Sivut

torstai 19. joulukuuta 2013

Kiasman hittikokoelma

(Kuva sivulta: Forumbox, kuvassa Markus Kåhren teos Nimetön, 1996)
TAIDENÄYTTELY/ NYKYTAIDE  ---  Kiasma Hits (Kiasma, Helsinki)

Varoitus: tekstini on kaikkea muuta kuin tiivis ja luotettava informaatiopaketti

Kiasman näyttelyssä kaikki hitit eivät jääneet soimaan päähän tai pyörimään mieleen, mutta sentään muutama jäi. Kirjoitan niistä.

Eniten minua säpsähdytti Markus Kåhren installaatio/tilateos Nimetön (1996). Ylläolevassa kuvassa teos ei ehkä näytä miltään, mutta paikan päällä teos vavahdutti. Teos näytti aluksi pahaenteisen yksinkertaiselta: huone, jossa on kirjoituspöytä, tuoli, lamppu, peili ja pitkulainen penkki.

Harkitsin hetken ennen kuin astuin sisälle huoneeseen. Olin etukäteen varma, että teokseen kätkeytyy jotain kammottavaa. Sitten menin seisomaan peilin eteen - enkä nähnyt omaa peilikuvaani! Luonnollisesti järkytyin tästä. Tunsin kauhua ja epäuskoa. Sen jälkeen aloin miettiä, miten teos on toteutettu. Jätän sen kertomatta.

Pidän Nimetöntä filosofisena taideteoksena. Se pakottaa katsojan ajattelemaan ahdistavia kysymyksiä: Mitä jos maailma ei ole sellainen kuin luulen? Mitä jos minä en ole sellainen kuin luulen? Mitä jos en voi luottaa aisteihini? Mitä jos en voi ennakoida mitään? Mitä jos kaikki alkaisi äkisti vääristyä mielivaltaisesti, enkä enää tietäisi, mitä on totta ja mikä on valhetta?

Tämäntyyppiset kysymykset ovat pyörineet päässäni jo ennen kuin törmäsin tähän taideteokseen. Mitä jos jonain päivänä peilikuvani vain katoaisi? Jos en enää näkisi varjoani? Jos lattia joka näyttää kovalta ja sileältä pinnalta, muuttuisikin pehmeäksi ja upottavaksi kuin suo? Jos eloisan näköinen ihminen, jota kosketan, tuntuisikin kylmältä kuin kuolleen ruumis? Jos ihminen jonka kanssa puhun, alkaisi äkisti toistaa samaa lausetta konemaisella äänellä kuin robotti? Jos katsoisin jotakuta ihmistä silmiin enkä näkisi inhimillistä lämpöä, vaan kuolleen kalan tuijotuksen, humanoidin silmät tai pelkkää lasia ja kiveä?

Mutta eihän tuollaista tapahdu muualla kuin kauhuelokuvissa. Mutta jos kuitenkin tapahtuisi. Tai jos epäilisin, että tuollaista voi tapahtua enkä saisi selvyyttä, mitä oikeasti on tapahtunut. Jos en enää tietäisi, missä todellisuuden ja kuvitteluni rajat kulkevat. Mutta eihän noin kummallisia tilanteita ja tulkintoja voi syntyä muualla kuin painajaisunissa. Mutta jos painajaiset siirtyisivät valvetodellisuuteen. Tai jos en enää tietäisi, milloin olen hereillä, milloin unessa. Jos. Juuri tämä kiinnostaa minua Markus Kåhren tilateoksessa.

Ehkä Kåhren teoksen on tarkoitus herättää myös laajempia kysymyksiä. Onko ihminen ja ihmiskunta sellainen kuin mitä on luultu? Onko maapallo ja sen tila sellainen kuin mitä on luultu? Onko maailmankaikkeus sellainen kuin mitä on uskotaan? (Näitä kysymyksiä pähkäilemällä saa itsensä ihan näppärästi melkein lataamokuntoon, joten ehkä kannattaa suunnata ajattelunsa johonkin konkreettiseen, esimerkiksi jätteiden lajitteluun).

Kiasman Hits-näyttelyssä oli myös muita sävähdyttäviä nykytaideteoksia. Aikaisemminkin olen nähnyt Marcus Copperin Seitsemän meren arkkitehdin (1998) ja Kimmo Schroderuksen Laajentujan (2004). Ensimmäistä kertaa näin Anni Rapinojan Luonnon Garderobin (2005-2011), jossa luonnonmateriaaleista on tehty takkeja, kenkiä ja laukkuja. Kiasman kolmannessa kerroksessa minua huvitti Iiu Susirajan videoteokset, joissa nainen pursotti kermavaahtoa korkokenkiin, taitteli alushousunsa kakunpäällyseksi ja letitti rintaliivinsä pullapitkon sekaan.

Voisin liittää ylläolevista taideteoksista valokuvia - paitsi jos minulle kasvaa äkisti hillittömän pitkät jöröjukkakynnet enkä pysty enää kirjoittamaan näppäimistöllä. Tai jos kahden silmän tilalle ilmaantuu yhtäkkiä yksittäinen kyklooppisilmä, jolloin syvyysnäköni katoaisi. Tai jos joudun tarunomaisen metamorfoosin valtaan ja minusta tulee esimerkiksi ihmissusi, lohikäärme tai kentauri. Tai jos ufo lasketuu pihalle ja sieltä kömpii älykkäitä mutta pahantahtoisia avaruusolioita, jotka vievät minut kaukaiselle Sirius-planeetalle. (Ehkä joku jopa toivoo tätä, koska silloinhan tämän roskan suoltaminen vihdoinkin loppuisi).

sunnuntai 15. joulukuuta 2013

Huonosti muistetuista taide-elämyksistä


Varoitus: tekstini sisältää sekavaa jaarittelua

Näin tässä kuussa Kenneth Greven Lumikuningatar-baletin Kansallisoopperassa. Olisin halunnut kirjoittaa siitä blogitekstin, mutta en pystynyt, koska en mielestäni muistanut esityksestä tarpeeksi. Tämän jälkeen aloin miettiä, kuinka paljon ylipäänsä muistan kokemistani taide-elämyksistä: lukemistani kirjoista, näkemistäni elokuvista, katsomistani teatteriesityksistä, kuuntelemistani musiikkiesityksistä. En juuri mitään. Pelottavan vähän. Tai jos jotain muistan, muistan "vääriä" asioita.

Mutta pitäisikö tästä huolestua? Tai muuttuvatko taide-elämykset arvottomiksi, jos en pysty muistamaan "oikeita" asioita? Mielestäni ei. Ja mitkä ovat "oikeita" asioita? Pitäisikö minun (tai kenen tahansa lukijan) pystyä muistamaan vuosia sitten lukemansa kirjan juoni, henkilöt, tapahtumapaikat, kerronta- ja kirjoitustyyli ja muuta tärkeää? Onko kirjan lukeminen ollut turhaa, jos siitä ei pysty palauttamaan juuri mitään mieleen? Jos ei muista muuta kuin oman lukutunnelman tai jonkin yksittäisen kohtauksen.

Monesta teatteriesityksestäkään en pysty muistamaan mitään muuta kuin täysin epäolennaisia asioita, kuten tunnelmia väliajalta. Muistan parfyymien, puuterin ja alkoholipitoisten drinkkien hajun. Muistan kihelmöivän odotuksen. Muistan joitain keskustelunpätkiä teatteriseuralaisteni kanssa. Muistan ylimakeiden kakkupalojen maun. Muistan valojen heijastumisen Töölönlahdelle, kun seisoin ikkunan edessä Helsingin kaupunginteatterissa väliajalla. Tarkoittaako tämä sitä, että itse teatteriesitys olisi ollut täysin yhdentekevä, koska siitä ole jäänyt minulle minkäänlaisia muistijälkiä? Mielestäni ei.

Joistain lapsena näkemistäni elokuvista tai lukemistani kirjoista on jäänyt kummallisia muistijälkiä. Saatan muistaa elokuvasta pitkiä pätkiä, mutta en muista sen nimeä. Eräästä scifiaiheisesta elokuvasta muistan, kuinka avaruusalus laskeutui maan pinnalle ja hautautui hiekkarannalla hiekan sisälle. Avaruusalus imaisi hiekalla käveleviä ihmisiä sisäänsä. Avaruusoliot asensivat ihmisten niskaan piilevyjä, joiden avulla ne pystyivät manipuloimaan ihmisten käytöstä. Muistan elokuvan, koska siinä vallitsi kammottava epäuskon ja epätoivon tunnelma.

Mitä ihmettä yritän tällä tekstillä sanoa? Kai sitä, että "väärät" muistikuvat tai "väärät" käsitykset ja tulkinnat taideteoksesta eivät estä tutustumasta eri taidelajeihin. Minä (tai kuka tahansa muu) voi lukea kirjoja, katsoa elokuvia, käydä teatterissa ja muissa kulttuuritapahtumissa, vaikka ei ymmärtäisi tai muistaisi taideteoksia "täydellisesti". Ja mitä on "täydellisyys"? Kuka sen päättää? Millaisia olisivat "täydelliset" havainnot, "täydelliset" muistikuvat ja "täydelliset" tulkinnat? Eivätkö kenen tahansa ihmisen havainnot ole vajavaisia, muistikuvat hataria ja tulkinnat enemmän tai vähemmän subjektiivisia? Ainakaan henkilökohtaisesti en usko, että jollain tietyllä henkilöllä tai tietyllä taholla olisi halussaan absoluuttinen totuus jostain taideteoksesta.

Jos vielä palaan alkuperäiseen aiheeseeni eli balettiesitykseen. Minua kammottaa ajatus, että en voi enää koskaan palata tähän esitykseen. Voin tietysti mennä uudelleen katsomaan samaa balettia, mutta se ei ole enää sama esitys. Eikä näkemääni esitystä ole saatavilla tallenteena. Samalla tavalla teatteriesityskin katoaa mielestä kuin savu ilmaan. Mieleeni saattaa tarttua joitain mielivaltaisia vaikutelmia, joiden totuudellisuutta en voi enää koskaan tarkistaa. Musiikkiesityksestä muistikuvia jää vielä vähemmän, koska äänet eivät tartu muistiini samalla tavalla kuin kuvat tai sanat.

Onneksi sentään kirjan voi lukea monta kertaa uudestaan tai elokuvan voi katsoa dvd:ltä rajattomia kertoja. Viime aikoina olen yrittänyt saada otetta David Lynchin elokuvasta Mulholland Drive (2001), jota olen katsonut kahteen otteeseen dvd:lta. Voin katsoa elokuvan vielä lukuisia kertoja, mutta tulenko koskaan ymmärtämään sitä? Lynch on tyylilleen uskollisena sekoittanut pakan niin, etten ehkä koskaan pysty erottamaan unta valveesta, unelmia todellisuudesta enkä edes ihmistä toisesta ihmistä. En, vaikka muistaisin elokuvan "täydellisesti".

torstai 12. joulukuuta 2013

Riikka Pelo Prosak-klubilla

TAPAHTUMAT  ---  Prosak-kirjallisuusklubi (Kansallisteatterin Lavaklubi, Helsinki, 10.12.2013)

Kävin tällä viikolla Prosak-kirjallisuustapahtumassa, jossa esiintyivät Finlandia-voittaja Riikka Pelo ja esikoiskirjailija Juhani Karila. Tapahtuman juonsi Marko Gustafsson. Tapahtumassa levyjä soitti dj Toimisto eli Laura Selkokari.

Olen muutaman päivän ajan miettinyt, mistä näkökulmasta kirjoittaisin tapahtumasta. Ainakaan en voi luottaa kuulomuistiini, koska se on aina ollut huono. Päätin, etten halua tässä tekstissä esiintyä epäluotettavana kertoja (joka laittaa vääriä sanoja kirjailijoiden suuhun) enkä myöskään halua kirjoittaa mitään fiilispohjaista lätinää. Siksi ajattelin, että laitan postaukseeni pelkät kuvat. Eipähän tarvitse pelätä asiavirheitä (eikä sen jälkeisiä oikeusjuttuja ja korvausvaatimuksia kirjailijoiden sanomisten vääristelystä ja valheellisten tietojen tahallisesta tai tahattomasta levittelystä, no vitsivitsi). Yrittäkää ymmärtää.

Ja jos jotakuta kiinnostaa tietää, mitä kirjailijat oikeasti ovat sanoneet, menkää Prosakin sivulle ja sieltä Yle Areenaan tai Kirjastokaistaan, josta videoidut haastattelut voi katsoa (ennemmin tai myöhemmin).

(Kuvassa Juhani Karila, Riikka Pelo ja Marko Gustafsson)