torstai 26. syyskuuta 2013

Kysymyksiä herättävä elokuva

(kuvat sivulta: Finnkino)
ELOKUVA  ---  Steven Soderbergh: My Life with Liberace (2013)

Miksi kirjoitan tästä ohjelmistosta jo poistumassa olevasta elokuvasta? Siksi koska elokuvalla on merkitystä itselleni. Elokuva on pyörinyt päässäni jo muutaman viikon ajan. En kirjoita tätä tekstiä sosiaalisista syistä, vaan selventääkseni omaa päätäni.

My Life with Liberace perustuu Scott Thorsonin samannimiseen kirjaan, jossa hän kertoo homoseksuaalisesta suhteestaan edesmenneeseen viihde/ravintola/show/glitter-pianistiin Lee Liberaceen. Liberacea esittää Michael Douglas ja Scott Thorsonia Matt Damon. Elokuvan on ohjannut Steven Soderbergh, jonka aikaisemmasta tuotannosta en tiedä mitään.

Elokuvaa katsoessani mietin, kuinka haastavaa tai helppoa heteroseksuaalisen miehen on uskottavasti esittää homoseksuaalia miestä. Käsittääkseni molemmat päänäyttelijät ovat siviilissä sataprosenttisia heteroita. Onko homoseksuaalinen rooli vain yksi rooli muiden joukossa vai onko se kaikkein vaikein rooli? Onko vaikeampi esittää homoseksuaalia kuin esimerkiksi narkomaania, sarjamurhaajaa, terroristia tai mitä tahansa muuta omasta kokemusmaailmasta poikkeavaa roolia?

Sekä Michael Douglas että Matt Damon esittivät homomiehiä uskottavasti. Kumpikin loi vaikutelmaa homoudesta hillityn hienoeleisesti. Douglasilla naismaisuus syntyi pehmeistä kasvojen ilmeistä ja tavasta kallistaa päätä puhuessa. Niiden kontrastina oli Douglasin erittäin matala puheääni, jota aluksi epäilin äänimanipulaation tuotteeksi. Douglasilla "homotyyli" näkyi loisteliaissa, kimaltavissa ja paljettikoristelluissa vaatteissa. Matt Damon oli puolestaan poikamainen nuori homoseksuaali. Kumpikaan ei sortunut stereotyyppisiin homomaneereihin, kuten liioteltuihin ranneliikkeisiin tai keinuvaan kävelytyyliin.


Elokuvan loppupuolella Scottin ja Liberacen suhde alkaa kariutua. Pianistin uralleen omistautunut Liberace alkaa vilkuilla muita nuoria miehiä. Scott turhautuu yksin Liberacen palatsimaisessa kodissa kaiken ylellisen kitschin keskellä. Suhdetta nakertaa myös huomattava ikäero. Liberace on kuusikymppinen, Scott kaksikymppinen. Scott kammoaa identiteettinsä menetystä. Aikaisemmin hän työskenteli eläinten parissa, nyt hän ei ole muuta kuin ylläpidetty rattopoika ja maestron palvelija.

Elokuvassa minua kiehtoi ulkoisen ja sisäisen todellisuuden välinen ristiriita. Mietin, millaista on olla onneton kaiken ulkoisen loiston keskellä? Liberacen palatsimaisessa kodissa kristallikruunut säteilevät, kulta ja marmori hehkuvat, plyysit ja sametit laskeutuvat kauniisti. Värimaailma on harmoninen. Beigen, ruskean ja kullan sävyt hallitsevat. Miten näin kauniissa ympäristössä voi voida niin huonosti? Miten näin tasapainoisessa ympäristössä voi vajota niin syvälle henkiseen epätasapainoon? Scott kärsii huumeriippuvuudesta, yksinäisyydestä ja tarpeettomuuden tunteesta.

Olen muissakin yhteyksissä miettinyt ulkoisen maiseman tai muun ulkoisen tilan välistä yhteyttä henkilön sisäiseen kokemusmaailmaan? Pitäisikö ulkoisen ympäristön jotenkin myötäillä henkilön sielunmaisemaa? Ei tarvitse, mutta oletus ulkoisen ja sisäisen yhteneväisyydestä syntyy helposti, melkein automaattisesti. Aivan kuin auringonpaisteessa ei voisi olla masentunut. Tai aivan kuin myrskysäällä ei voisi olla henkisesti tasapainoinen. Tai kuin henkilö ei voisi saada syöpädiagnoosia, jos hänen kodissaan parketit kiiltävät, peilit loistavat ja puhtaista ikkunoista näkee kauas merelle. Tai kuin hääpäivänä ei voisi sataa kaatamalla.

Ehkä eksyin kauaksi elokuvasta, mutta mitä väliä sillä on, koska oikeastaan kirjoitan tätä tekstiä itselleni. En vain saa sitä yhtä kohtausta mielestäni.


Elokuvassa Scott tavallaan saa kaiken, mutta samalla menettää kaiken. Hän saa materiaalisesti kaiken, mutta henkisesti menettää kaiken eli kadottaa oman identiteettinsä. Jostain syystä tällaiset kontrastit kiehtovat minua. Scott on ulkoisesti lähellä täydellisyyttä, mutta sisäisesti tyhjä. Hän asuu ulkoisesti täydellisessä kodissa (joka ei ole hänen omansa), mutta samalla voi sisäisesti pahemmin kuin aikoihin. Mietin tätä: onko parempi voida hyvin rumassa ympäristössä kuin voida pahoin kauniissa ympäristössä? Tuntuuko henkinen kärsimys pahemmalta loistolukaalissa kuin mökinrähjässä? Vai onko henkinen kärsimys aina samanlainen ympäristöstä riippumatta?

Oikeastaan kysymys on absurdi. Se kuuluu samaan sarjaan kuin "jäätyisitkö mieluummin kuoliaaksi vai palaisitko kuoliaaksi?" Kaikkea sitä tuleekin mietittyä elokuvissa. Kiitos ja anteeksi!

Elokuvasta on kirjoitettu ainakin tässä blogissa:
Tämän kylän homopoika

sunnuntai 22. syyskuuta 2013

Vaikuttava nuortenkirja


KIRJALLISUUS  ---  Salla Simukka: Punainen kuin veri (Tammi, 2013)(Kannen suunnittelu: Laura Lyytinen)

Salla Simukan Lumikki-trilogiasta on varmasti jo kirjoitettu tyhjentävästi monessa kirjablogissa. Kehtaanko kirjoittaa siitä yhtään mitään? Ainakin sen uskallan mainita, että minua viime aikoina riivanneet kirjakammo ja lukujumi helpottuivat tämän kirjan myötä. Punainen kuin veri oli koukuttava, kiehtova, sujuvasti kirjoitettu ja uskottava.

Kirjaa lukiessani vertasin sitä jatkuvasti Lumikki-satuun. Olen viime aikoina lukenut enemmänkin Grimmin satuja. Olen lumoutunut saduissa kuvatuista voimakkaista (negatiivista) tunteista, yliluonnollista ilmiöistä ja moraalin mustavalkoisuudesta. Alkuperäisestä Lumikista mieleen palautuu ilkeä äitipuoli/kuningatar, puhuva peili, kauneus, kateus, viha, kosto, rikos, pakeneminen, kääpiöt, lasiarkku ja pelastava prinssi.

Simukka on päivittänyt satujen teemat ja motiivit nykyaikaan sopiviksi. Kirjassa ei ole puhuvaa peiliä, mutta kauneus (ja rumuus) on olennainen osa romaania. Teinitytöt hamuilevat kauneuskuningattaren asemaa. He parantelevat ulkonäköään meikeillä, rakennekynsillä ja muodikkailla vaatteilla. "Parfyymimafian" tytöt käyttävät kalliita hajuvesiä myös arkena koulussa. Kirjassa rumuutta kavahdetaan. Osa kirjan henkilöistä pitää rumuutta (tai muuta ulkoista "vääränlaisuutta") niin raskauttavana rikoksena, että se oikeuttaa koulukiusaamisen: nimittelyn, ulossulkemisen ja hakkaamisen. Lumikki on aikaisemmassa koulussaan joutunut julman kiusauksen uhriksi.

Kirjassa ei ole Grimmin sadun seitsemää kääpiötä, mutta niiden sijaan taidelukiossa mellastavat diivailevat älykääpiöt. Ainakin näin tuntuu ajattelevan ylemmyydentuntoinen Lumikki, joka on korvannut koulukiusaamisen aiheuttaman alemmuudentunteen kuvitelmilla omasta ylemmyydestä. Lumikin lyömäaseena on nimenomaan äly eikä kauneus ja suosituimmuus. Lumikin ylimielisyys onneksi laimenee kirjan edetessä, mikä on hyvä asia. Ainakin minun oli aluksi vaikea pitää henkilöstä, joka katsoo kaikkia muita nenänvarttaan pitkin.

Kirjassa ei ole konkreettista lasiarkkua, mutta sen sijaan henkisiä vankiloita on sitäkin enemmän. Loppupuolella kirjaa ilmaantuu lasiarkun korvike. Ei siitä sen enempää, koska en halua spoilata. Koulukiusaaminen on myös eräänlainen lasiarkku, joka vangitsee uhrinsa näkymättömien seiniensä sisälle. Uhri takoo seinämiä ja odottaa tilaisuutta päästäkseen pakenemaan. Kirjassa huumebisnes on kuin lasiarkku, joka tukahduttaa sisälleen kaikki ihmiset, jotka ovat sen ansaan joutuneet. Jos huumebisneksestä yrittää omaehtoisesti irtautua, päätyy helposti hauta-arkkuun.

Myrkkyjä kirjassa on monenlaisia. Ilmiselviä myrkkyjä ovat huumausaineet. Psyykettä nakertavia myrkkyjä ovat viha, kateus ja kostonhimo. Myrkytettyjä kampoja tai omenia ei kirjassa näkynyt, mutta tavallaan koko kosmetiikkateollisuus edustaa myrkkykampaa, joka levittäytyy suihkeena uhrinsa hiuksiin tai kiiltoina naisten huuliin. No ehkä tämä oli kaukaa haettu vertaus.

Kirjaa lukiessani odotin eniten ilkeän äitipuolen/kuningattaren astumista estradille. Aavistelen, että kuningattaren roolin saattaa trilogian myöhemmissä osissa omia itselleen Jääkarhu. Nimestään huolimatta Jääkarhu on nainen, tai kaksi naista. Kuningattaren ottein Jääkarhu hallitsee huumebisnestä Venäjältä käsin ja syöksee monen elämän painajaiseen.

Simukan kirjasta on kirjoitettu todella monessa blogissa, esimerkiksi näissä:
Kirsin kirjanurkka
Kirjaimellista
Luetut, lukemattomat
Kujerruksia

keskiviikko 18. syyskuuta 2013

Älä muuta vanhaan omakotitaloon!

(kuvat sivulta: Finnkino)
ELOKUVA  ---  James Wan: Kirottu (The Conjuring), 2013

Tarkennus otsikkoon: Älä koskaan muuta keskellä metsää sijaitsevaan vanhaan omakotitaloon, joka on päällystetty valkoiseksi maalatuilla laudoilla! Tai jos muutat, ota etukäteen selvää, onko talossa murhattu ketään!

Elokuvan seitsemänhenkinen perhe erehtyy pahan kerran ostaessaan asunnon poliisin huutokaupasta. Jos he olisivat ostaneet uuden asuntonsa asunnonvälittäjän kautta, tällä olisi ollut velvollisuus kertoa talon väkivaltaisesta historiasta. Talon entisistä asukkaista eräs äiti hukutti lapsensa ja sen jälkeen murhaaja itse hirttäytyi pihapuuhun. Eikä tämä ollut edes ainoa luonnoton kuolema.

Kun uusi perhe muuttaa taloon, eipä aikaakaan, kun ikävyydet alkavat. Lattiat narisevat, putkistot paukkuvat, ovet paiskautuvat itsestään kiinni. Nukkuvia lapsia häiritään tökkimällä yöllä heidän jalkojaan. Pahansuopa olento näyttää olevan talossa murhattu lapsi, joka haluaa ilmoittaa olemassaolostaan kylmillä ilmavirroilla, kuiskauksilla, seinien naputtamisella ja soittamalla pianoa epävireisesti keskellä yötä.

Paikalle kutsutaan yliluonnollisiin ilmiöihin perehtynyt tutkijapariskunta. He alkavat tutkijaryhmänsä kanssa dokumentoida talon karmivia tapahtumia. Tavoitteena on saada tarpeeksi todistusaineistoa katolista kirkkoa varten, jotta manausmenot voitaisiin aloittaa.


 Poikki. Ei enää juonipaljastuksia. Täytyy myöntää, että elokuva oli oikeasti pelottava. Ainakin kaltaistani kauhuamatööriä se onnistui säpsähdyttämään moneen otteeseen. Muutamassa kohtauksessa kirkaisin ja lysähdin tuolissa alaspäin. Manausjakson aikana havahduin, että olin ristinyt käteni ja aloin tapailla Isä meidän -rukousta. Aloin myös toivoa, että olisin ennen leffaanmenoa ripustanut kaulaani ristikorun! 

Myös muu yleisö reagoi voimakkasti elokuvan pelottaviin kohtauksiin. Joku muukin taisi huudahtaa. Sivullani tai takanani kuulin myös teinityttöjen kikatusta. Ilmeisesti he nauroivat toistensa kauhureaktioille. Oikeastaan oli hyvä, että heidän tirskuntansa esti minua uppoamasta liian syvälle kauhuun.

Sen verran epämiellyttävää katsottavaa ja kuunneltavaa elokuva oli, että luokittelen sen onnistuneeksi kauhuelokuvaksi. Elokuvan ohjaaja jaksoi luoda pitkäkestoista kauhun odotusta eikä hän sortunut halpahintaisiin kikkoihin, kuten jatkuvaan säikyttelyyn ja veren roiskuttamiseen. Mielestäni kauhu tunteena on juuri tätä: hitaasti hiipivä, epämääräinen ja hahmoton tunne, joka johtuu epäilystä ja epävarmuudesta. Pelkoa pidän tunteena helpommin hallittava, koska pelon syynä on yleensä jokin konkreettinen, nimittävä asia. Pelko on tunteena selkeärajainen, kauhu puolestaan hahmoton möhkäle, joka kasvaa kasvamistaan.

Oikeastaan minun piti kirjoittaa aivan muista elokuvista, mutta ajauduin kirjoittamaan Kirotusta. Lähiaikoinan haluaisin kirjoittaa myös draamaelokuvasta My Life with Liberace ja komediasta Matkarakastajat. Ne pitäisi mennä katsomaan uudelleen.

Kirottu-elokuvasta on kirjoitettu ainakin blogissa Sinin leffablogi

perjantai 13. syyskuuta 2013

Kulissin takaa


KIRJALLISUUS  ---  Felicia Feldt: Näkymätön lapsi (Otava, 2013)(ruotsinkielinen alkuteos Felicia försvann, Suomentanut Jaana Iso-Markku)
 
Käynnistelen uudestaan bloggausta tauon jälkeen. Oloni on jähmeä. Saa nähdä, mitä tästäkin taas tulee (pessimistinä ja katastrofipelkoisena neuroottikkona epäilen, ettei tästä mitään tule kuitenkaan).

Kirjassa minua kiehtoi asetelma. Kirjan kirjoittaja Felicia Feldt on kirjoittanut "totuuden" eli oman versionsa kasvatusguruna tunnetusta äidistään Anna Wahlgrenistä. Yhdeksänlapsisen perheen äidillä oli tietysti aivan eri "totuus", jota hän toitotti kasvatusoppaissaan, lehtiartikkeleissaan ja julkisissa esiintymisissään. Äiti antoi ymmärtää, että hän oli kasvattajana maailman paras, kun taas tyttären mukaan äiti oli miehiinmenevä alkoholisti, empatiakyvytön manipuloija ja kasvattajana julma ja välinpitämätön.

Feldtin kirjan rakenne on mielenkiintoinen. Se etenee päiväkirjamaisesti, mutta hyppelehtii ajasta toiseen. Siirtymät ajasta toiseen eivät kuitenkaan ole mielivaltaisia, vaan niitä yhdistää tietty teema tai ajatuskulku. Jokainen luku loppuu säpsähdyttävästi. Luvun lopussa paljastuu jokin ikävä käänne tai kammottava tilanne. Ja kauheuksia siinä perheessä riittää: jatkuvat muutot, usein vaihtuvat isäpuolet, henkinen väkivalta, humalainen äiti ja hänen vaihtuvat humalaiset miesseuralaisensa, seksuaalinen väkivalta tai sen uhka jne.

En kuitenkaan halua jäädä kauhistelemaan kulissien takaista perhehelvettiä. Eikä minua oikeastaan edes kiinnosta tietää, kertooko Feldt sataprosenttisen totuuden asioista vai liiotteleeko, vääristeleekö tai tulkitseeko hän tapahtumia oman mielensä mukaan. Kirjassa totuutta on ehkä manipuloitu vaihtamalla henkilöiden ja paikkojen nimiä. Ehkä myös lapsen näkökulma on vääristänyt todellisuutta, mutta se kertoo kuitenkin henkilön pään sisäisen psykologisen totuuden, mitä pidän mielenkiintoisena.

Ruotsissa Feldtin kirja sai kohukirjan maineen, koska se romutti julkista kuvaa Anna Wahlgrenista lastenkasvatuksen asiantuntijana. Käsittääkseni kirja on otettu Ruotsissa vastaan nimenomaan objektiivisena totuutena eikä kostonhaluisena sensaatiokirjana, jonka avulla Feldt olisi halunnut saada sympatiat osakseen ja siinä sivussa rahastaa myyntivoitoilla.

Jostain syystä minua kiehtoo suunnattomasti ristiriita Wahlgrenin hyveellisen julkisuuskuvan ja kammottavan totuuden välillä. (Eli olen näköjään ottanut Feldtin kirjan vastaan 99,9 % totuutena, kuten monet ruotsalaislukijatkin). Miten on edes mahdollista pitää vuosikausia yllä valheellista kuvaa itsestään? Miten hän pystyi esiintymään lapsia rakastavana kasvattajana vaikka hänen käytöksessään ja puheissaan oli viitteitä sadismista? Ja miksi ihmiset uskoivat tätä kaikkea? Eikö totuutta tihkunut mistään suunnasta vai eikö sitä haluttu ottaa vastaan?

Onhan niitä olemassa monenlaisia kaapuja, joiden taakse valheellinen ihminen voi piilottaa todellisen identiteettinsä. Pedofiili voi piiloutua papinkaavun taakse. Murhaaja voi vetää päälleen lääkärintakin tai sairaanhoitajan työvaatteen. Mutta miksi se menee läpi niin pitkään? Siksikö että ihmiset haluavat uskoa hyvään? Ties kuinka paljon vastaavanlaisia valeidentiteettejä on tälläkin hetkellä julkisuudessa. Terveysvalistaja saattaa olla narkomaani. Rauhanlähettiläs saattaa olla uusnatsi. Ateisti saattaa olla kiihkouskovainen. Pitääkin ruveta katsomaan julkisuuden henkilöitä aivan uusin silmin.

Linkkejä:
Kirjojen keskellä
Marjatan kirjaelämyksiä
Nannan kirjakimara