei myöskään ilkeile millekään taholle, joten se ei muistuta satiirista Produceria. Ehkä La La Land "keskustelee" tai "siteeraa" huonosti muistamieni musikaalien kanssa, kuten West Side Story tai Singing in the Rain tai britti(?)musikaali My Fair Lady. Enpä osaa sanoa, mutta minua kiinnostaa kuvio, että mikään taideteos ei synny tyhjiössä, vaan teokset ovat aina dialogissa edeltävien teosten kanssa.

Minun tulkintani mukaan La La Land kertoo unelmista, haaveista, yrittämisestä ja epäonnistumisesta, taistelusta - ja onnistumisesta. Se paljastaa, kuinka vaikeaa on pitää kiinni omasta minuudesta ja syvimmistä haaveistaan, ja kuinka helppoa on lannistua ja luovuttaa. Mia (Emma Stone) tavoittelee unelmaansa menestyvänä näyttelijänä ja käsikirjoittajana. Mia ravaa kymmenissä tai sadoissa koekuvauksissa ja kokee useita hylkäyksiä ja pettymyksiä. Hän on vähällä luovuttaa ennen lopullista läpimurtoa. Toinen pääosan esittäjä Sebastian (Ryan Kipling) haluaa soittaa oman linjansa taidejazzia kaupallisen viihdejazzin sijaan. Houkutus antaa periksi helpolle rahalle ja samalla taiteellisille kompromisseille on suuri. Sebastian myykin sielunsa ainakin väliaikaisesti liittyessään peruspoppia soittavaan kiertuebändiin. Lopulta hän kampeaa itsensä takaisin ja perustaa jazzravintolan. Eli lopulta molemmat onnistuvat toteuttamaan unelmansa "vaikeuksista voittoon" -kaavan mukaisesti.

Pidin leffassa siitä, että Enkelten kaupunki sisältää muutakin kuin glamouria ja glitteriä. Mia ja Sebastian asuvat kolkoissa ja halvasti sisustetuissa kämpissä ennen menestymistään. Mieleen jäi myös kohtaus, jossa pari kävelee sivukujalla, jossa asvaltti on halkeillut ja katua reunustavat jätesäiliöt. Muutoinkin Los Angelesista näytetetään muutakin kuin turistien hehkuttamia kohteita.

Elokuvan kerronnalliset ratkaisut hämmensivät minua paikoitelleen. Elokuva näytti etenevän vuodenajoittain, ainakin välitekstien mukaan, mukaan pukeutumis- ja musiikkityylien vaihtuminen viittasi mielestäni pikemminkin vuosikymmenten vaihtumiseen. Aivan kuin alussa olisi oltu 50-luvulla, sieltä harpattu 80-luvun diskohitteihin ja lopussa siirrytty nykyajan älylaitteiden täyttämään arkeen. En ole tästä varma, koska olen nähnyt leffan vain kerran enkä ole lukenut siitä oikein mitään.

Pidin musikista ja toistuvasta teemasta (epäauditiivisena ihmisenä en onnistu palauttamaan sitä mieleeni, kun visuaalisuuden palauttaminen mieleen on minulle helppoa). Tanssikohtaukset sisälsivät niin valssia kuin steppiäkin sekä myös jonkinlaista slow motionia (hidastettu liike) ja frozen posea (jähmettynyt poseeraus). Leffassa hieman häiritsi, ettei tanssikohtauksia ollut tämän enempää. Elokuva hapuili draaman ja musikaalin välillä.

La La Landia katsoessani mieleeni palautui myös aivan päinvastainen Hollywood-kuvaus, nimittäin David Lynchin synkkä ja pelottava Hollywood-painajainen Mullholland Drive. Elokuvassa unelmien kaupunkiin saapuva nuori nainen menettää vähitellen järkensä. Hänen todellisuudentajunsa hämärtyy, kulissit ja lavasteet sekoittuvat todellisen elämän tilanteiden kanssa. Nainen ei enää tiedä, mikä on totta ja mikä on kuviteltua. Kirjallisuudessa samankaltainen asetelma vallitsee esimerkiksi Brett Easton Ellisin romaanissa Glamorama (en ole lukenut, olen vain kuullut).

Henkilökohtaisesti minua kiinnostaa unelmat ja niiden kääntöpuolet, painajaiset. Amerikkalaisen unelman varjopuolia esittelee nerokkaasti tv-sarja American Horror Story. Dvd-ihmisenä olen hankkinut sarjasta tuotantokaudet: Murder House, Asylum (mielisairaala), Coven (noitapiiri), Freak show ja Hotel. Sarja on ensijaisesti draamaa, kauhua mutta myös fantasiaa, scifiä ja jopa mustaa huumoria. Halutessaan siitä voi kuitenkin kaivella myös yhteiskunnallista sanomaa. Todellista kauhua sarjassa eivät edusta niinkään yliluonnolliset tapahtumat, vaan pikemminkin reaalitodellisuus, kuten esimerkiksi rotusorto, sarjamurhaajat, naisiin kohdistuva väheksyntä, kyvyttömyys suvaita erilaisuutta jne. En kuitenkaan suosittele sarjaa kenellekään, koska en koskaan suosittele yhtään mitään kenellekään.

PS. Ilokseni huomasin eilen, että Suomeen tulee suoraan Lontoosta koomisuuteen ja fantasiaan painottuva "kissamusikaali" Cats. Fandabidosiou!

(tavoitteenani olisi vielä lisätä linkit muihin blogeihin, mutta ei tässä nyt missään jäniksen selässä olla, joten ei ryvetä hötkyilemään)(lisäys viikon kuluttua: näköjään en ole "jaksanut" lisätä linkkejä eli käytännössä en ole halunnut eikä minun ole myöskään pakko lisätä niitä, koska bloggaus on vapaaehtoisuuteen perustuva harrastus, jossa bloggaaja voi itse valita omat ratkaisunsa)