torstai 29. joulukuuta 2016

Tajuntaa laajentava museokortti


Ostin museokortin. Se maksoi 59 euroa ja se oikeuttaa rajattomaan sisäänpääsyyn yli 230 museoon Suomessa. Kortti on voimassa vuoden ostohetkestä tai ensimmäisestä museokäynnistä lähtien. Tämänpäiväisessä museo-maratonissani laukkasin Luonnontieteellisestä museosta Amos Andersonin museoon ja sieltä Designmuseoon. Sitä ennen olen käväissyt museokortilla Tennispalatsin HAM-nykytaidemuseossa ja Kiasmassa.

Mielestäni museokortti on hyvä ostos seuraavista syistä:

1) säästää rahaa, jos vuoden aikana käy useammin kuin kuusi kertaa museossa (pääsyliput yleensä noin 10 euroa)

2) voi mennä samaan näyttelyyn useita kertoja, jos ei saa kerralla sisäistettyä kaikkea

3) voi käväistä näyttelyssä vain pikaisesti kääntymässä, luoda yleissilmäys ja palata myöhemmin uudestaan

4) voi käydä ei-niin-kiinnostavissa museoissa, joihin ei muuten tulisi mentyä

5) voi mennä museoon ihan vain hengailemaan sen sijaan, että menisi esimerkiksi kahvilaan ja tilaisi hintavan erikoiskahvin ja kaloripommileivoksen

6) jos näyttelyn olosuhteet tuntuvat ylivoimaisilta (esim. eläimellinen tungos, infernaalinen kuumuus, jäätävä viima ja kylmyys, korvia raastava meteli ja hälinä, helvetillinen löyhkä tai kovaääniset "kriitikot" ja "asiantuntijat" jotka kailottavat mielipiteitään niin että koko näyttelysali raikuu), voi lähteä heti pois (ennen kuin kuristaa jonkun) ja tulla myöhemmin uudestaan

Ainakin itselleni museokortista on hyötyä, koska saatan kesken näyttelyn väsähtää, jos joku intensiivinen taideteos on tavallaan "täyttänyt" minut. Monesti olen todennut, että vastaanotto- ja keskittymiskykyni saattaa lopahtaa kesken kaiken. Siitä huolimatta olen yrittänyt puristaa itsestäni viimeisetkin energian rippeet, jotta jaksaisin raahautua näyttelyn loppuun. Nyt minun ei tarvitse enää huolehtia moisesta. Jos hyydyn, lopetan siltä erää ja menen himppeen lataamaan akkujani.

Olen siis erittäin tyytyväinen museokortti-hankintaani. Ainoastaan se rassaa kaltaistani peruspessimistiä, toimittaako postinkantaja valmiin muovikortin kotiini vai hukkaako posti kirjeen. Olen jo valmistautunut, että en saa väliaikaisen pahviläpyskäkortin tilalle koskaan oikeaa muovikorttia. Kyllä tässä on ilmiselvästi katastrofin ainekset olemassa... Huonosti käy kuitenkin. Itku pitkästä (alle kaksi viikkoa) ilosta ja älä nuolaise ennen kuin tipahtaa mutta toisaalta yrittänyttä ei laiteta.

perjantai 9. joulukuuta 2016

Vääränlaista lukemista?


(tekstini ei liity kuvan kirjaan, luettu; pelkkä lavastuskuva)

Aikaisemmin olen vaikeroinut blogissani, kuuntelenko musiikkia väärin. Nyt alkanut epäillä, luenko kirjoja väärin. Intensiivisen tapani kuunnella musiikkia olen olettanut kumpuavan (kuvitteellisesta tai todellisesta) epämusikaalisuudestani. Vääränlaisen(?) tavan lukea kirjoja ja blogata niistä tai olla bloggaamatta oletan liittyvän muihin ongelmiin, mahdollisesti idioottimaisuuteeni.

Uusin kriisiytymiseni aihe: tajusin että jos todella pidän kirjasta (tai elokuvasta) ja haluan blogata siitä, joudun ja haluan lukea (tai katsoa leffan) kahteen kertaan. Se tuntuu hölmöltä. Se tuntuu vialliselta ja oudolta. Aivan kuin olisin niin hidasälyinen, etten pysty muodostamaan tarpeeksi perusteellista kokonaiskäsitystä kirjasta yhden lukukerran perusteella. Näin asia vain on. Pystyn tietysti muodostamaan kirjasta jonkinlaisen käsityksen, mutta se ei oikein riitä minulle. Aivan kuin yrittäisi katsoa peilikuvaansa sameasta peilistä.

Ensimmäisellä kerralla luen levottomasti vauhdilla, tunteella ja epämääräisesti. Kun olen saanut luettua kirjan loppuun, minulle on muodostunut kokonaiskäsitys kirjan sisällöstä ja tyylistä, pystyn rauhoittumaan ja haluan aloittaa kirjan alusta seesteisemmin. Ensin tulee tunnereaktio ja hapuileva yritys ymmärtää, vasta toisella lukukerralla pystyy tarkastelemaan kirjaa kokonaisvaltaisemmin, monipuolisemmin ja älyllisemmin. Tai no, älyllisesti ja älyllisesti.

Jos en ihmeemmin pidä kirjasta, yksi lukukerta riittää vallan mainiosti- ja siinäkin saattaa olla yksi lukukerta liikaa. Mutta silloin en yleensä halua blogata kirjasta. Jos kirja (tai elokuva) ei heilauta minussa paljon mitään mittareita, miksi vääntäisin tekstiä väkisin.

Aika vaikea hyväksyä oma ominaisluontonsa. Jos on jonkinlainen, sitten vain on. Olen vasta nyt alkanut hyväksyä, että olen musiikinkuuntelijana mustavalkoinen. Minulle on vain kaksi vaihtoehtoa: joko täydellinen keskittyminen musiikkiin tai sitten ei ollenkaan. Olen kai kirjan lukijanakin yhtä outo. Joko uppoudun kirjaan kaikella energiallani ja yritän tarkastella kirjan maailmaa oikealta ja vasemmalta, ylhäältä ja alhaalta, läheltä ja kaukaa ja miettiä, miten kirja muistuttaa tai eroaa aikaisemmin lukemiani kirjoja. Tai sitten vain pintapuolinen lukaisu ilman ihmeempiä intohimoja. Jos kirja on tavallaan ihan kiva mutta ei kuitenkaan kovin sytyttävä, miksi edes yrittäisin kirjoittaa siitä.

Monta asiaa voi elämässään tehdä väärin. Tulipaloja on sammutettu väärin. Osa ihmisistä hengittää väärin. Osa istuu tuolilla väärin. Osa harrastaa liikuntaa väärin. Osa ihmisistä syö väärin. Tai ainakin epäilee tekevänsä niin tai niin muut sanovat.

En tiedä, liittyisikö tämä yhdeltä istumalta puserrettu blogipökäleeni sittenkin introversioon. Ehkä liittyy, ehkä ei.Toinen i:llä alkava sana olisi idiotismi. Introversio vai idiotismi? Kummankohan valitsis.

maanantai 5. joulukuuta 2016

Kirjaostoksia


Tässä lyhyt pakkopullapäivitys tai väliaikatiedote.

Ostin kolme pokkaria.

Emmi Itäranta: Kudottujen kujien kaupunki

Olen lukenut romaanin jo kertaalleen. Halusin ostaa oman kirjan, jotta voin alleviivata. Pidin: runollisuus, maagisuus, mystisyys, arvoituksellisuus, unenomaisuus. Eräänlainen totalitarismin kuvaus? Viehätyin Itärannan kielestä, luin romaania kuin proosarunoa. Erityisesti kiehtoi Itärannan tapa kuvata valovaikutelmia, hajuja ja tuoksuja sekä ilmavirtoja yms. Tavoitteena blogata tästä myöhemmin.

Laurent Binet: HHhH. Heydrichin salamurhan jäljillä

Karmeasta aiheestaan huolimatta: hillitön, hauska, outo, kokeellinen. Käsittelee historiankirjoittamisen ongelmia: tulkinnat, näkökulmat, luotettavuus ja epäluotettavuus. Poikkeuksellista: historiallisessa romaanissa minäkertoja, joka on kaiken lisäksi puolueellinen, tunteellinen, epävarma, haparoiva ja jopa pilaileva! Tarkoitus blogata tästä myöhemmin, kunhan luen kirjan uudestaan.

Linus Jonkman: Introvertit. Työpaikan hiljainen vallankumous

Ok, tunnustan, olen introvertti. Nykyään kuitenkin Suomessa ihanteena räiskyvä ja näyttävä ekstrovertti. Vielä muutama vuosikymmen Suomessa ihanteena vaatimaton ja hiljainen introvertti. Jännä juttu, että Aasiassa ihannoidaan introverttiutta, kun taas Amerikassa pidetään ekstroverttiutta terveen ihmiseen tunnusmerkkinä. Introversiota yritettiin Yhdysvalloissa saada mukaan sairausluokitukseen(!) lievänä autismin muotona. Melkein sama meno nykyään Suomessakin.

Huomaan, että psykologia on alkanut kummasti kiinnostaa minua. Haluan lukea myös temperamenttitutkimuksesta ja intuitiosta, joka on tavallaan aivojen tehdasasetus. Vasta kaukana perässä laahaa rationaalinen päättely, mikä on prosessina hidas ja kuluttava. Kirjana esim. Älykäs intuitio.