keskiviikko 28. tammikuuta 2015

Miten säilyttää ilo bloggauksessa? (blogini periaatteista)

Otsikkoni on siinä mielessä harhaanjohtava, etten voi puhua bloggauksesta muuten kuin omasta puolestani. Uskon, että jokainen on oman bloginsa asiantuntija. Jokainen tietää itse parhaiten, mitä omassa blogissaan kannattaa tehdä ja mitä ei. En ole niin pöljä, että rupeaisin tyrkyttämään mitään yleispäteviä ohjeita "kokemuksen syvällä rintaäänellä".

Oman blogini kohdalla olen päätynyt seuraaviin linjauksiin:

- EI arvostelukappaleita
Syy: en halua jäädä kiitollisuudenvelkaan kustantamoita kohtaan. En pidä myöskään epämääräisistä odotuksista ja velvollisuuksista, joita arvostelukappaleisiin saattaa liittyä. En halua myöskään, että kustantamot epäsuorasti ohjailisivat lukemistani. En nimittäin kehtaisi jättää arvostelukappaleita lukematta, jos niitä olisi lähetetty minulle. Lisäksi kokisin, että minulla olisi velvollisuus kirjoittaa arvostelukappaleista eri tavalla kuin esimerkiksi kirjastokirjasta. En kehtaisi kirjoittaa arvostelukappaleesta subjektiivista vuodatusta, vaan yrittäisin väkipakolla vääntää tekstiä objektiivisen, analyyttiseen ja arvottavaan suuntaan. Blogikirjoittamiseen tulisi välittömästi pakkopullan maku ja iloni katoaisi. Tämä olisi minulle vihoviimeinen asia.

On täysin mahdollista, että yksikään kustantamo ei edes suostuisi lähettämään minulle arvostelukappaleita, vaikka pyytäisin. Perusteluina saattaisi olla, että blogini on kaikkea muuta kuin suosittu, jos suosion mittarina on numerotiedot lukijoista ja kävijämääristä. On myös mahdollista, että kirjoitustyylini ei miellytä kustantamoja. Tässä mielessä saatan vatvoa arvostelukappalekysymystä turhaan. Minulle on kuitenkin tärkeää hahmottaa omat periaatteeni.

Muita syitä olla pyytämättä arvostelukappaleita on se, etten halua nimi- ja osoitetietojani kustantamoiden tietoon, koska silloinhan en olisi enää anonyymi. Olennaisena syynä on myös se, ettei minulla ole kovin kummoista tarvetta omistaa kirjoja. Olen kiinnostunut lähinnä vain kirjojen lukemisesta, enkä aina siitäkään jos lukuiloni on kateissa. Jos todella haluan omistaa jonkun kirjan, voin ostaa sen ihan itse. Ikävä tosiasia on, että lukemistani kirjoista vain murto-osa todella kolahtaa. Muiden kirjojen kohdalla olen vain iloinen, että pääsen niistä eroon, esimerkiksi työntämällä inhokkikirjat kirjaston palautusautomaatin hihnalle. Tästä syystä minusta tuntuisi vastenmieliseltä, jos nurkissani olisi läjä arvostelukappaleita pyörimässä.

- EI raportointia
Kammoan raportointia. Se pilaa fiilikseni alta aikayksikön. Siksi en ole lähtenyt kertomaan julkisesti, kuinka paljon tai vähän kirjoja olen lukenut kuukaudessa tai vuodessa.

- EI suorittamista
En kirjoita kaikista lukemistani kirjoista, koska en halua eikä minun todellakaan ole pakko kirjoittaa. En kirjoita kirjasta yhtään mitään, jos minulla ei ole siitä mitään sanottavaa. En edes pysty kirjoittamaan ilman jotain tiettyä näkökulmaa tai ilman mitään tunnetta. Tunnetilani voi olla mikä hyvänsä, mutta pääasia on, että tuntuu edes joltain. Minulle sopii yhtä hyvin ns. negatiiviset tunteet (inho, raivo, viha, halveksunta) kuin ns. positiiviset tunteet (ilo, lumoutuminen, pitäminen, ihastuminen, innostuminen). Pääasia on, että tunnetilani on jokin muu kuin apatia.

Vuoden 2015 aikana olen päättänyt olla lähtemättä mukaan haasteisiin. Toivottavasti päätökseni myös pitää. Olen nimittäin herkkä stressaantumaan, ahdistumaan ja masentumaan. Aikaisemmat kokemukseni ovat osoittaneet, että haasteisiin osallistuminen laukaisee juuri näitä tunnetiloja. Kun olen stressaantunut, en todellakaan ole iloinen.

- KYLLÄ sisäiseen motivaation perustuvaan blogikirjoittamille
Yritän aina muistaa esittää itselleni kysymyksen, haluanko kirjoittaa juuri tästä aiheesta vai enkö halua. Jos en halua, jätän kylmänrauhallisesti kirjoittamatta. Tämä ei aina ole helppoa, koska tunnen velvollisuutta kirjoittaa "tärkeistä" ja "ajankohtaisista" aiheista. Esimerkiksi tällä hetkellä tunnen vetoa kirjoittaa Hitchcockin Vertigo-elokuvasta, vaikka se ei todellakaan ole ajankohtainen. Sen sijaan jätin kirjoittamatta esimerkiksi Kerstin Ekmanin romaanista Huijareiden paratiisi, vaikka se on ajankohtainen (ilmestynyt 2014). Minulla ei ollut myöskään mitään sanottavaa Ari Wahlstenin rappioromantiikkaa edustavasta, ajankohtaisesta (ilmestynyt 2014) romaanista Jobikirja, minkä luin äskettäin.

- KYLLÄ kokeiluille, leikkimiselle ja hölmöilylle
Minulle on tärkeää päästä kokeilemaan erilaisia juttuja blogissani siitäkin huolimatta, että lopputulos saattaa olla täysi fiasko. Kokeiluntarpeeni on suurempi kuin onnistumisentarpeeni. Olen myös kohtalaisen utelias ja vaihtelunhaluinen ihminen. Siksi minusta tuntuisi painajaismaiselta tehdä kaikki asiat aina samalla tavalla. Minulle sopii paremmin täydellinen epäonnistuminen, jos sitä tehdessä on ollut hauskaa kuin tavanomainen onnistuminen, jos sitä tehdessä on ollut tylsää.

- EI valokuvaa itsestä
Ulkonäköni ei valitettavasti muistuta minkään vuoden Miss Universumia (don't panic, ulkonäköni ei myöskään muistuta Frankesteinin hirviön morsianta, tai ainakaan kukaan ei ole sanonut tällaista minulle face-to-face)(naurua). Siksi minulla ei ole tarvetta esitellä kuvaani blogissani. Koen myös, että omalla valokuvalla esiintyminen jotenkin rajoittaisi blogikirjoittamisestani. Ja sehän ei minulle sovi. En kertoa blogissani muitakaan tietoja itsestäni, joiden koen rajoittavan blogikirjoittamistani. En halua kirjoittaa mistään "lokerosta" käsin.

Tavallaan hassua, että pidin tämän "linjapuheeni" vasta nyt, kun olen blogannut jo yli kaksi vuotta. Halusin kuitenkin esittää oman statementtini bloggauksen suhteen, koska nämä aiheet ovat pyörineet päässäni jo pitkään. Linjaukseni saattavat täydentyä myöhemmin. Minulle tärkeintä on, että säilytän linjani - olipa kyseessä tämä blogi tai vartaloni. Ha haa, olipa uskomattoman hauska loppukevennys.

sunnuntai 18. tammikuuta 2015

Niinku Liksom


KIRJALLISUUS  ---  Rosa Liksom: Väliaikainen (Like, 2014)(kirja on oma ostos)

Nyt jännittää. Oikeesti. Olen nimittäin Liksom-fani. Tuntuu, ettei mikään teksti ole tarpeeksi hyvä, kun kirjoittaa omasta fanituksen kohteesta. Mutta olen päättänyt kirjoittaa tämän tekstin tänään, menköön syteen taikka saveen.

Eli syyt, miksi pidän Liksomista: huumori, huumori ja huumori. Henkilökohtaisesti pidän Liksomia nimenomaan humoristina, vaikka tajuan myös Liksomin ansiot monologimuotoisen lyhytproosan luojana tai kehittäjänä sekä meänkielen tuojana Suomen kirjallisuusskeneen. Muut syyt fanitukselleni: Liksomin omaperäisyys, persoonallisuus, erikoisuus, rohkeus ja rämäpäisyys, mitkä eivät kuitenkaan sulje pois herkkyyttä ja empatiaa.

Pidän siitä, että Liksom edustaa tavallaan huonoa makua. Hän tekee tavallaan kaiken väärin - tahallaan. Liksom antaa lyhyproosassaan puheenvuoron juuri niille ihmisille, joiden "pitäisi" vaieta ja joiden "pitäisi" olla näkymättömiä. Liksom kirjoittaa monesti asioista, joista ei "saisi" kirjoittaa tai jos kirjoittaa, "pitäisi" kirjoittaa eri tyylillä kuin Liksom.

Tässä lyhytproosakokoelmassa ääneen pääsee esimerkiksi ylipainoinen, tökerösti käyttäytyvä, kiroileva, rasistinen, työtäkarttava ja kaikin tavoin vastenmielinen naispuolinen sosiaalipummi, joka uhkaa lösähtää "sellasella forssilla Kelan tuoliin, että se hajoo". Jos tällainen hahmo olisi esiintynyt jonkun muun kirjailijan tuotannossa, se olisi kuvattu ulkoapäin selitellen tai moralisoiden. Ainakin minusta tuntuu radikaalilta, että Liksom kuvaa näin iljettävän ilmestystä sisältäpäin ilman moraalisia kannanottoja. Tästä syntyy humoristinen asetelma, koska lukijana ajattelen, että ei näin tehdä, tämä on mautonta! Ja siksi nauran repämispisteessä.

Muita hahmoja, joiden "pitäisi" ymmärtää vaieta ovat mm. tekopyhä, itserakas ja esiintymisvimmainen seurakunnan johtohahmo, joka haukkuu muita seurakuntalaisia alimpaan helvettiin ja ylistää itseään, vaikka itse on viinaanmenevä huorintekijä. Jos tämä ei ole hauskaa, niin mikä sitten on.

Kaikkein hurjimmalta tuntuu, kun lyhytproosakokoelmassa ääneen pääsee pohjoisen mies, joka puolustelee ja ymmärtää massamurhaaja "Preiviikkiä". Tämä lyhytproosateksti sai ainakin minut nauramaan, koska mediassahan norjalainen Breivik on esitelty joko skitsofreenisenä tai psykopaattina, ja siksi "Preiviikin" kuvaaminen viattomana ja synnittömänä olosuhteiden uhrina tuntuu irvokkaalta. Liksomin tekstissä "Preiviikin" uhriutuminen alkoi jo synnytyslaitoksessa, koska isä ei suostunut tunnustamaan omaa "kläppiään". Myöhemmin "Preiviikki" uhriutuu päiväkodissa, partiossa ja kirkossa: "sitten se ahistuksen puuskassa riisu housut jalasta kesken jumalanpalveluksen ja pyllisti alttaritaulun suunthaan" ja kohta "se sai masenuskohtauksen, varasti alttarikalheuet ja myi net jollekki rosvole". Tämän jälkeen uhriutuminen huipentuu "arapien" ryhmäraiskaukseen. Mitäpä muutakaan näin karmeasta uhriutumisen kierteestä voisi seurata kuin lähes sadan ihmisen joukkoteurastus.

Liksom taitaa olla ainoita kirjailijoita, joka saa lukijan (=minut) nauramaan, vaikka hän kirjoittaisi ryhmäraiskauksista, paloittelusurmista tai pedofialiaringeistä (kuten muissa tämän kirjan teksteissä). Näissä karmeissa aihepiireissä ei tietenkään sinänsä ole mitään huvittavaa. Koomiseksi ne muuttuvat vasta yllättävissä asiayhteyksissä, joihin Liksom ne liittää. Esimerksi palottelusurmat tapahtuivat kerrostalon kerhotilassa ja tekijöinä olivat "isänmaalliset nuoret", joilla oli "arvot kohdillaan". Koomisuus syntyy myös tavasta, joilla niistä kerrotaan. Liksomin tapauksessa se tarkoittaa usein lakonisuutta. Jotain samaa on havaittavissa myös venäläisen Daniil Harmisin "novelleissa".

Liksomilla on taito kirjoittaa myös traagisista asioista niin, että ne muuttuvat hauskoiksi. Liksomin käsittelyssä myös leipäjonoista, huostaanotoista, avioeroista, prostituutiosta, perhesurmista ja mistä tahansa mustaakin mustemmasta aiheesta löytyy repivää huumoria. Tässäkään tapauksessa komiikka ei synny ilmiöistä sinänsä, vaan "vääränlaisesta" (lue: yllättävä, outo, epäsovinnainen) tavasta kertoa traagisista asioista. Yleensä kai proosassa on totuttu, että traagisuudesta "pitää" kirjoittaa ulkoapäin selitetten. Liksom kuitenkin kirjoittaa sisältäpäin ja selittelemättä, lyhyesti todeten käyttäen "vääriä" ilmaisuja "väärässä" järjestyksessä. Minulle lukijana tämä on riemastuttavaa. Monille tämä on sietämätöntä ja ahdistavaa.

No ni. Tulipahan kirjoitettua. Paineet olivat kovat, mutta sainpahan edes jotain raapustelua. Fanituksen kohteesta näyttää olevan huomattavasti vaikeampaa kirjoittaa kuin murskaavan  kritisoinnin kohteesta. Tuntuu siltä, että tämäkin blogitekstini jäi onnettomaksi pintaraapaisuksi, mutta vapauduin kuitenkin pakkoajatuksesta: kirjoitaliksomista-kirjoitaliksomista-kirjoitaliksomista, joka on pyörinyt päässäni jo kuukauden.

Ai niin, kaikkein hauskimpana lyhytproosatekstinä tässä kirjassa pidin pohjoisen maalaistaloon sijoittuvaa kertomusta, jossa "äitimuori" soittaa kännykällään perunankylvöhommmissa olevalle aikuiselle pojalleen jatkuvalla syötöllä: "Niin mie kylvin yhen saran ja tuntu hyältä. Vilkasin siinä puhelimenpoikasta ennenko siiryin seuraavalle peltotilkule. Siinä seiso, että neljä soittoa on tullu. Äitimuorihan soli soitelu." Se nyt vaan on hauskaa. Sitä ei voi kuvailla, se on pakko lukea itse. Tästä lyhytproosasta esiintyy kokoelmassa kaksi versiota, joista toisen loppu edustaa liksommaista tyyliä traagis-koominen.

(lisään linkit muihin blogeihin jonain muuna päivänä)


maanantai 12. tammikuuta 2015

Esitys josta en saanut mitään selvää

(Kuvat: Kansallisteatteri)
TEATTERI  ---  Maaseudun tulevaisuus (esitys la 10.1.2015, Kansallisteatteri, Helsinki)

Käsikirjoittajat: Leea ja Klaus Klemola
Ohjaus: Leea Klemola
Näyttelijät: Ville Haapasalo, Olli Ikonen, Miko Kivinen, Klaus Klemola, Pirjo Määttä, Karin Pacius, Heikki Pitkänen, Jukka Puotila, Sari Puumalainen, Mari Turunen ja Juha Varis

Maaseudun tulevaisuus -teatteriesitys. En pitänyt. En ymmärtänyt. Pitkästyin. Perse puutui. Olin vähällä nukahtaa. Turhauduin. Ärsyynnyin. Kyllästyin.

Lyhyesti: esitys oli mielestäni täydellisen käsittämätön, täydellisen typerä, pitkästyttävä ja yhdentekevä. Teatteriseuralaiseni luonnehti esitystä pitkäveteiseksi ja rahvaanomaiseksi. Väliajalla jututtamani teatterikatsoja totesi, ettei hänelläkään ole aavistustakaan, onko Maaseudun tulevaisuus olevinaan komedia, satiiri, farssi vai mikä.


Ennen esitystä odotukseni olivat korkealla. Odotin näytelmän viittaavan George Orwellin romaanin Eläinten  vallankumous. En huomannut yhteyttä. Vaihtoehtoisesti kuvittelin näytelmän käsittelevän tuotantoeläinten huonoa kohtelua ja eläinten oikeuksia tai mahdollisesti maaseudun tyhjenemistä. Suoraan sanottuna minulla ei ole aavistustakaan, mitä aihepiiriä näytelmä käsitteli. Jotain maaseudulla? Jotain jossain? Sarvipäisiä ja munasillaan koikkelehtivia miesnäyttelijöitä hölöttämässä ja huutamassa mitä sylki suuhun tuo. Kiroilua ja verhon takana panemista. Vittu-sanan huutamista suunnilleen kolme kertaa joka ikisessä repliikissä. Energistä ilmaisua ja rajojen rikkomista?  Mullistavaa uutta teatteria? Karnevalismia? En todellakaan tiedä.

En muista koskaan aikaisemmin seuranneeni teatteriesitystä, josta en ole käsittänyt sen aihetta tai aiheita, teemaa ja teemoja, tyylilajia tai lajeja. Tämä oli sellainen esitys. Aluksi epäilin, että vika on minussa. Epäilin käsitysvaikeuksieni johtuvan tolkuttomasta kännistä(?), koska olinhan juonut ennen esitystä peräti lasillisen valkoviiniä ja lasillisen shamppanjaa. Kun tämä selitysvaihtoehto ei tuntunut uskottavalta, aloin epäillä äkillistä dementiakohtausta. Mietin, tältäkö dementia tuntuu. Monet muut katsojat nauravat, mutta itse toljottaa näyttelijöitä vakavalla naamalla. Vai olinko sittenkin muuttunut hölmöläiseksi - vai olivatko muut katsojat hölmöläisiä, koska he jaksoivat nauraa kihertää "vitseille" tyyliin "silmäsi ovat yhtä kauniit kuin persereikä" tai "sä et voi perustaa terveyskeskusta yksin" tai "onko toi sun koti vai onko se haimasi". Ha haa, onpa hauskaa. Tai sitten ei.


Ehkä näytelmä ei auennut minulle, koska suhtaudun teatteriin lähtökohtaisesti kielteisesti. Pidän teatterinäytelmää pääsääntöisesti epäonnistuneena elokuvana samalla tavalla kuin suhtaudun runokirjaan kuin epäonnistuneeseen romaaniin. En voi sille mitään, että luokittelen elokuvan ylivoimaiseksi teatteriin verrattuna. Elokuva on aina niin paljon enemmän kuin teatteriesitys, koska elokuvassa on vaihtuva kuvakulma. Teatterissa on kiinteä kuvakulma eli se paikka, missä sattuu istumaan. Elokuvassa on lisäksi mahdollisuus lähi- ja kaukokuviin ja erilaiseen kuvaukseen (liikkumaton kamera, huojuva, kiertävä tai "lentävä" kamera). Teatteri-ilmaisu on makuuni liian staattinen. Ja mikä tärkeintä: ELOKUVISSA EI HUUDETA! Nykyteatterissa vallitsee mielestäni ÄRSYTTÄVÄ MANEERI ESITTÄÄ JOKA IKINEN REPLIIKKI HUUTAMALLA, KARJUMALLA TAI KILJUMALLA. Ehkä teatteriohjaajan mielestä huutaminen tarkoittaa intensiivisyyttä. Minun mielestäni se ei ole mitään muuta kuin typerä maneeri. Tämä on tärkein syy, miksi yleensä karttelen teattereita kuin ruttoa. Olisi pitänyt tajuta jättää tämäkin esitys väliin, niin olisin säästänyt selvää rahaa (lippu 39 e + valkoviini 8 e + shamppanja 10 e). Säästyneillä rahoilla olisin päässyt monta kertaa leffateatteriin katsomaan elokuvia, JOISSA EI HUUDETA ELLEI SIIHEN OLE MITÄÄN SYYTÄ.

Vaikka Maaseudun tulevaisuus oli kohdallani valovuosien päässä täysosumasta, arvostan kuitenkin Leea Klemolaa - näyttelijänä. Parhaiten muistan Leea Klemolan huikean näyttelijäntyön Auli Mantilan elokuvassa Neitoperho. Se oli dynamiittia. Tämä esitys ei ollut.

Maaseudun tulevaisuus -näytelmästä on kirjoitettu mm. näissä blogeissa:
Extempore
Ääni katsomossa
Teatterikärpänen