sunnuntai 24. helmikuuta 2013

Iskelmää josta melkein pidin


MUSIIKKI  ---  Suvi Teräsniska: Rakkaus päällemme sataa (HMC & Warner Music Finland Oy, 2010)

Varoitus: kriittinen ja kyyninen asenteeni saattaa pilata fiiliksesi; jätä tekstini lukematta jos olet vannoutunut iskelmäfani

Uteliaisuudesta lainasin kirjastosta Suvi Teräsniskan iskelmälevyn, vaikka en ole koskaan erityisemmin pitänyt iskelmistä. Olen kokenut iskelmät rytmillisesti puuduttavan tylsiksi ja sanoituksissa minua on häirinnyt epämääräisyys ja teennäisyys. Tällä Teräsniskan levyllä pidin oikeastaan vain kappaleista Jos menet pois ja Nuku rakkaani nyt. Muuten levyn kuuntelu oli enemmän tai vähemmän tuskallista. Syynä olivat sanoitukset, joihon en voinut olla kiinnittämättä huomiota.

En ole koskaan ymmärtänyt, miten niin monet ihmiset jaksavat kuunnella iskelmiä. Eivätkö he koe iskelmien ennakoitavuutta niin tylsistyttävänä, että pelkäisivät dementian ja apatian laukeamista? Eivätkö he tuskastu sanoituksista, joissa ei yleensä ole järjen häivähdyskään. Valitettavasti niissä ei ole myöskään minkäänlaista tunnesisältöä, ainakaan minä ole koskaan pystynyt innostumaan iskelmien epämääräisyydestä, jotka rakentuvat "perussanaston" ympärille. Teräsniskan levyssä toistui myös tyypillinen iskelmälyriikka, joka koostu epämääräisistä yleissanoista, jotka voivat tarkoittaa jotain yleistä mutta yleensä ne vain kaikuvat tyhjyyttään. Listasin sanastoa: maailma, elämä, sydän, siivet, tunne, menneisyys, kosketus, ajatus, muisto, yö, kaupunki, mies, nainen, haave, tähti, aurinko jne.

Ilmeisesti iskelmäfanit nimenomaan haluavat kuulla tällaista epämääräistä, ylimalkaista sanastoa eikä konkreettista tiskirättirealismia tai napanöyhdän kaivelua. Minua tällainen lätinä ärsyttää. Jos olen oikein käsittänyt, iskelmäfaneihin vetovat myös iskelmien positiivisuus... no mistä minä tiedä, miksi tällaista musiikkia kuunnellaan. Joka tapauksessa minua kismitti suunnattomasti nimenomaan konkretian puute, esimerkiksi seuraavissa kappaleissa.

Kappaleessa Jäätkö kanssain valvomaan takerruin seuraaviin kohtiin:
Pelkään ettei askel enää kanna (no miksei se enää kanna? nivelsiteiden venähdys? jalka poikki? neliraajahalvaus? väsymys? laiskuus? flunssa? masennus?)
Jollei maailma lohtuansa anna (mitä tässä yhteyssä tarkoittaa "maailma"? planeetta Maa? Eurooppa? Fennoskandia? pääkaupunkiseutu? ystävät? sukulaiset? sosiaalinen media? vertaistukiryhmä?)

Kappaleessa Elän kosketuksesta hermostuin kohdista:
Tunne sisälläni heittelee (millä tavalla tunne heittelee? raivosta suruun? pelosta iloon? pettymyksestä toivoon?)
Joskus maailma tuntuu ahtaalta (mikä "maailma" ja millainen "ahtaus"? puristuneena ihmispaljouteen täydessä junassa? juuttuminen hissiin? sukupuoliroolit tuntuvat ahtailta? roolipaineet ahdistavat?)

Kappaleessa Kaksi yksinäistä takerruin kohtiin:
Ja he tarinansa toisillensa kertoo vuorollaan (minkä tarinan? avioero? putkiremontti? auton hankinta? hometalon terveysvaikutukset? sukupuolenvaihdosleikkaus? irtisanominen? säiden päivittely? saunavuorot?)
Kadut julman maan (millä tavalla julma? poliittinen sorto? rasismi? sovinismi?)
Haavat viiltää yhä sirpaleista menneiden (eikö yhtään voi tarkentaa?)

Kaikkein pahimmin tuskastuin kappaleessa Älä ikinä sano niin:
Kappaleessa jauhetaan kymmeniä kertoja kohtaa Et tiedä miltä minusta tuntuu (no miltä sinusta sitten tuntuu? ilo? suru? viha? raivo? tuska? kaipaus? hämmästys? kateus? mustasukkaisuus? pelko? inho? vahingonilo? rakkaus? pettymys? riemu? hurmos?)
Et päässyt hetkiin pimeimpiin (millaista pimeyttä? sähkökatkos? huono valaistus? kaamos? masennus?)

Eli kun kuuntelee tällaista epämääräistä iskelmälätinää, tuntuu virkistävältä kuunnella mitä tahansa muuta, esimerkiksi PMMP:n kappaletta Mummola, jossa mennään suoraan asiaan:

Kun olet itsekäs ja kakaramainen / ja heikkohermoinen typerä nainen / Kun seinää kaksin käsin päällä hakkaat / Hei vatipää: sul on sisäinen trauma / märiset enemmän kuin kakaralauma / ja hengittämästä vihaisena lakkaat / -- / Jos oisit kohtelias, hyvätapainen / jos oisit vähemmän v-ttumainen / tai äiti Teresan sukulainen / jos joka sanasi ois kukkapuska / --

Ihanaa, johan alkoi taas henki kulkea, kun saa kuunnella aitoa ja rehellistä sanoitusta, jossa ei kierrellä ja kaarrella, kaunistella ja sievistellä!

PS. Vaikka en levyn sanoituksista vakuuttunut, pidän Suvi Teräsniskaa kuitenkin hyvänä laulajana ja tulkitsijana. En halua tekstilläni kyseenalaistaa tätä tosiasiaa.  

perjantai 15. helmikuuta 2013

21 tapaa pilata avioliitto

(epätarkka kuva on imaistu Finnkinon sivulta ja suurennettu)


ELOKUVA  ---  Johanna Vuoksenmaa: 21 tapaa pilata avioliitto (2013)

Halusin nähdä Johanna Vuoksenmaan romanttisen komedian 21 tapaa pilata avioliitto oikeastaan vain siksi, että halusin nähdä Putous-komediasarjan tähdet valkokankaalla. Ja siellähän ne olivat: Armi Toivanen pääosassa "parisuhdetutkijan" roolissa, Riku Nieminen "tutkimuskohteena" ja myöhemmin myös tahattoman ihastuksen kohteena sekä Aku Hirviniemi urpon roolissa, joka jää roikkumaan hysteerisen takertujanaisen kanssa parisuhteeseen, koska ei osaa sanoa "ei".

Muissa rooleissa on Essi Hellen rakastumispakkomielteisenä naisena, joka yrittää ennustaa tulevaisuutta "radioennustuksilla" (=avataan radio sattumanvaraiselta kanavalta, kuunnellaan puhetta muutaman sekunnin ajan, kirjoitetaan se muistiin, vaihdetaan kanavaa, kuunnellaan puhetta, kirjoitetaan muistiin jne.) Jos esimerkiksi radiossa on parhaillaan menossa sääennustus, jonka mukaan "Siperiasta puhaltaa kylmää ilmamassaa Suomeen", rakkaus on käytännössä näivettymässä kuoliaaksi.

Eniten yllätyin Pamelan Tolan esittämästä hysteerisestä takertujanaisesta. Näyttelijä oli sisäistänyt roolin niin perusteellisesti, etten edes kyennyt tunnistamaan häntä. Hannele Lauri esitti hannelelaurimaisesti itserakasta ex-vaimoa, jolle ex-mies ei enää kelpaa, mutta sen sijaan exän tekemät palvelukset (esim. mattojenpesu) kyllä kelpaavat. Vesa Vierikko vaikutti epätoivoisena roikkujana, joka ei halunnut uskoa avioliittonsa päättyneen. Paitsi lopulta kun uusi nainen astui kehiin.

Elokuvan alkupuolella olin melkein shokissa, koska tutut Putous-koomikot eivät esittäneetkään mitään sketsihahmopelleilyjä. Vaikka roolit olivat "vakavia", niihin sisältyi kuitenkin paljon komiikkaa. Elokuvan alkuosassa hämmästelin myös sitä, kuinka huikean hyvältä Helsinki on saatu näyttämään valkokankaalla. Paljon näköjään vaikuttaa kuvauspaikkojen (Pikku-Huopalahti, Etelä-Haaga, Kallio, Töölönlahti) valinta ja rajaukset. Elokuvissa voi kiinnittää huomiota myös lavastuksen yksityiskohtiin (kuten ihaniin kukkakuvioisiin tapetteihin), joita ei välttämättä pystyisi pienemmältä näytöltä havaitsemaan. Tykkäsin elokuvassa myös Kerkko Koskisen vauhdikkaasta musiikista.

Tavallaan elokuvan voi tulkita jopa opetusfilmiksi, ainakin jossain irvokkaassa mielessä. Elokuvassa väläytellään ohjeita käänteisessä mielessä. Eli jos sorrut parisuhteessasi näihin kardinaalivirheisiin, ei hyvältä näytä. Esimerkiksi: "Takerru!", "Älä puhu!", "Kohtele kumppaniasi kuin lasta!", "Älä ole läsnä!", "Älä luota!" jne. Viimeisenä tapana pilata avioliitto oli "Älä uskalla rakastaa!". Koska kyseessä on romanttinen komedia, asiaan kuuluu, että henkilöhahmot tietysti mokaavat aivan kaiken. Kaikkein pahimmin sekoilee "parisuhdeasiantuntijana" esiintyvä Armi Toivanen.

maanantai 11. helmikuuta 2013

Miksi kauhu alkaa vasta sivulla 440?

 

KIRJALLISUUS  ---  Stephen King: Uinu, uinu lemmikkini, Tammi 2010, (alkuteos englanniksi: Pet Sematary, 1983), Suomentanut Pirkko Talvio-Jaatinen

Varoitus: juonipaljastukset saattavat pilata fiiliksesi
Varoitus: nihkeä asenteeni saattaa pilata fiiliksesi

Stephen Kingin Uinu, uinu lemmikkini on ensimmäinen lukemani fiktiivinen kirja kyseiseltä kirjailijalta. Aikaisemmin olen lukenut Kingiltä kirjoittamisoppaan, jonka nimeä en tähän hätään muista. Tämän kauhukirjan perusteella en tullut King-faniksi, mutta aion jatkossa lukea lisää hänen tuotantoaan, koska kuuluuhan se tavallaan yleissivistykseen.

Kirjoitan tämän blogitekstin oikeastaan vain itselleni ja keskityn mäkättämään, mistä asioista en pitänyt tässä romaanissa. Kuten otsikosta näkee, koin todellisen kauhun alkavan romaanissa vasta sivulla 440. Tämä on ehdottomasti liian myöhään, kun ottaa huomioon, että romaani loppuu sivulle 477. Sitä ennen kauhun ainekset leijuivat ilmassa, mutta eivät toteutuneet. En saanut minkäänlaisia säväreitä kissan kuolemasta, haahuilusta intiaanien hautausmaalla, kissan hautaamisesta sinne eikä sekään hetkauttanut minua, kun haudasta noussut kissa ilmaantui taloon. Kissa haisi mullalle ja siitä levisi kalmanlöyhkä, mutta mitäpä siitä. Kissan käytös oli myös muuttunut. Aikaisemmasta mukavasta perhekissasta oli tullut kiiluvasilmäinen tuijottaja ja intohimoinen saalistaja, joka raahasi rottien ja varisten raadeltuja raatoja taloon ja autotalliin.

Pikkupojan kuolemakaan ei tuntunut miltään, vaikka sitä oli pohjustettu pitkään kuvailemalla tunteisiin vetoavasti(?) pojan hellyyttävää jokeltelua, haparoivaa kävelyä ja leijan lennättämistä. Onko minussa jotain vikaa vai johtuiko tunteiden puuttuminen Kingin kuivasta kirjoitustyylistä? Pojan hautajaiskuvauksessa minua häiritsi tarpeettomien yksityiskohtien kuvailu. Sama yksityiskohtien tulva häiritsi myös kohtauksessa, jossa isä kaivaa poikansa ruumiin haudasta. Tässä kohtauksessa minua suorastaan pitkästytti Kingin tapa raportoida yksityiskohtaisesti, millaisia työkaluja (hakku, kuokka, köysi, teippirulla jne) isä käytti ja kummassa kädessä hänellä oli jokin tietty työkalu tai millä tavalla hän oli kiinnittänyt työkalun käteensä (teipillä, narulla jne). Aloin olla jo todella pitkästynyt kohdassa, jossa isä oli jo saanut ruumiin roudattua autonsa viereen, mutta sitten autonavaimia ei meinannut löytyä. Ajattelin vain itseksi, että "heitä nyt se ruumis jo sinne auton takaboksiin ja lähde ajamaan, niin päästään asiassa eteenpäin".

Todellinen kauhu alkoi aivan kirjan loppumetreillä, kun poika oli kaivautunut ulos haudastaan eläinten hautausmaalla (vai oliko se intiaanien hautausmaa). Poika oli muuttunut hirviöksi sekä ulkoisesti että sisäisesti. Pojan kasvot olivat vääristyneet toispuoleisesti, hänen silmissään kiilui sadistinen ilkikurisuus ja hän löyhkäsi kalmalle. Kohdassa, jossa hirviöksi muuttunut pikkupoika tappaa äitinsä, tunsin jo aitoa kauhua. Äiti on kuolemansa hetkellä menettämässä järjensä, koska hän sekoittaa mielessään murhaavan hirviökääpiön kuolleeseen sisareensa, jonka keho oli ollut sairauden vääristämä ja mieli hulluuden partaalla.

Eli lopulta sain kauhun väristykseni. Kokonaisuudessaan Uinu, uinu lemmikkini ei ollut pelottava. Olen tuntenut enemmän kauhua lukiessani romaaneja, joita ei ole edes luokiteltu kauhukirjallisuudeksi, kuten Dostojevskin Rikosta ja rangaistusta tai Oscar Wilden Dorian Grayn muotokuvaa. Mutta aion kuitenkin antaa Kingille uuden mahdollisuuden. Eihän Kingin maine kauhukirjallisuuden kuninkaana ole voinut ihan tyhjästä syntyä.

torstai 7. helmikuuta 2013

"Tää on kiusallista meille kaikille"

(Kuva: mtv3 / Putous)

TV-KOMEDIASARJA  ---  Putous

Hillittömänä Putous-fanina olen jo pitkään etsiskellyt aasinsiltaa, jonka avulla pääsisin kirjoittamaan Putouksesta. Mutta sitten oivalsin: Putous edustaa kulttuuria, populaarikulttuuria. Miksei populaarikulttuurin tuotteesta voisi kirjoittaa yhtä hyvin kuin ns. korkeakulttuurista? Jostain syystä pelkkä ajatus populaarikulttuurista kirjoittamisesta tuntuu kiusalliselta. Olen ilmeisesti sisäistänyt vähän liiankin hyvin jaottelun "korkeaan" ja "matalaan" kulttuuriin. Pyristelen eroon tällaisesta lukkiutuneesta ajattelutavasta.


Tällä kaudella Putous-suosikkejani ovat Sanna-Raipe Helminen ja Veli Sikiö. Viime kaudella tykkäsin Leena Hefner os. Herppeenluomasta, pastori Luttisesta, Hieno Åhlgrenista ja Yossu Samantha Näädästä. Ensimmäisen kauden jaksot jätin hölmöyksissäni katsomatta enkä ole katsonut sitä edes dvd:ltä.

Sanna-Raipe Helminen hymyilyttää, koska hahmo on hyvin tunnistettava. Tunnistan siinä paljon myös itseäni, koska Sanna-Raipen tapaan yritän usein peittää arkuuttani tylyyteen tai pikemminkin tylyys syntyy automaattisena reaktiona uhkaavaksi kokemaani tilanteeseen. Hahmo kuvastaa hyvin myös ikäluokkaa 13-16-vuotiaat, jotka yrittävät piilotella epävarmuuttaan kaikin tavoin. Mielestäni hahmo on myös stereotyyppisen suomalainen, koska se on ujo ja töykeä. Eikö tämä olekin tyypillistä käytöstä hyvin monelta suomalaiselta? Eivätkö ujous ja töykeys ole suorastaan suomalaisten tavaramerkkejä maailmalla?

Fanitan täysillä myös Veli Sikiötä, vaikka en samastu hahmoon. Veli Sikiö on kuitenkin hyvin tutun oloinen hevarityyppi mustine, roikkuvine hiuksineen ja marilynmanson-piilolinsseineen. Aluksi kavahdin hahmon lässyttävää puhetyyliä. Sitten tajusin, että lässytys sopii Veli Sikiön vetelään elämänasenteeseen, jonka mukaan mitään ei voi tehdä, koska on parempi vain odottaa. Mitään ei kannata edes yrittää, koska on parempi vain odottaa.

Olen miettinyt paljon, mihin komedia lopulta oikein perustuu ja tietysti myös sitä, minkälainen komedia vetoaa minuun. Sketsihahmoissa minuun vetoavat yllättävyys ja ristiriidat. Hahmossa pitää olla jokin ominaisuus, joka ei sovi kokonaisuuteen. Pastori Luttisella yllättävät ominaisuudet olivat rivous ja homous, koska pastorin olettaa olevan asiallinen ja säntillinen. Hieno Åhlgrenilla yllättävä piirre oli myös rivous, koska eihän kukaan oleta rollaattorin varassa raahautuvan mummelin olevan entinen prostutioitu Kotkan sataman punaisten lyhtyjen alueelta. Veli Sikiössä yllättävä, yhteensopimaton ominaisuus se, että vakuuttavalta näyttävä muusikko kaikkea muuta kuin cool.

En oikein tiedä, mihin Sanna-Raippeen komiikka perustuu. Ehkä se liittyy siihen, että hahmo herättää monimutkaisia tunteita. Tavallaan katsojana samastun hahmoon, mutta tunnen myös häpeää hänen puolestaan. Ehkä se on juuri kiusallinen vaivautumisen tunne, joka laukaisee naurureaktion. Kiusaantuminen syntyy myös siitä, että hahmo tasapainoilee hyvän ja huonon maun rajoilla. Sanna-Raipen neuroottisesta puhetyylistä, käytöksestä ja olemuksesta tulee mieleen jokin mielenterveysongelmainen, jota pitäisi pikemminkin mennä auttamaan kuin jonka kustannuksella voi nauraa. Ehkä juuri tämä ristiriita tekee hahmosta vielä huvittavamman: nauran, vaikka samalla koen, etten saisi nauraa.

Olen miettinyt myös, millaisia hahmoja haluaisin nähdä jatkossa Putouksessa. Pakkohan sen sen on jatkua tai rupean itkemään (ja moni muukin rupeaa). Mieltymyksiini ovat ehkä vaikuttaneet brittiläinen komediasarja Little Britain, jonka hahmot rakentuvat erilaisten ristiriitojen varaan (esimerkiksi homofobinen homo, töykeä asiakaspalveluvirkailija, sadistinen laihdutusryhmän vetäjä joka on tietysti itsekin ylipainoinen).

Huomaan, että aidosti hauskoja komediahahmoja on todella vaikea keksiä. Siksi nostankin hattua Putouksen koomikoille ja komedienneille, jotka pystyvät luomaan aina vain lisää hauskoja sketsihahmoja uusille kausille.

Tällaisia sketsihahmoja ehkä haluaisin nähdä Putouksessa (ideoitani "voi käyttä mut ei ol pakko"):

- kaljamahainen, parrakas, keski-ikäinen mies, joka on pukeutunut vaaleanpunaiseen balettiasuun; hahmo puhuu feikkiaksentilla skooneruotsia ja liikehtii naismaisesti (hahmo on lähes identtinen lukioaikaisen, miespuolisen opettajani kanssa lukuun ottamatta vaaleanpunaista balettiasua ja skooneruotsia)

- juntti älykkö; hahmo yrittää olla suunnattoman fiksu ja siksi käyttää puheessaan tolkuttomasti sivistyssanoja mutta käyttää niitä väärin, esimerkiksi jos pitäisi sanoa analysoida, hahmo sanoo anaalisoida yms.; hahmolla pitää ehdottomasti olla paksusankaiset älykkölasit; yhdistelmä tuulipuku + älykkölasit saattaisi toimia

- Frankensteinin morsiamelta näyttävä mallitoimiston johtajatar, joka toistuvasti arvostelee muiden ulkonäköä vaikka itse näyttää parhaimmillaankin hirviötä

- oopperadiiva joka laulaa tahallaan tai vahingossa väärin ja joka kompuroi lavalla ja kaatuilee toistuvasti

-sadistinen laupeudensisar (rivot papit on jo nähty, miksei välillä ristiriitaa oletun hyvyyden ja todellisen pahuuden välillä)

- yliherkkä ja vetistelevä gangsteri

- valelääkäri