Koronapassilla komediateatteriin!

 

JUHLAKUNNOSSA! -revyy

Suomen Komediateatteri (Peacock, Linnanmäki)

näytös la 4.12.2021 klo 14

Rooleissa: Kiti Kokkonen, Niina Lahtinen, Krisse Salminen, Antti Tuomas Heikkinen, Antti Lang ja Tatu Siivonen

Musiikki: Katja Lappi orkestereinenn

Ohjaus: Olka Horila

Ensi-iltakuvat ja pressikuvat: Matti Rajala

Lavakuvat trailerista: Tuukka Raitala

 

Ihanaa, ihanaa, ihanaa! Kahden vuoden tauon jälkeen pääsimme vihdoin viimein katsomaan teatteria livenä. Muutama päivä ennen h-hetkeä aloin pelätä, jospa näytös perutaan tai sitä rajoitetaan pahenentuneen pandemiatilanteen takia. Kirjoitin huolestuneen viestin teatterille ja sain vastauksen, että koronapassi on tulossa voimaan. Ilahduin ja helpotuin suunnattomasti. Enää ei tanssita rokottamattomien pillin mukaan. Jääkööt koteihinsa ruikuttamaan (oho, heti alkoi kiihkoilu, vaikka juuri tätähän minun piti välttää).

 

 

Matkamme kohti teatteria alkoi Rautatieaseman ratikkapysäkiltä. Hyinen pakkanen nipisteli kasvoja ja arktinen viima sai koko kehon tärisemään. Vihdoin kolmosen ratikka pyyhälsi laiturille. Ennen ratikkaan astumista piti vain saada maski kasvoille ja toivoa, etteivät maskipakkaus, pipo ja hanskat tipahda laiturille ja jää ratikkaan rynnivien ihmisten tallottavaksi.

 

Kolmosen ratikka kieputteli Kallion läpi. Sitten viime näkemän Kallion tietyömaat olivat lisääntyneet dramaattisesti. Joku talo tai kokonainen kortteli oli purettu kokonaan. Alppilassa piti olla tarkkana, että jää oikealla pysäkillä pois. Olin tarkistanut pysäkin nimen jo etukäteen: Linnanmäki pohjoinen. Toista kertaa en halua jäädä väärällä pysäkillä pois ja haahuilla jossain kallioilla ja umpimetsissä. 

Tivolitien mäki oli yllättävän jyrkkä. Asfaltti oli jäässä ja liukas. Hiekoitus oli jäänyt puolitiehen. Kun kävelimme erään tyylikkään leidin kanssa ylämäkeä, alkoi taas pelottaa, miten tässä käy. Lipeääkö jalat, lennämmekö mukkelis makkelis ja kierimme alas mäkeä? Pääsimme lyhyillä askelilla köpöttämällä mäen päälle. Ihmisvirrassa laahusti paljon muitakin. 

Ennen kuin teatteriin pääsi sisälle, ihmiset seisoivat koronapassijonossa (!). Kaksi tyyppiä tarkasti koronapassien QR-koodit lukuohjelmalla. Itselleni koronapassi oli paperille tulostettuna versiona. Olen laittanut koronapassit valmiiksi joka ikiseen laukkuun. Tähän mennessä olen tarkoituksella käynyt eräässä pikaruokalassa varmistamassa, että varmasti näytetään vihreää valoa. 

Teatterin sisällä lähes tulkoon kaikilla oli maskit naamalla, lukuunottamatta tietysti kahvilakäyntiä väliajalla. Eniten jännitin teatterikäynnissä, miten ihmeessä maski naamalla pystyy hengittämään, jos nauraa tikahtumaisillaan. Yllätyin, kuinka helppoa nauraminen maski naamalla oli. En tuntunut tukehtuvani, vaikka nauroin revyyn sketsin melkein alusta loppuun.

 

Joku saattaa nyt ihmetellä, miksi kirjoitan niin vähän itse revyystä. No kun en juurikaan muista sketseistä paljon mitään. Stressi heikensi muistiani. Sen muistan, että ensimmäisen jakson aikana olin yhä edelleen jonkinlaisen alitajuisen surumielisyyden vallassa, aivan kuin en olisi voinut uskoa, että teatteriin vihdoin viimein pääsee. Vasta väliajan jälkeisellä jaksolla lopullisesti rentouduin ja keskityin nauttimaan näytöksestä. Kyllä, se on totta: olemme teatterin täydessä katsomossa, kaikki nauravat, ihmiset ovat helpottuneita ja onnellisia.

 

Jotain sketseistä sentään muistan: ajankohtaiset aiheet kuten avin sekaantumisen avioliittoon vihkimiseen, firman johtoportaan juhliminen etätyön varjolla samalla kun työntekijät raatavat, yllättävä asuntonäyttö jossa natsit ilmaantuvat marssimaan välikatosta, mies ja kiitospuhe berliininmunkista, Krisse Salmisen 20-vuotis taiteilijajuhla pikakelauksella vaatteidenvaihdon aikana, ruokahifistelijä ja arkikokkaaja keittiössä, 3000 euron televisiohankinta ja musanumerot artisteista korona-aikana. Kaikkein eniten yleisö taisi riehaantua sketsistä, jossa yliaktiivinen äiti täydentää lastensa lauseet, niin ettei kommunikaatio johda enää mihinkään kuin frustraatioon. Tässä sketsissä näyttelijät repesivät, ja yleisö tykkäsi kun näyttelijöillä itselläkään ei enää pitänyt pokka.

Herkullista huumoria

 

Elokuvasta Peruna, sivulta Finnkino

 

Blogiteksteissäni olen vuosien varrella kokeillut erilaisia kirjoittamistyylejä: kritiikkiä, analyysiä, elämyspohjaista fiilistelyä, tajunnanvirtaa, hurmahenkistä paatosta, raivohullua räyhäämistä, henkilökohtaista vuodatusta ja psykoottista poukkoilua.

Huumorin saralla olen revitellyt parodian, ironian, mustan huumorin ja freudilaisen lipsauttelun tehokeinoilla. On tullut koluttua myös dialogit, sitaattikokoelmat, uudissanat, unista kertominen, kokeellinen kirjoittaminen ja sairaskertomukset. Mutta yhtä en muista testanneeni: lyhyt, selkeä ja informatiivinen teksti. Nyt on aika kokeilla!

 

Pekko Pesonen käsikirjoittamassa ja Joona Tenan ohjaamassa Peruna-komediassa revitään huumoria anakronismista eli tahallisesta epähistoriallisuudesta. 1600-luvun Suomen bisnes-skenen start-up-pöhinöissä markkinoidaan uutta innovaatiota, maapäärynää eli perunaa. Pitchaus-illoissa Hevonperän kylän innokas myyntitykki pääsee esittelemään kehitysvisioitaan. Perunan tuottolaskelmia räknätään, sen kustannustehokkuudessa halutaan päihittää aikakauden suosikkijuures nauris. Perunan myyntipuhe tarinallistetaan keksimällä sentimentaalinen stoori perheestä, joka nälänhädän keskellä joutuu uhraamaan Rosamunda-lapsensa (vrt. uuniperuna Rosamunda).

Muita anakronismin lähteitä ovat muun muassa huoli pyövelin jäämisestä palkattomaan ylityöhön kiduttamaan ihmisiä ruuvipenkissä, innovaatio puhdistustuotteesta ”joka räjäyttää lian pois” ja Tinder-deittailukuvioiden siirtäminen 1600-luvulle swaippaamalla viskottavien kuvakorttien muodossa. Nykypäivän työnhakutilanteista tuttuun kysymykseen ”missä näet itsesi viiden vuoden kuluttua?”, voi 1600-luvulla vastata totuudenmukaisesti ”ruttoon tai koleraan kuolleena”.

 

Anakronismin lisäksi Peruna-elokuvassa viljellään historiallisia tosiasioita kuten jähmeät yhteiskuntaluokat, porvariston nousu, uskonnon ja papiston valta ja arvovalta, teloitusten seuraaminen viihdemuotona, naisten huono asema, vähäinen lukutaito ja alhainen elinajanennuste. Uusina keksintöinä saapuvat kääntöaura, paperi ja kellot. Kellon edeltäjä tiimalasi on niin so-last-season.

Elokuvan kuvauspaikaksi on valittu Liettua, jossa vehreitä metsiä, pulppuavia jokia ja vanhoja linnoja näyttää riittävän. Elokuvan näyttelijäkaartiin kuuluu muun muassa Joonas Nordman linnan puhtaanapitoyksikön ”kakkapoikana”, Alex Anton innokkaana yrittäjänä, Kari Hietalahti pedanttisena kanslerina, Kari Ketonen juonittelevana linnanherran neuvonantajana, Linnea Leino kiertokoulun lanseeraavana sisarena, Ville Myllyrinne perunan ”saatanallisuudesta” saarnaavana kirkonmiehenä, Tommi Korpela enkelisijoittajana, Mikko Penttilä vähäpukeisena ja empaattisena pyövelinä, joka tekee sivuduunina keikkaa peruna-alalla. 

 

 

Vielä pitäisi selvittää, mistä käsikirjoittaja Pekko Pesonen sai alun perin idean perunanviljelyn päivittämisestä nykyajan markkinointijargoniin. Mistä tuli tarve irvailla maanista ja yltiöoptimistista start-up-skeneä? Olisiko oma lehmä ojassa? Aikaisemmin Pesonen on käsikirjoittanut elokuvat Napapiirin sankarit ja Jättiläinen.

Peruna-elokuvan huumori puri allekirjoittaneeseen. Jäi hyvä maku suuhun. 

Auttaako komedia korona-ahdistukseen?

Ennen kuin elokuvateatterit suljettiin täällä Helsingissä, ehdin vielä käydä katsomassa Reetta Aallon ohjaaman ja Anna Ruohosen käsikirjoittaman elokuvan Naurun varjolla. Lyhyesti luonnehdittuna se on komedia koomikoista. Leffan perusteella suomalainen stand up- koomikot näyttävät olevan itkeviä klovneja. Lavalle he menevät terapioimaan itseään. Huumoria revitään oman elämän kipukohdista, kuten vaikeista ihmissuhteista, epävarmuudesta ja turhautumisesta.

Komedian huumori nauratti minua. Korona-aika näkyi siinä, että olin salissa ainoana katsojana! No, sainpa ainakin huoletta rapistella karkkipapereita ja mässyttää karkkeja. Olisin voinut selvittää, miltä tuntuu työntää jalat edellisen penkkirivin selkänojalle, mutta unohdin.

Mutta auttoiko komedia korona-ahdistukseeni? Lyhytaikaisesti kyllä, mutta vaikutus haihtui nopeasti. Jostain syystä ahdistuneisuuteni on kasvanut ekspotentiaalisesti talven edetessä ja tartuntatapausten lisääntyessä. Panikointiani ei helpota ainakaan se, että aina heti ensimmäiseksi aamulla tarkistan Yle Uutisten nettisivuilta päivän tartuntaluvut. Vilkuilen samaa sivustoa useita kertoja päivässä. Välillä käväisen myös BBC:n tai CNN:n sivuilla. Mitään huojentavia uutisia ei yleensä löydy, lukuun ottamatta tietysti rokotetutkimuksen etenemistä harppauksin.

Näköjään kirjoitan tämän(kin) blogitekstin terapoidakseni itseni ja hahmottaakseni, millä tavoilla omaa mielenrauhaa voisi edistää. Jos tästä koronajaarittelustani on jollekulle jotain hyötyä, hyvä niin. Jos ei, niin eipä voi mitään. 

En ymmärrä itsekään, miksi koronapaniikkini ilmaantuu vasta nyt. Ehkä reagointini johtuu keväällä sairastetun (diagnosoimattoman) tartuntataudin jälkireagoinnista. Posttraumaattinen stressireaktio saattaa olla ylimitoitettu arvio, mutta jokin sen kaltainen tässä haiskahtaa. Nyt kun koen olevani lähes parantunut kevään tartuntataudista yli 7 (!) kuukautta kestäneiden satunnaisten jälkioireiden jälkeen, pelkään sairastuvani uudelleen. Keväällä olin kuukauden kotona sairastamassa. En ihan välttämättä halua kokea samaa uudestaan.

Vaikka luontainen taipumukseni on juuttua ongelmakeskeiseen ajatteluun, yritän tässä tekstissä kammeta itseäni kohti ratkaisukeskeisyyttä. Osa ratkaisumalleista ovat käynnistyneet itsestään. Ne kuuluvat varmaan ihmislajin luontaiseen selvitysmisvaistoon. Ratkaisumallejani korona-ahdistuksen vähentämiseen:

1. Hamstrausvimma

Tätä tapahtui monelle keväällä. Ihmiset pelkäsivät jäävänsä mottiin koteihinsa ja  ruokakaupoista käytiin tyhjentämässä hyllyjä. Olen huomannut hamstrausviettini aktivoituneen näin marras-joulukuussa. Kotona ahdistun todella, jos kaapeista puuttuu jotain. Ylimääräisiä pakkauksia pitää haalia ainakin hapankorpuista, näkkileivistä, kierremakaronista, pastakastikkeista, pikakahvista, vadelmakaurapuurosta, pähkinäsekoituksista, tummasta suklaasta ja tietysti se klassikko eli  vessapaperi. Ruokakaupassa katseeni haravoi hyllyjä ja alitajuntani tykittää viestejä: Lisää omenoita! Niitä ei voi olla koskaan liikaa! Osta rusinoita! Lisää pähkinäsekoituksia! Kahvikermaa pari purkkia jääkaappiin varalle! Vielä jotain! Osta nyt, kun vielä pystyt!

2. Siivoushysteria

En ole siivousorientoitunut ihminen (näin kauniisti sanottuna), mutta jatkuva huoli uudesta sairastumisesta on nostanut siivousmotivaationi ihan uudelle levelille. Rauhoitun kun asetan itselleni tavoitteen päivittäisestä siivousoperaatiosta ja toteutan sen. Mielessäni välkkyy koko ajan kauhukuva, jos taas jään kotiin jumiin kuukaudeksi enkä sinä aikana pysty viemään edes roskia roskiin. Pelkkä ajatus laukaisee hengenahdistusta. 

3. ASMR ja muut rentoutumistekniikat

Tutustuin alun perin ASMR-ilmiöön katsottuani uteliaisuudesta dokumentin Teemalta. Nykyään katselen tai pelkästään kuuntelen Youtubesta brittiläisiä ja amerikkalaisia ASMR-kanavia lähes päivittäin. Suomalaiset ASMR-artistit eivät ole ainakaan tähän mennessä kiinnostaneet. Ehkä haluan eskapismia tai eksotiikkaa. Aika harvoin saavutan tavoite-elämyksen eli englanniksi tingles. Ne tuntuvat kylminä väreinä päässä. Suosikkiääniäni ovat aikakauslehden sivujen kääntämisen ääni ja kaikenlaiset rapistelut ja kahinat.

4. Nostalgiset ruoka-aineet ja ruoat

En ihmettele, että niin moni ihminen halua syödä tuttuja ja turvallisia ruokia ajalta ennen tätä koronapandemiaa. Kyllä näyttää lihapullat ja perunat kiinnostavan. Itse en punaisesta lihasta perusta, mutta nostalgiatrippailen menneisyyteen lohipyöryköillä, keitetyillä perunoilla, raejuustolla, maustekurkulla ja keitetyllä kananmunilla. Nam. Kyllä peruna on aina peruna.

Eniten kuitenkin ikävöin mummoni tekemää sienisalaattia. Mikä ihana kirpeän raikas maku! Siinä oli  sipulia, metsäsieniä, suolaa, etikkaa ja sokeria. Yritin jotain sen suuntaista ruokakaupasta ostetulla sienisekoituksella. Ei tullut hyvä sienisalaatti, tuli huono sienisalaatti. No, onneksi sentään tuoreet herkkusienet toimivat aina ja niitä voi tunkea melkein kaikkiin ruokiin, lukuun ottamatta kaurapuuroa. 

5. Sosiaalisuus

Kasvokkain tai puhelimessa mielelläni keskustelen (lue: puhisen turhautuneena) koronapainajaisesta tuttujen ja luotettavien ihmisten kanssa. Korona on kyllä hyvä ja helppo keskustelunaihe, koska ainakin kaikki ovat kuulleet siitä. Ainakaan itse en ole koskaan osallistunut tällaiseen keskusteluun:

- Kyl mua tää pandemia rassaa.

- Ai mikä pandemia?

- No korona tietysti.

- Ai niin se. Onks se vielä?

 6. Liikunta

Lenkkeily on aina tähän mennessä auttanut minua. Ongelma on vain siinä, etten ole saanut raahattua itseäni lenkkipolulle. Yritän luopua ajatuksesta, että jos ylipäänsä lähtee lenkille, täytyisi jaksaa vetää joku tunnin hikilenkki. Mitä vikaa on esimerkiksi puolen tunnin löntystelylenkissä?

7. Huumori

Tänään tulee telkkarista brittiläinen satiirinen nukkeanimaatio Spitting Image. Toivottavasti se tepsii ahdistukseen ja naurattaa. Suomalaisista huumoripläjäyksistä tykkään ja arvostan Noin viikon studiota ja Hyviä ja huonoja uutisia. Miksei siitä tule uusia jaksoja? Kari Ketonen takaisin juontajaksi!

8. Rokote

Rokote, tulis nyt jo. Totta kai rokote annetaan ensin terveydenhuollon henkilökunnalle, ikäihmisille ja riskiryhmille. Sitten kun oma vuoroni tulee, aion ottaa sen ilomielin, olenpa immuuni tai en.

9. Kirjoittaminen

Luen kirjoittamani tekstin läpi ja korjasin sekaan lirvahtaneet pianovihreet. Tajusin, että tekstini on yllättävän tervehenkinen kirjoittamakseni! Taidanpa sitten lisätä listaani kirjoittamisen, koska omien sekavien ajatuksentynkien siirtäminen tietokoneen näytölle selkiyttää nuppia. Ja keho rauhoittuu. Vau, mikä efekti.

Vielä yksi lisäys seuraavana päivänä:

10. Virkkaus tai muu vastaava käsillä näpräys

Aloitin virkkauksen pari vuotta sitten. Neulojien keskuudessa käytetetään humoristista ilmaisua neuloosi. Ihminen voi joutua neuloosiin, jolloin hän saattaa jatkaa neulomistaan tuntikausia. Omaa toimintaani voi kai kutsua sanalla virkkoosi eli virkkausmania. Jos englanniksi ei ole vielä olemassa sanaa crochetomania, se pitää luoda.

Ja vielä yksi lisäys parin päivän viiveellä:

11. Mika Salminen

Istuessani bussissa (maski naamalla, totta kai) matkalla keskustaan, oivalsin että THL:n Mika Salmisen televisioesiintymisten katselua ja kuuntelua voi verrata meditaatioharjoitukseen! Kyllä siinä hermosto tyyntyy. Ihanan nallekarhumainen olemus ja rauhallinen puhetyyli! Samaa mieltä on myös Katja Ståhl, joka esitteli mikasalmis-tatuointiaan haastatteluohjelmassa. No, siirtokuvaksi se paljastui, mutta kuitenkin. Erinomainen idea.

 Terveyttä!

Medusan huoneessa

Saara Turusen näytelmä Medusan huone Kansallisteatterissa

Medusan huone, Kansallisteatteri, näytös 11.1.2019

Rooleissa: Elina Knihtilä, Tommi Korpela, Katja Küttner, Aksinja Lommi, Ylerni Rajamaa

Kolme miestä on ahtautunut yhteen nojatuoliin. He kuuntelevat radiosta formuloita. Moottorit pörisevät. Kiihdytyksistä kuuluu vinkuva ääni. Selostus puuttuu. Katsomossa minua alkaa naurattaa. Lavalle saapuu nuori epävarma nainen. Hänellä on kädessään kirja. Nainen kertoo formuloihin uppoutuneille miehille, että on juuri lukenut Virginia Woolfin Oman huoneen. Hän sanoo hennolla äänellä, että naisen pitäisi saada oma huone voidakseen kirjoittaa ja kehittää itseään. Miehiä ei kiinnosta. Nainen huitoo kädellään miesten kasvojen edellä. Ei mitään reaktiota. Formulat pauhaavat. Katsomossa nauran jo niin paljon, että vatsalihakset alkavat kramppaamaan ja pelkään tukehtuvani.

Miksei kukaan ollut kertonut minulle etukäteen, että Saara Turusen käsikirjoittama ja ohjaama näytelmä Medusan huone on hillittömän hauska? Miksen ollut saanut tietää, että feministinen, fragmentaarinen ja ei-lineaarinen teatteriteos voisi hullaannuttaa minut ja palauttaa uskoni nykyteatteriin? Aika pitkäänhän ehdin jo olla todella tympääntynyt teattereiden huutamismaneereihin, mekkalointiin ja katsojien savustamiseen mahorkan hajulla ja ties millä savupommeilla ja valojen välkyttelyyn niin että migreenikohtaus melkein pamahtaa päälle.

Jo ensisilmäyksellä, kun lässähdimme katsomon samettituoleille, hillitty ja vanhahtava Milja Ahon lavastus alkoi kiehtoa minua. Huoneessa oli jotain tuttua, mummolamaista, mutta samalla jotain vierasta. Näyttämön huoneen seinät oli maalattu vihertävällä kuultomaalilla. Huonekalut olivat vaaleanruskeaa puuta ja rakenteeltaan siroja. Lämminsävyiset koristeelliset pöytälamput valaisivat huonetta kodikkaasti. Ikkunan edessä oli läpikuultava valoverho, josta näkyi ulkovalojen valaisinkimppu. Medusan huoneessa on useita kuultovalkoisella maalattuja ovia. Muistiin tarrautui yksityiskohtana vaatekaapin oven rinkulapäinen avain.

Medusan huoneessa ovet avautuvat ja sulkeutuvat tiuhaan tahtiin. Henkilöt, jotka astuivat huoneeseen, edustavat stereotyyppisiä sukupuolirooleja. Mutta onneksi kaikkea muuta kuin ikiaikaista huoraa ja madonnaa. Ovista marssii sisään kanapäistä naista, sikapäistä miestä, 50-lukulaista miellyttämishaluista mutta epävarmaa kotirouvaa, suklaata mussuttavaa ja nojatuolilla lojuvaa tytöntylleröä, diskotanssiin hurahtanutta nuorta naista, seksuaalisesti häpäistyä neitoa, tärkeilevällä äänellä puhuvaa terapeuttia joka jaksaa syyllistää uhria. Ja stereotyyppisiä miehiä, jotka kuuntelevat formuloita, lukevat pelkästään mieskirjailijoiden kirjoittamia kirjoja, mielellään rasvaisen pornografisina versioina, ahdistelevat ja hyväksikäyttävät naisia mutta muistavat samalla esiintyä kärsivinä uhreina, jotka on kautta historian kohdeltu kaltoin. Mahtuu mukaan yksi juuri avioon astunut hääpari, morsian kietoutuneena valkoiseen pitsiin ja mies mustassa frakissaan.

Voisi ehkä helposti kuvitella, että näin stereotyyppisistä aineksista syntyy lähinnä pedagoginen ja moralisoiva opetusvideo, jossa feministinen agenda paistaa läpi, mutta ei, siitä kehkeytyi viihdyttävä mutta vakava, raskas mutta kepeä teatteriteos. Itse luonnehtisin Medusan huonetta feministiseksi komediaksi, niin uskomattomalta yhdistelmältä kuin se kuulostaakin.

Komediallisuus rakentuu näytelmässä monin tavoin. Eniten omaan nauruhermooni osui tapa liittää toisiinsa yhteensopimattomia kohtauksia. Eräässä kohtauksessa alusvaatteisillaan riisuuntunut nainen tanssii riehakkaasti yksin huoneessaan. Nainen irrottelee ja revittelee diskomusiikin tahdissa. Äkisti ovi aukeaa ja sieltä astuu hääpari. Tanssiva nainen yrittää piiloutua katseilta. Hän ryömii lattialla juhlaväen katseita pakoon.

Koomisuutta syntyi myös Janina Rajakankaan koreografisista ratkaisuista. Lavalla kontataan ämpärit päässä, hypitään Säkkijärven polkan tahtiin, tanssitaan tahallaan väärin ja ripustetaan peruukkeja pyykkinarulle kuivumaan. Ylipäänsä yllättäminen on usein komedian ytimessä. Itse räjähdin nauramaan kohtauksessa, jossa epävarma kahvilan naisasiakas kyllästyy lopulta omaan epävarmuuteensa ja turhautuneena rääkyy tarjoilijalle pois lähtiessään.

Vakavimmillaan näytelmä pureutuu kysymyksiin seksuaalisesta ja fyysisestä väkivallasta. Lavalla kolme miestä häpäisee naisen. Kohta huoneeseen astuu koko olemuksellaan arvovaltaa viestittävä miesterapeutti. Hän ottaa leveän haara-asennon ja puhuu tärkeilevällä äänellä uhria syyllistäen. Tilanne päätyy tietysti siihen, että häpäisty nainen pyytää anteeksi hyväksikäyttäjiltään. Miehet virnuilevat ja luikkivat tiehensä. Valitettavan yleinen asetelma kautta historian.

Näytelmä sivaltaa myös kirjallisen kaanonin miesvaltaisuutta. Lavalla joku kysyy, miksi Shakespearen Hamletia pidetään merkittävämpänä teoksena kuin esimerkiksi Bronten Sivustakatsojan tarina. Onko kyse kirjallisesta paremmuudesta vai onko Hamletia vain siteerattu enemmän? Mitä enemmän jotain teosta siteerataan, sitä vankemmin teos ankkuroituu kirjalliseen kaanoniin.

Mieskirjailijoiden tuotantoa ja niiden vastaanottoa käsitellään näytelmässä hauskasti. Lavalla luetaan ääneen otteita Bukovskin Postikonttorista. Tekstinpätkässä vilisee persettä ja pillua. Mies kuuntelee Bukovskin ”sanataidetta” nautiskellen takakenossa. Katsomossa alkaa naurattaa. Nauru vain yltyy, kun miehet piehtaroivat tai onanoivat kirjapinoissa, joista tihkuu pornografista kuvausta heteromiehen halusta.

Pidin Medusan huoneesta niin paljon, että mielelläni näkisin sen uudestaan. Teatterin käytävillä kuulin huhuja, että näytelmän mahdollisesta jatkosta neuvotellaan parhaillaan. Katsojan näkökulmasta olisi hullun hommaa, jos näin suosittu ja erikoinen näytelmä poistuisi ohjelmistosta.

Olen lukenut joskus aikaisemmin Saara Turusen romaanin Sivuhenkilö. Rasituin kirjan jaarittelevasta kirjoitustyylistä enkä jaksanut blogata siitä. Oikeastaan ällistyin, että saman kirjoittajan teatterituotos on näin napakkaa settiä. Pidin näytelmässä myös siitä, että repliikit jäljittelivät puhekieltä. Tota- ja niinku-sanat kuuluvat tavalliseen puhekieleen eikä niitä oltu karsittu repliikeistä.

Yritin tässä blogitekstissäni mukailla Sivuhenkilön monisanaista ja höpöttävää kirjoitustyyliä, mutta en koe onnistuneeni. Vihoviimeinen yritys: Vaikka seurasin näytelmää intensiivisesti, huomasin syrjäsilmällä vasemmalla äärilaidalla oudon hahmon. Alimmalla pyörölehterillä istuu valkoiseen kauluspaitaan ja kravattiin pukeutunut keski-ikäinen mies. Mielessäni välähtää kauhukuva lukemastani tietokirjasta Helsingin henget. Siinä kerrotaan, että Kansallisteatterissa kummittelee. Käännyn vilkaisemaan lehterillä yksin istuvaa miestä moneen otteeseen. Tuossako se nyt on, teatterin kummitus? Aika outoa, pukeutuvatko kummitukset tosiaan noin modernisti tai sanoisko asiallisesti ja virastohenkisesti. Luulisi, että kummitukset sonnustautuvat vanhanaikaisempiin vaateparsiin, ehkä jotain tummanpuhuvaa kaapua, pahaenteistä laahusta? Käännyn taas vilkaisemaan vasemmalle puolelleni ja siellähän se on, kummitus. Vai sittenkin näköharha? Ei olisi kannattanut lukea sitä kirjaa. Alkaa nähdä ihan olemattomia. Vai onko mies kuitenkin ihan tavallinen ihminen? Mutta miten se siellä yksin istuu? Todella outoa. Ei se vaan sieltä katoa. En osaa tätä nyt mitenkään tulkita.

Ei jumantsuikkero, mun pitäs tähän loppuun vielä jaksaa laittaa ne linkit. Ei helkkarin helkkarin, miks mua aina rassaa niin hirveesti se linkitys ja niinku ylipäänsä muiden tekstien lukemine on mulle usein melkein ylivoimasta. Kyl se varmaan jotenkin liittyy siihe et mä pelkään et muut on aina osannu tulkita niit teoksii niin paljon paremmin ja sit mä tietysti tunnen olevani jotenki vajakki, idiootti, debiili, imbesilli tai ihan vaan stupido. Miks ihmees mä en voi luottaa omaan havainto- ja käsityskykyyni. En, vaikka mulla on akateeminen loppututkinto. No mut jos mä nyt vaan jotain yritän muistella. Niin tosiaan, se Me Naiset-lehdessä julkastu Saara Turusen haastettelu oli sillee aika hyvä, koska siitähän selvis et Turune on valmistunu teatterikorkeakoulusta mut en vaan muista miltä linjalta ja sit jälkeenhän se oli opiskelijavaihdossa ulkomailla yllättävänkin mones maassa oisko ollu Barcelonassakin. Ja sit se toinen teksti mikä jäi mielee oli niinku se Kielipuolen päiväkirja eli ei siis Mielipuolen päiväkirja koska sehän oli taas ton Gogolin romaani tai tavallaan ja senhän mä oon lukenu ja nauroin taas ihan kippurassa Gogolin huumorille. No mut joo, elikkä nythän mä sit mainitsin noin linkit mut tuskin mä mitään (oho, aggressiivi) jaksan linkittää, en tänään enkä edes huomenna. Eli eiköhän tää nyt ollu tässä, kai tää sit on ihan jees et ei muuta ku kopioiliitätoiminnolla vaan suoraan bloguraan ja sit ne kuvat myös mukaan. Ei kyllä mun täytyy ensin mennä sinne lenkille. Enhän mä tosiaan oo käyny lenkille pitkiin aikoihi. Ei mikää ihme et mä oon näin hermostunu ja vartaloki alkaa läskistyy.

Fingerpori paranee vanhetessaan

Olenko hullu, jos bloggaan leffasta joka on jo poistumassa ohjelmistosta, teatterinäytöksestä joka on häipymässä mielestäni ja mittavasta sarjakuvatuotannosta joka on pääosin kahlaamatta? Olen tai en, haluan tässä blogitekstissäni yrittää syväluodata Fingerporin älykästä verbaalihuumoria. Samalla otan tietysti riskin, että en välttämättä yllä lähellekään Pertti Jarlan luovuuden ja nokkeluuden tasoa.

Heti kärkeen yksi hauskimmista Fingerpori-stripeistä:

Fingerporin radiossa kuulutetaan:

- Fingerporin sairaalassa siamilaiset kaksoset on erotettu onnistuneesti.

Kuva siirtyy sairaalan huoneeseen, jossa ylilääkäri ilmoittaa siamilaisille kaksosille:

- Teidät on irtisanottu.

Elokuvasta Fingerpori, sivulta Finnkino

Mikko Koukin ohjaaman Fingerpori-elokuvan olen nähnyt kahdesti. Sen lisäksi olen nähnyt kertaalleen Helsingin kaupunginteatterin Fingerpori-näytelmän Studio Pasilassa. Sekä elokuvassa että näytelmässä sarjakuvien lyhyet stripit on muutettu pidemmiksi yhtenäisiksi rakenteiksi. Näytelmässä fingerporilaisten toilailut on rajattu yhteen viikkoon. Tapahtumia nivoo yhteen Fingerporin mainosvideon kuvaus. Elokuvassa yhdistäväksi teemaksi on valittu neljän fingerporilaisen rakkaudenkaipuu ja parisuhdekuviot. Näytelmässä myötäillään enemmän alkuperäisten sarjakuvien verbaalista huumoria, kun taas elokuvassa visuaalinen ilme korostuu. Leffassa on myös otettu suuremmat vapaudet syventää henkilöhahmojen sielunelämää.

Koska pidin enemmän leffasta, keskityn siihen tässä omakohtaisessa raapustelussani. Elokuvan ensimmäisellä katselukerralla luisuin jonkinlaiseen epäuskoisen järkyttyneeseen shokkitilaan: Ei auttakaa, puolialastomat ja ylipainoiset suomalaismiehet lähikuvassa! Kyseessä olivat kaupunginjohtaja Homeliuksen (Kari Väänänen) puoluekaverit, jotka olivat järvimaisemissa kestitettävinä (lue: ryyppäämässä ja rälläämässä) yhteistyön ja neuvotteluiden merkeissä (lue: korruption puitteissa).

Leffan alkumetreissä lamaannuin ja järkytyin myös henkeäsalpaavan mauttomasta kuvausrekvisiitasta ja pöyristyttävän rumista kuvauspaikoista. Kauhistelin itsekseni, että ei oo todellista, eihän tässä leffassa ole mitään visuaalisesti harkittua linjaa. Ehdin jo vertailla elokuvaa mielessäni muihin näkemiini sarjakuvista tehtyihin elokuvaversioihin, kuten Frank Millerin Sin City – sarjaan. Siinä ihailin pelkistyneen hienostunutta mustavalkoista tyyliä, josta erottui muutamat väripisarat, kuten vamppinaisen punaiset huulet tai pahiksen kirkkaan keltaisina kiiluvat silmät.

Mutta sitten lanttuni onneksi leikkasi: henkeäsalpaava rahvaanomaisuus on Fingerpori-elokuvassa juuri se juttu, johon on tähdätty!!! Sitä on tavoiteltu ja siinä on onnistuttu! Leffan kuvauksissa on selvästi nähty vaivaa, jotta Suomesta löytyisi kaikkein kolkoimmat betonitörikät ja bunkkerit. Betonin harmauden kanssa riitelee lahjakkaasti sisäkuvien räikeä värimaailma: on kirkuvanväristä kuppia, ryijyä ja verhoja, mitä kai kauniisti sanottuna voisi kutsua retrohenkisiksi.

Tykkäsin elokuvassa rakenteellisesta ratkaisusta jakaa paketti neljään erilliseen tarinaan. Ensimmäisessä tarinassa kaupunginjohtaja Homelius luulee, että hänen vaimonsa on vaihtanut maisemaa. Vaimo (Sara Paavolainen) on jättänyt ruokapöydälle lyhytsanaisen viestin tyyliin ”Lähdin. Otin koiran. Älä soita”. Homelius on murheen murtama ja hän miettii kuumeisesti, miten saisi hehkeän ja nuorekkaan vaimonsa ottamaan hänet takaisin. Tästä käynnistyy monimutkaisten tapahtumien rumba.

Homeliuksen tarinassa on hyödynnetty sarjakuvista tuttuja skandaalinkäryisiä lööppejä, jotka perustuvat kaksimielisiin sanaleikkeihin. Leffasta jäi mieleen muutama sanaleikki. Kaupunginjohtajaa voidellaan lahjoittamalla hänelle pullo 12-vuotiasta viskiä. Lööpissä tilanne on väännetty muotoon: ”Kaupunginjohtaja korkkasi 12-vuotiaan”. Eräässä lööpissä on laitettu Homeliuksen suuhun sanat: ”Vammaiset sähkötuoliin”. Alkuperäisessä tilanteessa hän sanoo, että liikuntarajoitteisille ihmisille olisi hyvä saada lisää sähkökäyttöisiä pyörätuoleja.

Vasta toisella katselukerralla tajusin, että elokuvassa on jätetty yksi kaksimielinen lööppimahdollisuus käyttämättä. En voi tietää, oliko kyseessä vahinko vai tietoinen ratkaisu. Kohta josta olisi saanut rivon lööpin oli tämä: Homelius juttelee kakkosoluesta toisen puoluepampun kanssa ja sanoo: ”Pitää mennä Ruotsiin, jos haluaa kakkosta”. Luulisi, että Fingerporin keltainen lehdistö olisi nähnyt kommentissa viittauksen anaalisymboliikkaan ja siteerannut sitä lööpissä.

Eniten minua hauskuutti Krapula-Päivin (Pirjo Lonka) tarina. Krapula-Päivin elämä toistaa samaa kuviota päivästä toiseen, aivan kuin Elämäni murmelina – elokuvassa. Päivi herää joka aamu omasta sängystään kammottavassa krapulassa ja raahautuu vessaan oksentamaan. Mitkä ilmeet, mikä kävelytyyli! Sitten peiton alta ilmaantuu joku mies ja sehän on Allan Kurma (Aku Hirviniemi), johon Päivi tarrautuu joka ilta Rivo-Riitan Aromi-baarissa. Koko tapahtumasarja on kadonnut Päivin mielestä ja siksi hän joutuu joka aamu kysymään uudestaan miehen nimeä! Muistin surkastuminen ei kuitenkaan estä Krapula-Päiviä jatkamasta työtään lähihoitajana terveyskeskuksessa.

Taidan perua äskeisen lausuntoni, että Krapula-Päivin stoori olisi ollut leffan hauskin. Kyllä se sittenkin taitaa olla Heimo Vesan, vaimon ja saksalaiseen marssimusiikkiin hurahtaneen anopin tarina. Haalaripukuisen Heimo Vesan (Santtu Karvonen) ja pirteän vaimon(Linda Viklund) täydellisen leppoisaa arkea tulee sotkemaan anoppi, joka on lievästi sanottuna erikoinen. Anoppi (Marja-Leena Kouki) on potkaistu kadulle suljetusta vanhainkodista, jonka tilalle tuli ihmisten rahastamiseen erikoistunut lääkärikeskus. Koska kadulla asuminen ei onnistu, anoppi päätyy tyttären ja vävyn asuntoon.

Anopilla ei selvästikään ole kaikki muumit laaksossa, kuten sanotaan. Öisin hänellä on tapana huudattaa levysoitinta täysillä. Levylautaselle pyörii natsihenkinen sotilasmusiikki. Vaatteiksi on valikoitunut nahkahousut ja mikä lie pioneeripusero. Välillä anoppi taantuu lapsen tasolle. Vessassa asioidessaan anoppi pitää itsestään selvänä, että hänen vävynsä tulisi pyyhkimään. Eikä tässä vielä kaikki, kiusallisuus huipentuu kun alastomana kylpevä anoppi intoutuu kertomaan gynegologivitsejä vävylleen. Heimo Vesa kuuntelee juttuja hiki otsalla helmeillen. Sietokyvyn äärirajat alkavat tulla vastaan. Tilanne uhkaa eskaloitua todella pahaksi, kunnes ratkaisu lopulta löytyy muutamien vaiheiden jälkeen.

Elokuvan viimeisessä tarinassa Rivo-Riitta (Jenni Kokander) päätyy kurssille, josta hänestä ollaan väkisin kaivamassa perinteistä naisellisuutta. Leffateatterin katsomossa kauhistelin tätä: Eiiii, antakaa nyt Rivo-Riitan olla rivo! Samalla kurssilla on mukana myös saatananpalvoja, joka yritetään saada näkemään maailmassa muitakin värejä kuin mustuutta ja Hitler jolle yritetään painottaa että hän voisi arvostaa muutakin kuin valkoisuutta.

Uudistunut Riitta passitetaan treffeille perinteisen miehen kanssa, joka arvostaa naisessa kykyä toimia kodinhengettärenä. Riitta kuuntelee miehen horinoita hetken, kunnes oivaltaa, että peli ei vetele. Hän palaa entiselleen omaksi rivoksi itsekseen, ja sehän oli minulle aivan valtava helpotus! Spoilerinkin uhalla paljastan, että se kannatti. Rivo-Riitta aloittaa rohkean suhteen Homeliuksen poliittisen avustajan eli Rapen kanssa. (Eräässä aikaisemmassa kohtauksessa Rape (Olli Rahkonen) esittelee itsensä saunassa englantilaiselle miesvieraalle: ”Hello, my name is Rape”. Englantilaismies kaikkoaa nopeasti)

Voin sanoa, että Fingerpori-elokuva parani toisella katselukerralla, koska tiesin jo etukäteen mitä odottaa ja pystyin rentoutumaan. Päähäni jäi soimaan leffamusaksi valittu Teflon Brothersin Juhannussimaa -kipale. En kuitenkaan muista biisistä muuta kuin kohdan: En juo uskonnollisista syistä, juon ihan muista syistä”.

Ilokseni olen huomannut, että Pertti Jarla on alkanut piirtää Fingerporia myös HS-Metroon. Sinne voi lähettää vinkkejä ja toiveita sähköpostiosoitteeseen. En ole vielä lähettänyt. Hyviä ideoita minulla olisi. Ainakin omasta mielestäni.

Maailmanloppu - hyvät ja huonot puolet

Kuvaaja: Tom Röllich

Kävimme äitini kanssa katsomassa hillittömän hauskan Suomen komediateatterin Maailmanlopun Revyyn Peacock-teatterissa Helsingissä 10. marraskuuta päivänäytöksessä.

Aluksi meille kävi paha kämmi: jäimme pois väärällä pysäkillä Linnanmäen eteläportin kohdalla ja jouduimme kiertämään koko Linnanmäen. Ensin noustiin asvaltoitua polkua ylös, sitten rämmittiin jossain umpimetsässä, sieltä raahauduttiin puolilahoja portaita alas, sitten törmättiin johonkin tietyömaahan. Aivoittelimme, että oikealle on varmaan pakko jatkaa. Käveltiin taas jyrkkää mäkeä ylös, jonka varrella oli kymmenittäin Sealife-mainoksia, mutta ei pieninkään vinkkiä Peacockin sijainnista. Olin jo tosi käärmeissäni, ja äitikin tykkäsi kyttyrää. Alkoi potuttaa, että eikö sitä saakelin puljua löydy mistään. Viimein pujahdettiin Linnanmäen pohjoisportista sisään, eikä vieläkään mitään informaatiota. Sadattelin, että jostain sen teatterin on löydyttävä. Lopulta huomattiin Peacockin värikkäät valokirjaimet. Päästiin sisälle iloisen väriseen aulaan ja onneksi lähti fiilikset heti nousukiitoon, kun saatiin esitekin ihan ilmatteeks.

Eli vink vink, jos tätä lukee joku Peacockin vastuuhenkilö: laittakaa ne opasteet kondikseen, myös eteläportille!!!

Sitten revyyseen. Aluksi revyyn sanakirjamääritelmä: kevyt viihteellinen puhe-, laulu-, tanssi- ja musiikkiesitys. Koska kirjoitan tätä blogitekstiä viiveellä, turvaudun omiin muistiinpanoihin. Revyyn sketsien sisällöt kattoivat laajan aihepiirin: kukkapuseroinen surffaripoika viettämässä mafiassa "välivuotta", NDA-operaattorin mainos jossa sarjamurhiin syyllistynyt mies tunnustaa rikoksensa Puolasta käsin ja vaimo ihailee hyvää puhelinyhteyttä, mash up -musiikkiesitys jossa 70-luvun poliittinen laulu on ympätty Antti Tuiskun Mun on pakko tverkkaa -biisiin, erilaiset versiot Saatanasta mm. Krisse Salmisen kukkamekkoinen kevytversiosaatana.

Nauroimme myös koomiselle tanssiesitykselle, jossa Niina Lahtisen esittämä reipasotteinen tanssija retuuttaa miesparterinsa melkein hengiltä, epähuomiossa tietysti. Koska maailmanloppua sivutaan, toikkaroidaan matkaoppaan johdolla erilaisisissa ympäristökatastrofien runtelemissa turistikohteissa, kuten aasialaisen suurkaupungin savusumussa. Eniten nauroimme sketsille, jossa äidin ja tyttären keskusteluyhteys kaatuu toisen ärsyttävään tapaan keskeyttää  ja täydentää lauseita, tähän tyyliin (ei todellakaan suora sitaatti):

- Mä olin eilen --
- Pankkiryöstössä?
- No en.
- Koomassa?
- No ei vaan --
- Viemärisukeltajana?
- No eikun Alepassa.
- Ahaa,  no oisit heti sanonu.
- No enhän mä voi, kun sä keskeytät koko ajan. Mä olen muuten --
- Kyborgi?
- No en tietenkään vaan --
- Sairaalloisen ylipainoinen?
- En!
- Muuttamassa Afganistaniin?
- En vaan todella turhautunut.
- Ahaa, mikset heti kertonut.

Tykkäsimme molemmat todella paljon Maailmanlopun Revyystä. Lopputulos on tietysti priimatavaraa, koska tekijätkin ovat priimatavaraa. Käsikirjoittajatiimiin kuuluu Anna Dahlman, Atte Järvinen, Joonas Nordman, Pirjo Heikkilä, Niina Lahtinen, Krisse Salminen, Ville Nummenpää ja Kiti Kokkonen. Revyyn ohjasi Anna Dahlman. Musiikista vastasi Katja Lappi. Koreografian suunnitteli Marko Keränen.

Loppuun haluan vielä lisätä jotenkin nolon paljastuksen, että olen jo pitkään fanittanut Niina Lahtista. Ihailen Lahtisen Niinassa seuraavia ominaisuuksia: riehakkuus, rohkeus, räväkkyys, kekseliäisyys, fiksuus, nopeaälyisyys, luovuus ja tietysti hauskuus. Kaiken lisäksi on vielä kaunis. Haluaisin löytää itsestäni niinalahtismaisuutta. Aika epätodennäköiseltä vaikuttaa, koska olen arka ja säikky, mutta sentään ärsyyntyneenä kuin räjähtävä ruutitynnyri. Yritän jatkossa kanavoida primitiivistä aggressiota johonkin subliimiin kohteeseen. Siksi aloitin äskettäin virkkauksen.

Eikun sittenkin vielä yksi lisäys otsikkoon liittyen. Helsingin kirjamessuilla kuuntelin mm. keskustelua "Huumorin ja naurun filosofia". Haastateltavana ollut Heli Sutela sanoi (jos muistan oikein), että huumorissa on olennaista yllättävyys ja tutun asian tarkastelu oudosta näkökulmasta. Maailmanloppu ei ole tuttu asia, mutta yritän löytää siitä jotain hyviä puolia. Hmmm, jos maailmanloppu tulee, loppuvat myös seuraavat ikävyykset kertaheitolla: putkiremontit, soteväännöt, kiire, tungos, melu, poskiontelotulehdus, tuskastuttavat ihmissuhdekoukerot, VR:n myöhästelyt, ketsuppipurkin lopputörähdykset, ärsyttävät mainokset, välilevynpullistumat, kännisössötykset ja banaaninkuoriin liukastumiset!

Inhimillisiä tunteita

(Florence-elokuvasta, kuvat sivulta Finnkino)

ELOKUVA  ---  Florence (alkuperäinen nimi: Florence Foster Jenkins, 2016)

Ohjaaja: Stephen Frears
Pääosissa: Meryl Streep, Hugh Grant, Simon Helberg, Rebecca Ferguson, John Kavanagh
Genre: komedia, draama, elämäkerta

Maailman tunnetuimmasta laulutaidottomasta laulajasta, Florence Foster Jenkinsistä, tehty elokuva herättää katsojassa monenlaisia tunteita. Se nolostuttaa, kiusaannuttaa, ahdistaa, jännittää, säälittää, aiheuttaa epätoivoa ja myötähäpeää - mutta  myös hauskuttaa ja pakottaa nauramaan. Ollaan komedian ytimessä. Naurua ei synny ilman tukaluuden tunnetta, vaivaantumista ja tarvetta paeta, ainakaan minun tapauksessani (jaahas, ollaan myös subjektiivisuuden ytimessä).

Tunteet hallitsevat myös Florencea (Meryl Streep). Hän rakastaa musiikkia kaikesta sydämestään, hän palaa halusta esiintyä, hän haluaa valloittaa yleisönsä vaikeilla ooppera-aarioillaan. Ikävä kyllä, Florence ei pysty kuulemaan lauluaan niin kuin yleisö sen kuulee: huutamisena, kirkumisena, vinkumisena, kiekumisena ja kähisemisenä.

Seurapiiritapahtumissa Florencen "aviomies" ja rikas ylhäisömesenaatti St Clair Bayfield (Hugh Grant) haalii puolikuuroja musiikinrakastajia tai muuten vain rahalla hiljennettyjä kuulijoita kuuntelemaan Florencen "laulua". Bayfield rakastaa Florenceaan syvästi ja tekee kaikensa suojellakseen laulajatarta totuudenmukaiselta kritiikiltä. Rakkaus on luonteeltaan henkistä kiintymystä. Se ei estä miestä asumasta toisen naisen kanssa avoliitossa ja pyörittämästä siinä sivussa vielä satunnaista rakastajatarta.

Bayfield onnistuu suojelemaan suojattiaan kaikelta pahalta, kunnes koittaa päivä, jolloin Florence pianisteineen (Simon Helberg) pääsee esiintymään New Yorkin maineikkaaseen Garnegie Halliin vuonna 1944. Yleisöksi päätyy joukko kännisiä ja meluavia sotilaita, jotka eivät ole hienotunteisuudesta kuulletkaan. Paikalle pääsee livahtamaan myös sanomalehden ammattikriitikko, joka ei arviossaan sanoja säästele. Vihdoin Florencelle valkenee totuus: hän on laulajana pelkkä vitsi. Traumaattisesta silmien avautumisesta on lyhyt matka terveydentilan romahtamiseen ja kuolemaan. Florencen kuolinsyy liittyy ilmeisesti syfilikseen, jota laulaja on aikaisemmin hoitanut elohopealla ja arsenikkilla!

Florence Foster Jenkinsiin olisi ehkä helppo suhtautua ivallisesti ja halveksuen. Jostain syystä pystyin myös samastumaan Florenceen ja tunnen myötätuntoa häntä kohtaan. Elokuvan katsomossa oivalsin, että oikeastaan kaikilla ihmisillä on elämässään florencemaisia piirteitä, vaikkakaan ei yleensä näin räikeän nolossa muodossa. Kaikki ihmiset muistuttavat Florencea siinä, että ovat joskus halunneet osata jotain mutta epäonnistuneet. Jokin ei välttämättä liity taiteisiin millään tavalla. Yhtä hyvin jokin voi olla esimerkiksi liikunta (maraton ei sittenkään onnistunut), parisuhde (ero tuli), työ (potkaistiin pellolle), ulkonäkö, vetovoima, laihdutus, tupakoinnin lopettaminen tai mikä tahansa elämänalue jossa haluaa epätoivoisesti onnistua mutta pieleen meni. Siksi haluan suhtautua kaikkiin maailman florenceihin lämmöllä. Florence voi tietysti olla myös mies.

Florence-elokuvasta tuli mieleen muutaman vuoden takainen The Bling Ring -leffa, jossa kalifornialainen tyttöviisikko murtautuu julkkisten koteihin ja varastaa sieltä koruja, vaatteita ja laukkuja. Tämänkin elokuvan asetelmien pohjalta olisi ollut liian helppo paheksua ja halveksia tyttöjengin ahneutta, kateutta ja materialismia. En suostunut tähän, koska tajusin, että kaikki ihmiset kadehtivat jotain. Jos ei kadehdita ja ahnehdita Prada-laukkuja, kadehditaan ehkä terveyttä, tasapainoisuutta, älykkyyttä, lukeneisuutta, luovuutta, taiteellisuutta tai mitä tahansa omaan arvomaailmaan kuuluvaa piirrettä. Toisen lahjakkuuden kadehtimisesta ei vain yleensä jää kiinni niin helposti kuin tässä elokuvassa (joka muuten perustuu tositapahtumiin).

Oh-hoh, ettei vain olisi mennyt saarnaamisen ja moralisoinnin puolelle.
By the way, olen nähnyt Florencesta myös ranskankielisen version nimeltään Marguerite. Elokuvassa korostuu komediallisuus enemmän kuin tässä amerikkalaistulkinnassa.

3 x leffassa

Tässä postauksessa aion kirjoittaa kolmesta tällä hetkellä Helsingin leffateattereissa pyörivästä elokuvasta. Yritykseni on uhkarohkea, mutta se sopii blogin kaltaisiin testilaboratorioihin. Saa nähdä mitä tästäkin taas tulee. 

Leffat ovat Todella upeeta -elokuva, Chocolat ja Liisan seikkailut peilimaassa.

(Todella upeeta -elokuva; kuvat sivulta: Finnkino)

Kahdeksan Absolutely Fabulous -dvd:n omistajana Todella upeeta -elokuva on must-kohde. Huonosti käyttäytyvät naiset, Patsy (Joanna Lumley) ja Edina (Jennifer Saunders), ovat edelleen tiukasti ajan hermoilla. He tverkkaavat, tviittaavat, piikittävät päivittäiset(?) botoxinsa omiin kasvoihinsa. He juovat shamppanjaa, joka usein terästetty venäläisellä vodkalla (stoli-boli). He ravaavat muotitapahtumissa ja trediravintoloissa mitä tyylikkäisimmissä muotiluomuksissa (mitä he yhdistelevät mitä mauttomimmin).

Ja ennen kaikkea: Edinan tytär- ja äitisuhteet jatkuvat entisenlaisinaan eli erittäin huonoina! Räiskyvä Edina ei edelleenkään tule toimeen jäykän ja järkevän Saffy-tyttärensä (Julia Sawalha) kanssa. Yhteistä säveltä ei löydy myöskään äidin (June Whitfield) kanssa. Edinan miesrintamaa varjostaa ex-miehen ryhtyminen homoksi ja toisen exän sukupuolenvaihto-operaatio. Patsyllä käy edellen flaksi. Hänen vamppimainen olemuksensa vetoaa yhä miehiin, joita on kymmeniä, satoja tai ehkä jopa tuhansia.

Elokuvan juoni rakentuu muotitapahtumassa sattuneen katastrofaalisen onnettomuuden ympärille. Sen takia naiskaksikko joutuu vaihtamaan vaatekertoja entistä useammin, naamioitumaan ja pakenemaan lopulta Etelä-Ranskan rantaparatiisiin. Kaikesta tästä rakentuu erittäin viihdyttävä paketti. En aio kuitenkaan pilata kenenkään elokuvanautintoa spoilereilla yksinkertaisesti siitä syystä, etten muista elokuvasta läheskään kaikkea. Eli pakko nähdä uudestaan.

Yleisesti ottaen pidän brittihuumorista (mikä on tietysti hyvin laaja käsite). Toinen fanitukseni kohteeni on Little Britain (Pikku-Britannia). Olen iloinen, että sarjan luojat ja päänäyttelijät ovat osanneet ottaa lähes kaiken irti minua sykähdyttävistä aiheista, kuten transvestiitit, homot, lihominen, tyhmyys, töykeys, laiskuus, politiikka ja suosikkini eli ruumiineritteet inkontinesseineen ja oksennuksineen.

(jatkuu myöhemmin elokuvilla Chocolat ja Liisan seikkailut Peilimaassa)
-------------------------
Myöhempi lisäys 3. syyskuuta:

Blogitekstini ei sittenkin jatku tämän enempää, koska en pystynyt pakottamaan itseäni kirjoittamaan kahdesta muusta elokuvasta. 3 x leffassa jäi kuitenkin muotoon 1 x leffassa. Mutta tulipahan tämäkin idea testattua. Viisastuin tässäkin asiassa ja totean, että ideani oli huono. Siperia opettaa.

Koloratuuri- vai mezzosopraano?

(Kuvat sivulta: Finnkino)

ELOKUVA  ---  Marguerite (2015)

Ohjaaja: Xavier Giannoli
Käsikirjoitus: Andres Garza
Pääosissa: Catherine Frot, Christa Theret, Andre Marcon
Genre: komedia, draama, musiikki

Xavier Giannolin musiikkiaiheinen komedia perustuu löyhästi maailman ivatuimman amatöörisopraanon, Florence Foster Jenkinsin, elämään. Jenkins oli amerikkalainen, mutta elokuvassa henkilöt ja tapahtumat on siirretty Ranskaan. Elokuvassa Marguerite luo uraansa "laulajana" miehensä elinaikana, kun taas todellisuudessa Jenkinsin lauluesiintymiset käynnistyivät todella vasta miehen kuoleman jälkeen. Molemmissa tapauksissa naisia riivaa esiintymisvimma, itserakkaus yhdistettynä täydelliseen musikaalisuuden puuttumiseen. Liioittelematta voi puhua amusiaa lähentelevästä sävelkuuroudesta.

Elokuvassa Margueriten diivailun taustalta löytyy harhaisuus (mielisairaus?), jota lähiympäristö vain tukee hienotunteisuudesta. Todellinen Florens Jenkins kärsi (Wikipedian mukaan) miehensä tartuttamasta syfiliksestä, joka aiheutti hermovaurioita aivoissa. Syfilistä hoidettiin niihin aikoihin elohopealla ja arsenikilla, joiden ei uskoisi ainakaan parantavan aivojen toimintaa. Sekä Margueritella että Florence Jenkinsillä on täytynyt olla myös vakavia puutteita sosiaalisessa lahjakkuudessa. Kumpikaan naisista ei kyennyt huomaamaan valehtelua tai tosiasioiden pimittämistä lähipiirissään. He uskoivat sinisilmäisesti vakuuttelut häikäisevästä laulutaidostaan.

Kumpikin naisista oli kuitenkin suosittu esiintyjä. Jenkins on esiintynyt jopa Carnegie Hallissa Lontoossa. Heitä ei kuitenkaan tultu kuuntelemaan ihaillen, vaan naureskelemaan kuin sirkuksen pellenumeroa. Tätä diivailevat "sopraanot" eivät käsittäneet. Tai eivät halunneet uskoa. Florence Jenkins uskoi vakaasti, että yleisöstä kuuluneet naurunpurskahdukset kertoivat ammattilaulajien kateudesta! Melko pitkälle totuutta pystyy venyttämään, jos niin haluaa.

Maallikkopohjalta haluan myös vertailla näiden kahden laulaja"neron" tulkintoja. Elokuvassa Marguerite laulaa väärin mielenkiintoisella ja monipuolisella tavalla. Laulaja osaa säädellä äänenvoimakkuuttaan ja tuottaa kammottavia kimeitä ja käheitä ääniä. Niitä kuunnellessa katsomossa nolottaa ja huomasin käsieni vääntyvän rukousasentoon tyyliin "lopeta nyt jo, hyvä nainen". Ilmeisesti näyttelijä Catherine Frot osaa oikeasti laulaa ja pystyy laulamaan uskottavalla tavalla tahallaan väärin. Sen sijaan CD-levyltä kuuntelemani Florence Foster Jenkins laulaa epämielenkiintoisella tavalla väärin. Lauluääni on ohut, se katkeilee ja säröilee. Nuotissa ja rytmissä pysymisestä ei ole tietoakaan. Laulu kuulostaa kuin jäihin tippuneen ihmisen avunhuudoilta tai kuolemansairaan kuolinkorinalta. Kaikkein karmeimmalta Jenkins kuulostaa laulaessaan venäjäksi. Kyseisen "lauleskelun" laittaisin kauhuelokuvan taustamusiikiksi. Jenkinsin tulkinta Mozartin Taikahuilun Yön kuningattaren aariasta on... hmmm.... hyvinkin... hmmm... persoonallinen.

Elokuvaa katsoessani tuli pakostakin mietittyä, saako taiteilija olla huono tai saako taide olla huonoa. Tässä tapauksessa korviasärkevä "laulu" tuotti paljon iloa sekä "muusikolle" itselleen että erityisesti hänen yleisölleen. Eikö epätaide ollut hyvä asia tässä yhteydessä? Muutoin olen ihmetellyt, miksi suomen kielessä on käytössä sana tekotaiteellinen mutta ei vastaavasti tekourheilullinen, tekopoliittinen tai vaikkapa tekokulinaristinen. Välillä kuulee myös tekoälyllisyydestä. Omaan aktiivisanavarastooni sana tekotaiteellinen ei edes kuulu. Mikä olisi tekotaiteellisuuden vastakohta? Tositaiteellinen vai? Ja tekotaiteen vastakohta tositaide?

Florence Foster Jenkinsiä en kuitenkaan pidä taiteilijana monestakaan syystä. Ilmiselvästi häneltä puuttuu lahjakkuus ja itsekriittisyys. Mielestäni taiteilijalla pitää olla myös epäilyä, epävarmuutta sekä epäonnistumisen ja keskeneräisyyden sietokykyä. Jenkinsiltä nämä kaikki puuttuvat. Jenkins halusi olla jumaloitu diiva 24/7. Ei kovin vieras hahmo nykyajallekaan. Ehkä niiden ihmisten, jotka haluavat julkisuutta hinnalla millä hyvänsä, pitäisi nähdä tämä elokuva. Valitettavasti Marguerite on jo poistumasssa ainakin Finnkinon ohjelmistosta. Mutta onneksi on DVD:t. Saattaa olla must-hankinta.

Elokuvasta on kirjoitettu myös blogissa
Donna mobilen kirjat

Melkein musikaali

(kuvat sivulta: Finnkino)

ELOKUVA  --- Nuotin vierestä (2015)

Ohjaaja: Lauri Nurkse
Käsikirjoittajat: Johanna Hartikainen, Lauri Nurkse (alkuperäisidea)
Näyttelijöitä: Riku Nieminen, Leena Uotila, Essi Hellén, Pihla Viitala, Antti Luusuaniemi, Juha Muje
Genre: komedia, romantiikka, musiikki

Halusin nähdä tämän Lauri Nurksen ohjaaman karaoke-elokuvan seuraavista syistä: 1) se on kuvattu Kotkassa, joka on minulle tuttu kaupunki 2) se sisältää kiinnostavia näyttelijöitä: Riku Nieminen (hauska, söpö, nokkela, ilmeikäs, hyvä tanssija, notkea, muuntautumiskykyinen ja ennen kaikkea hyvä tanssija), Essi Hellén (kaunis, ihana, hemaiseva, hauska, fiksu ja hauska), Leena Uotila (hauska, persoonallinen puheääni, eloisat kasvot) ja Pihla Viitala (muuntautumiskykyinen ja siviilissä ilmeisesti hyvinkin värikäs ja kujeileva ihminen, joka tässä elokuvassa esittää kontrollifriikkiä ja ilkeämielistä bitchiä, joka tyrannisoi lähipiiriään vaimona ja miniänä).

Elokuvan juonesta: Espoolainen insinöörimies (Riku Nieminen) haluaa edetä urallaan kemian insinöörinä ja kivuta johtoportaaseen. Jäykkäniskainen mies pelkää eniten itsensä nolaamista. Miehen äidin (Leena Uotila) vakaana aikomuksena on saada poikansa vapautumaan estoista ja oppimaan heittäytymistä. Äiti päättää osallistua Kotkassa järjestettäviin karaokelaulun kisoihin. Poika lähtee kuskiksi, koska haluaa ympäripuhua äitinsä nolosta hankkeesta. Taustalla häärii vaimo (Pihla Viitala), jolle koko elämä on laskutoimitus ja ihmiset lähinnä numeroita. Kuvioihin sekaantuu myös hemaiseva karaoketuomari (Essi Hellén). Insinöörimiehen kollegat pyörivät myös maisemissa, koska yrittävät kitkeä karaokekulttuurin Suomesta.

Pidin elokuvan äärimmilleen viedyistä henkilöhahmoista ja niiden välisestä nokkelasta sanailusta. Vaikutuin näyttelijäsuorituksista. Jos haluaa nähdä koomikkona tunnetun Riku Niemisen itkevän lähikuvassa, tämä on se elokuva. Ihailin myös, miten hyvältä Kotka on saatu näyttämään valkokankaalla. Karaoken lauluosuudet olivan ihan mukiinmeneviä. Ainoastaan "Pyllyä vasten pum-pum"-laulu nolostutti lievästi (oliko se pakko laittaa vielä loppubiisiksikin?). 

Elokuvan loppupuolella aloin kuitenkin hermostua muutamasta epäuskottavasta ratkaisusta, josta tuli mieleen amerikkalainen viihde-elokuva. Liiallista imelyyttä olisi voinut karsia. Loppuratkaisujen kohdalla olisin toivonut rannikkokaupungin merituulen raikastavaa vaikutusta. Muutamasta miinuksesta huolimatta elokuva oli kuitenkin ihan katsomisen arvoinen.

Muualla sanottua:

Film-o-holic-sivuston mukaan "ohjaus ja käsikirjoitus tuntuvat vääntävän eri suuntiin tietämättä painottaako elokuvan humoristisia vai traagisia elementtejä"

Episodi-sivusto moittii elokuvaa "ylilyödyistä karikatyyreistä, keinotekoisista käänteistä ja noloista esiintymisistä"

PS. Olen edelleen aikeissa kirjoittaa kaikkien aikojen ärsyttävimmän blogitekstini otsikolla "Meikämandoliinin taide-elämyksiä" (aiheina Sostakovitsin Nenä-ooppera ja Kansallisteatterin Nummisuutarit-näytelmä; pidin molemmista).

Jotkut pitävät siitä kuumana

(Kuvat elokuvasta Piukat paikat)

ELOKUVA (dvd)  ---  Piukat paikat (Some Like It Hot, 1959)(MGM, 2001)

Ohjaaja: Billy Wilder
Käsikirjoitus: Billy Wilder, I.A.L Diamond
Näyttelijöitä: Marilyn Monroe, Tony Curtis, Jack Lemmon, George Raft, Pat O'Brien, Joe E. Brown
Genre: Komedia

Pirullisena ihmisenä laitoin piruuttani otsikkoon sanatarkan suomennoksen elokuvan nimestä Some like it hot. Onneksi elokuva on virallisesti suomennettu nimellä Piukat paikat. Elokuvan nimi on itse asiassa napattu dialogin pätkästä, joka menee suunnilleen näin:
- Jazz music. It's so hot.
- Well. Some like it hot.
Kuten huomaatte, keskustelu on luonteeltaan täysin viaton eikä yhtään pornahtava, kuten voisi luulla.

(välihuomautus: miksi kidutan ja nöyryytän itseäni kirjoittamalla näistä suurista klassikkoelokuvista? eikö oikea ratkaisu olisi vaieta ja kirjoittaa joistain helpommista aiheista? paniikki-paniikki-paniikki. Paniikki Spandex. Ei apua, tää on taas tätä. Oh shit, ei mutta kun olen halunnut kirjoittaa tästä liian-suuresta-elokuvasta jo pitkään. Nyt vain kirjoitan, tuli mitä tuli)

Palaan "normaaliin" ilmaisuun. Lyhyesti elokuvan juonesta: Vuonna 1929 Chigaco kärvistelee kieltolain rajoituksista. Hautajaisfirmaksi naamioidussa salakapakassa soittaa kaksi köyhää miesmuusikkoa (Tony Curtis ja Jack Lemmon). Poliisit ratsaavat paikan ja sen toiminta joudutaan lopettamaan - toistaiseksi. Seuraavana päivänä muusikot kärttävät keikkaduunia työnvälitysfirmassa. Heille tarjotaan työtä sadan kilometrin päässä. Päästäkseen paikalle heidän on vuokrattava auto. Autonvuokrausfirmassa asioidessaan muusikot päätyvät mafiosojen joukkoteurastuksen silminnäkijöiksi. Pelastaakseen nahkansa heillä ei ole muuta vaihtoehtoa kuin pestautua saksofonistiksi ja basistiksi tyttöjazzorkesteriin naisiksi pukeutuneina. Miehet muuttuvat "Josephineksi" ja "Dapheksi". Alkaa matka Floridaan. Siellä kaikki ei luonnollisesti mene aivan putkeen...

Miksi Piukat paikat on niin hyvä elokuva? Miksi tämä herkullinen komedia ei tunnu päivääkään vanhentuneelta, vaikka se on yli puoli vuosisataa vanha? Ehkä siksi että se leikkii sukupuolirooleilla. Elokuvassa on lukuisia kohtauksia, joissa naisellisuus ja miehekkyys ovat sekoittuneet koomisella tavalla. Esimerkiksi jos vaaleaan pitsimekkoon pukeutuneella naiselta näyttävällä miehellä on päässään kipparilakki ja silmillään paksusankaiset miesten silmälasit, se vain on hauskaa. Tai jos pyöräilevälle, kippariasuun pukeutuneelle miehelle on unohtunut korvakorut korviin, kun hän on menossa treffeille hemaisevan typykän kanssa (Marilyn Monroe), ei mitenkään voi olla nauramatta. Tai jos mies puhuu puhelimessa vienolla naisen äänellä, pakostakin purskahtaa nauruun.

(välihuomautus: voi että tää teksti on siis niin boring, en mitenkään pysty välittämään komedian räjähtävää hauskuutta omassa raapustuksessani)

Piukat paikat ei tietenkään ole ainoa elokuva, jossa on otettu ilo irti sukupuolirooleista. Lähes yhtä piinallisen hauska on Sydney Pollackin elokuva Tootsie (1982), jossa pääosaa esittää Dustin Hoffman. Molemmissa elokuvissa asetelma on samankaltainen: miehet joutuvat pakon edessä esittämään naista. Tootsiessa näyttelijänä epäonnistunut Michael Dorsey on riitautunut kaikkien kanssa ja ajautunut umpikujaan. Koska hän ei enää pysty työllistämään itseään miesnäyttelijänä, ainoa vaihtoehto on aloittaa puhtaalta pöydältä naisnäyttelijänä. Samantyylinen kuvio taitaa olla myös elokuvassa Mrs. Doubtfire (?), jossa päähenkilö ei pääse tapaamaan lapsiaan isänä ja miehenä, mutta yrittää kiertää rajoitukset kohtaamalla lapsensa naisena - ja onnistuukin siinä.

(Kuvat sivulta: IMDb)

Piukkoja paikkoja katsoessani mietin myös vakavahko kysymystä, miksi on lähes tulkoon aina hauskaa, jos mies pukeutuu naiseksi, mutta mieheksi pukeutunut nainen ei juuri koskaan naurata. Ainakin minusta, jos näen mieheksi pukeutuneen naisen, koen sen ensisijaisesti pelottavana ja sen jälkeen vastenmielisenä. Todellisessa elämässä on ollut esimerkkejä, jolloin naiset ovat joutuneet pakon edessä pukeutumaan miehiksi  esimerkiksi sodan aikana välttyäkseen sieppauksilta, raiskauksilta ja murhilta. Tästä on hauskuus kaukana. Hauskaa ei ole myöskään se, jos nainen kokee painetta pukeutua miesmäisesti esimerkiksi miesvaltaisella alalla työelämässä, jotta hänen otettaisiin vakavasti.

(välihuomautus: tää teksti on täydellinen epäonnistuminen; piti kirjoittaa komediasta, ja nyt päädyin murhiin, raiskauksiin, sieppauksiin ja sortoon)

Hyvät ihmiset, suosittelen Piukkojen paikkojen katsomista elokuvana. Jos joku ei naura kertaakaan katsoessaan tätä komediahelmeä, kannattaa ehkä harkita aivoproteesin hankkimista! (myös minä harkitsen aivoproteesin hankkimista, mutta muista syistä)

(loppuhuomautus: tämän nöyryyttävän blogilässytyksen jälkeen aion syödä ruokaa, joka sisältää mahdollisimman paljon chiliä. Some like it hot.)