sunnuntai 18. tammikuuta 2015

Niinku Liksom


KIRJALLISUUS  ---  Rosa Liksom: Väliaikainen (Like, 2014)(kirja on oma ostos)

Nyt jännittää. Oikeesti. Olen nimittäin Liksom-fani. Tuntuu, ettei mikään teksti ole tarpeeksi hyvä, kun kirjoittaa omasta fanituksen kohteesta. Mutta olen päättänyt kirjoittaa tämän tekstin tänään, menköön syteen taikka saveen.

Eli syyt, miksi pidän Liksomista: huumori, huumori ja huumori. Henkilökohtaisesti pidän Liksomia nimenomaan humoristina, vaikka tajuan myös Liksomin ansiot monologimuotoisen lyhytproosan luojana tai kehittäjänä sekä meänkielen tuojana Suomen kirjallisuusskeneen. Muut syyt fanitukselleni: Liksomin omaperäisyys, persoonallisuus, erikoisuus, rohkeus ja rämäpäisyys, mitkä eivät kuitenkaan sulje pois herkkyyttä ja empatiaa.

Pidän siitä, että Liksom edustaa tavallaan huonoa makua. Hän tekee tavallaan kaiken väärin - tahallaan. Liksom antaa lyhyproosassaan puheenvuoron juuri niille ihmisille, joiden "pitäisi" vaieta ja joiden "pitäisi" olla näkymättömiä. Liksom kirjoittaa monesti asioista, joista ei "saisi" kirjoittaa tai jos kirjoittaa, "pitäisi" kirjoittaa eri tyylillä kuin Liksom.

Tässä lyhytproosakokoelmassa ääneen pääsee esimerkiksi ylipainoinen, tökerösti käyttäytyvä, kiroileva, rasistinen, työtäkarttava ja kaikin tavoin vastenmielinen naispuolinen sosiaalipummi, joka uhkaa lösähtää "sellasella forssilla Kelan tuoliin, että se hajoo". Jos tällainen hahmo olisi esiintynyt jonkun muun kirjailijan tuotannossa, se olisi kuvattu ulkoapäin selitellen tai moralisoiden. Ainakin minusta tuntuu radikaalilta, että Liksom kuvaa näin iljettävän ilmestystä sisältäpäin ilman moraalisia kannanottoja. Tästä syntyy humoristinen asetelma, koska lukijana ajattelen, että ei näin tehdä, tämä on mautonta! Ja siksi nauran repämispisteessä.

Muita hahmoja, joiden "pitäisi" ymmärtää vaieta ovat mm. tekopyhä, itserakas ja esiintymisvimmainen seurakunnan johtohahmo, joka haukkuu muita seurakuntalaisia alimpaan helvettiin ja ylistää itseään, vaikka itse on viinaanmenevä huorintekijä. Jos tämä ei ole hauskaa, niin mikä sitten on.

Kaikkein hurjimmalta tuntuu, kun lyhytproosakokoelmassa ääneen pääsee pohjoisen mies, joka puolustelee ja ymmärtää massamurhaaja "Preiviikkiä". Tämä lyhytproosateksti sai ainakin minut nauramaan, koska mediassahan norjalainen Breivik on esitelty joko skitsofreenisenä tai psykopaattina, ja siksi "Preiviikin" kuvaaminen viattomana ja synnittömänä olosuhteiden uhrina tuntuu irvokkaalta. Liksomin tekstissä "Preiviikin" uhriutuminen alkoi jo synnytyslaitoksessa, koska isä ei suostunut tunnustamaan omaa "kläppiään". Myöhemmin "Preiviikki" uhriutuu päiväkodissa, partiossa ja kirkossa: "sitten se ahistuksen puuskassa riisu housut jalasta kesken jumalanpalveluksen ja pyllisti alttaritaulun suunthaan" ja kohta "se sai masenuskohtauksen, varasti alttarikalheuet ja myi net jollekki rosvole". Tämän jälkeen uhriutuminen huipentuu "arapien" ryhmäraiskaukseen. Mitäpä muutakaan näin karmeasta uhriutumisen kierteestä voisi seurata kuin lähes sadan ihmisen joukkoteurastus.

Liksom taitaa olla ainoita kirjailijoita, joka saa lukijan (=minut) nauramaan, vaikka hän kirjoittaisi ryhmäraiskauksista, paloittelusurmista tai pedofialiaringeistä (kuten muissa tämän kirjan teksteissä). Näissä karmeissa aihepiireissä ei tietenkään sinänsä ole mitään huvittavaa. Koomiseksi ne muuttuvat vasta yllättävissä asiayhteyksissä, joihin Liksom ne liittää. Esimerksi palottelusurmat tapahtuivat kerrostalon kerhotilassa ja tekijöinä olivat "isänmaalliset nuoret", joilla oli "arvot kohdillaan". Koomisuus syntyy myös tavasta, joilla niistä kerrotaan. Liksomin tapauksessa se tarkoittaa usein lakonisuutta. Jotain samaa on havaittavissa myös venäläisen Daniil Harmisin "novelleissa".

Liksomilla on taito kirjoittaa myös traagisista asioista niin, että ne muuttuvat hauskoiksi. Liksomin käsittelyssä myös leipäjonoista, huostaanotoista, avioeroista, prostituutiosta, perhesurmista ja mistä tahansa mustaakin mustemmasta aiheesta löytyy repivää huumoria. Tässäkään tapauksessa komiikka ei synny ilmiöistä sinänsä, vaan "vääränlaisesta" (lue: yllättävä, outo, epäsovinnainen) tavasta kertoa traagisista asioista. Yleensä kai proosassa on totuttu, että traagisuudesta "pitää" kirjoittaa ulkoapäin selitetten. Liksom kuitenkin kirjoittaa sisältäpäin ja selittelemättä, lyhyesti todeten käyttäen "vääriä" ilmaisuja "väärässä" järjestyksessä. Minulle lukijana tämä on riemastuttavaa. Monille tämä on sietämätöntä ja ahdistavaa.

No ni. Tulipahan kirjoitettua. Paineet olivat kovat, mutta sainpahan edes jotain raapustelua. Fanituksen kohteesta näyttää olevan huomattavasti vaikeampaa kirjoittaa kuin murskaavan  kritisoinnin kohteesta. Tuntuu siltä, että tämäkin blogitekstini jäi onnettomaksi pintaraapaisuksi, mutta vapauduin kuitenkin pakkoajatuksesta: kirjoitaliksomista-kirjoitaliksomista-kirjoitaliksomista, joka on pyörinyt päässäni jo kuukauden.

Ai niin, kaikkein hauskimpana lyhytproosatekstinä tässä kirjassa pidin pohjoisen maalaistaloon sijoittuvaa kertomusta, jossa "äitimuori" soittaa kännykällään perunankylvöhommmissa olevalle aikuiselle pojalleen jatkuvalla syötöllä: "Niin mie kylvin yhen saran ja tuntu hyältä. Vilkasin siinä puhelimenpoikasta ennenko siiryin seuraavalle peltotilkule. Siinä seiso, että neljä soittoa on tullu. Äitimuorihan soli soitelu." Se nyt vaan on hauskaa. Sitä ei voi kuvailla, se on pakko lukea itse. Tästä lyhytproosasta esiintyy kokoelmassa kaksi versiota, joista toisen loppu edustaa liksommaista tyyliä traagis-koominen.

(lisään linkit muihin blogeihin jonain muuna päivänä)


10 kommenttia:

  1. Hyvin sait Liksom-patoutumasi purettua. Minulle Hytti Nro 6 on tähänastisista Finlandia-palkituista mieleisin. Rosa Liksom on kyllä harvinainen ilmiö Suomessa, niin raikas, rohkea ja vapaa. Se vaikutelma on tullut.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Patoutumani lähti hitaasti purkautumaan. Enemmänkin vois kirjotella. Omistan nimittäin tämän lisäksi viisi muutakin Liksom-kirjaa. Kunnianhimoisena tavoitteenani on kirjoittaa niin kaikista kattava selvitys. Mielenkiintoista, että pidit eniten juuri Hytti Nro 6:sta, koska minuun se ei kolahtanut samalla tavalla kuin Liksomin lyhytproosa.

      Poista
  2. Täällä toinen Liksom-fani. Liksomilla on uskomaton huumorintaju, kun hän kirjoittaa tarinoitaan. Nämä novellit ovat just parasta, alku, keskiosa, huipennus ja loppu...se on saletisti niin, että ne uppoaa meikäläiseen makiasti :)
    Hytti nro 6 upposi ja lujaa mentiin Neuvostoliiton läpi, huipputeos :) Vieläkin poskia punottaa, kun muistelen menoa :) Uskomaton, härski, rääväsuu, aijanrumilus, oikea sika. Liksom uskaltaa kirjoittaa asiat niin kuin ne on. Oikea yhteiskunnallinen omatunnon kolkuttelija :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihanaa, etten ole yksin! Jos blogistasi löytyy Liksom-teksti, linkitän sen omaan blogiini (kunhan jaksan, patalaiskuus vaivaa taas) ;)

      Käytin tekstissäni Liksomin teksteistä määritelmää lyhytproosa, koska sana oli mainittu sisäkannessa. En tiedä, mikä on novellin määritelmä. Pitääkö novellin sisältää esim. yli 20 sivua? Anyways, Liksomin teksteissä on myös alku, keskikohta ja loppu, ja niissä loppu tulee yllättävän nopeasti, monesti kuin iskuna palleaan. Mutta juuri siitä pidän Liksomissa, ettei turhia jaaritella. Monethan nykyään kaipaavat kirjoilta tiivistämistä. Mielestäni Liksom on mestari tiivistämisessä, keskittämisessä ja rajaamisessa. Liksom on mestari myös lukijan yllättämisessä.

      Hytti nro 6 oli makuuni liian synkkä. Ahdistuin, kun luin sitä. Ei näkynyt huumorin pilkahdustakaan. Mutta ehkä kerään rohkeutta ja luen sen jonain päivänä uudestaan.

      Poista
  3. TÄYSIN samaa mieltä, Tuija!

    Ajattele, Kuhmon kulttuurisihteeri Topi Mikkola, joka on kotoisin samalta murrealueelta kuin Liksom, on valmistanut useita monologiesityksiä Liksomin lyhytproosan hahmoista. Eräässäkin esityksessä hän lopettaa seisomalla pelkässä yöpaidassa tuolilla, kädet kohti kattoa ja huutaa: "Mie olen pillut jättännä!" Se tuntui yhtä aikaa koomiselta ja tavattoman surulliselta, koska kyseessä oli yksinäisyydessään riutuva peräkamaripoika. Topin lopettaessa koko huone täpötäynnä kamarimusiikkivieraita, "Helsingin hienompaa väkeä", oli aivan hiiskumattoman hiljaa, järkyttyneenä, jokin yksittäinen nyyhkäys kuului sieltä täältä. Sitten valtavat aplodit.
    Näistä esityksistä löytyy googlesta. Liksom on kirjoittanut jotakin myös ihan Topia varten. Muistan ainakin sellaiset esitykset kuin Mie jätän tämän rakkauhen ja Mie hellustin sitä akkaa. Eräässä monologissa Topi on nainen, suruunsa syövä, tappava, ronski... tiedät ne Liksomin tyypit. Topi on vieraillut Liksom-monologeillaan eri teattereissa ja tehnyt myös KOm-teatterin kanssa yhteistyötä.

    Tämä kommentti meni nyt tällaiseksi Topi Mikkolan kehumiseksi. Hän on herättänyt Liksomin syrjäseutukuvaukset minulle eloon.

    Pidän myös Liksomin varhaisista Kristiania -proosateksteistä ja muista kaupunkijutuista.

    En ole lukenut - vielä - Leenan mainitsemaa palkittua Hytti Nro 6.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. KIITOKSET, Marjatta! (Oho, ettei vain mennyt huutamiseksi) ;)

      Topi Mikkola, en ole kuullutkaan. Pitäisi ottaa selvää, mutta just nyt en jaksa.

      Mielestäni (anteeksi kapulakielisyyteni) Liksom osaa kirjoittaa seksuaalisuudesta luontevasti. Jos joku muu kirjoittaa pilluista, kulleista, vituista jne., se tuntuu heti rivolta ja saastaiselta, mutta kun sen tekee Liksom, se tuntuu luontevalta. Olen kuullut tällaisen selityksen, että pohjoisen ihmisillä (Liksom on syntynyt pohjois-Suomessa) on luonteva suhtautuminen seksuaalisuuteen. En tiedä, onko siinä mitään perää (perää, oho freudilainen lipsahdus). Kompleksinen suhtautuminen seksuaalisuuteen alkaa heti kun mennään napapiiristä etelämmäksi. Ja kaikkein pahimmillaan kompleksisuus on tietysti - Helsingissä! Tai Hangossa! :D (en tiedä enää itsekään, kirjoitinko yllä olevaa tosissani). Jokuhan on käyttänyt Liksomista jopa niinkin halventavaa ilmaisua kuin "eritekirjallisuus". Ja höpö höpö. Kyllä se on korkeakirjallisuutta, viimeistään Finlandia-palkinto on sen todistanut.

      En ole oikeasti mikään pohjois-Suomen asiantuntija. En ole käynyt pohjoisessa kuin kaksi kolme kertaa elämässäni.

      Poista
    2. Näin on. Lapissa ihmiset puhuvat luontevasti seksiasioista ja etelän ihmisiä ronskimmin ja suoremmin muutoinkin. Minulla on yksi miniöistä Sodankylästä. Olen monesti todennut tuon asian Sodankylässä ja Rovaniemellä käydessä.

      Poista
    3. Haa, olinpa oikeassa! ;) Liksomilla tosiaan pillu tai kulli on yksi ruumiinosa muiden joukossa, yhtä lailla kuin kyynärpää tai jalkapohja eikä siinä ole mitään hävettävää. Pohjoisessa ihmiset ovat "kiimassa" ja naiset "tiineinä" ja sekin on ihan luonnollista. Olen kuullut, että pohjoisessa ihmisen seksuaalisuutta kuvataan lähes samalla tavalla kuin eläimen sukupuolisuutta (tai mitä sanaa siitä pitää käyttää).

      Poista
  4. Vielä pitää tarkentaa, että Topi Mikkolan Liksom-esitykset eivät ole sitä modernia huutoteatteria, eikä helppoa komediaa, vaan vakavia ja eläytyviä. Eräs suomussalmelalainen harrastajanäyttelijä ryhtyi kilpailemaan ja esitti Liksomin lyhytproosaa liioitellen ja velmuillen, kesäteatterityyliin. Sitä katsoi myötähäpeällä.
    Tuo kuvaamani esityksen loppuhuuto oli siis ainoa huuto siinä esityksessä - peräkamaripojalla taisi olla jo nysät enkelinsiivetkin siinä vaiheessa - ja aivan valtavan vaikuttava.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. En tiedä, olisiko lausuntaesitys mun juttu. Mieluummin tietysti luen Liksomin tekstit ihan ite. Mutta voishan tuollaistakin kerran kokeilla, jos osuu näköpiiriin.

      Poista