sunnuntai 23. marraskuuta 2014

Hittikamaa ruotsiksi


KIRJALLISUUS  ---  Jerker Erikson & Håkan Axlander Sundqvist: Pythians anvisningar (Pocketförlaget, 2012)

Luin dekkarin ruotsiksi. Se on suomennettu nimellä Varjojen huone. Yllättäen myös kirjailijan nimi on "suomennettu" Erik Axl Sundiksi.

Sillisalaatilinja jatkui tässäkin dekkarissa. Kolmososa sisältää niinkin moninaisia aineksia kuin sarjamurhaamista, insestiä, pedofiliaa, lapsipornoa, kannibalismia, balsamointia, kiduttamista, vankeudessa pitämistä, sensorista deprivaatiota, paleltumiskuolemia, juutalaisvainoja, keskitysleirejä, joukkomurhia, teloituksia, Bosnian sotaa, uskonlahkoja (lestadiolaisuutta?), Gnosis-ideologiaa/filosofiaa, kapsulotomiaa (=lobotomiaa?), psykoanalyysia, sivupersoonahäiriöitä, dissosiaatiota, muistihäiriöitä, dementiaa, mielisairautta, itseterapointia, vihaa, kostonhimoa ja koko komeuden kruunaa - lesboilu.

Lyhyesti sanottuna vähempikin olisi riittänyt. Ja anteeksi nyt vaan, etten pysty suhtautumaan tähän sekametelisoppaan ollenkaan vakavasti. Mutta jos kirjailijat Erikson & Axlander Sundqvist eivät ole koskaan kuulleet ilmiöstä nimeltä "aiheen rajaaminen", en voi asialle mitään.

Koska aiheita on näin tuhottamasti, ei tarvitse ihmetellä, miksi kerronnassa hypitään jatkuvasti ajasta toiseen, paikasta toiseen ja henkilöstä toiseen. Eikä tarvitse ihmetellä sitäkään, miksi dekkarissa mainitaan tolkuton määrä henkilönimiä ja miksi minun alkoi olla todella vaikea muistaa, kuka on kukin. Eikä ihme, jos nimet eivät pysy mielessä, koska Pythians anvisningar -dekkarissa mainitaan noin 60 nimeä! Sehän on suunnilleen yhtä paljon kuin Fedor Dostojevskin romaaneissa. Olen lukenut Dostojevskiltä ainakin romaanit Rikos ja rangaitus, Idiootti ja Karamazovin veljekset. Ei minulla silloin ollut vaikeuksia muistaa, kuka on kukin, mutta nyt oli, koska tässä dekkarissa henkilökuvaus on niin ohutta, ettei siitä jää kunnollista muistijälkeä.

Takerruin dekkaria lukiessani erityisesti sivupersoonahäiriön kuvauksen uskottavuuteen. Dekkarista syntyy vaikutelma, että häiriöön sairastunut ihminen voisi kontrolloida omaa häiriötään. Psykologina työskentelevä, sivupersoonainen Sofia Zetterlund pystyy toimimaan täysin tervehenkisesti työaikanaan yhdeksästä viiteen, mutta heti kun työaika loppuu, alkaa sivupersoonia pukkaamaan. Ei kuulosta kovin uskottavalta. Eiköhän sivupersoonahäiriöinen ihminen kärsi häiriöstään 24/7. Vielä epätodennäköisemmältä kuulostaa, että sivupersoonainen voisi omalla päätöksellään päättää, että nyt loppuu sivupersoonaongelma ja alkaa "normaali" elämä. Enpä ihan usko.

En pitänyt dekkarissa myöskään siitä, kuinka vakavat aiheet kuten insesti ja pedofilia hukutetaan kaiken muun sälän alle. Jos dekkarin on tarkoitus olla vakava keskustelunavaus seksuaalisesta hyväksikäytöstä, miksi ympätä sekaan kaikkea mahdollista keskitysleireistä säätiöihin ja sisäoppilaitoksista uskonlahkoihin. Jotenkin myös seksuaalirikollisen vastuu omista teoistaan näyttää katovan kokonaan, koska syy sysätään muulle taholle kuin yksilölle itselleen. Dekkarista syntyy vaikutelma, että pedofiili ei ole vastuussa omista teoistaan, koska hän on "uhri". Milloin pedofiili on juutalaisvainojen uhri ja siksi viaton; milloin säätiöiden ryhmäpaineen "uhri" ja milloin sisäoppilaitosten simputuskäytäntöjen uhri ja jälleen kerran viaton, vaikka seisoo vieressä, kun lapsi raiskataan.

Enpä tiedä, voiko tätä dekkaritrilogiaa suositella kenellekään. Ainoa syy, miksi minun kannatti lukea Pythians anvisningar, oli ruotsin kielen trimmaus. Ilokseni huomasin, että pystyn lukemaan ruotsinkielistä tekstiä parhaimmillaan 50-100 sivua päivässä. Mieluummin tietysti lukisin jotain tasokkaampaa kuin dekkareita, mutta parempi sekin kuin ei mitään.

En jaksa linkittää muuta kuin yhteen blogiin:
Kirjavalas 

sunnuntai 16. marraskuuta 2014

Hittikamaa Ruotsista

(Tarjoiluehdotus: ruotsalaisia piparkakkuja ja dekkareita)

KIRJALLISUUS  ---  Erik Axel Sund: Varistyttö (Otava, 2014)(Ruotsinkielinen alkuteos Kråkflickan)(Suomentanut Kari Koski),
Erik Axel Sund: Unissakulkija (Otava, 2014)(Ruotsinkielinen alkuteos Hungerelden)(Suomentanut Kari Koski)

Olen jo moneen kertaan päättänyt, että en enää ikinä lue yhtä ainutta ruotsalaista dekkaria. Mutta tässä sitä taas ollaan. Näistäkään kirjoista en jaksaisi kirjoittaa paljon mitään väsymykseni ja silmien kirvelyn takia, mutta velvollisuudentunnosta pakotan itseni tähän pakkopullapäivitykseen.

Dekkareiden juonen ja sisällön sivuutan, mutta tässä luettelo avainsanoista: Ruotsi, Tukholma, Tanska, lapsimurhat, insesti, pedofilia, ihmiskauppa, sieppaukset, vapaudenriistot, pedofiliaringit, psykoterapia, psykoanalyysi, terapeutit, psykoosit, rajatilapersoonat, sivupersoonat, dissosiatiiviset persoonallisuushäiriöt, muistikatkot, identiteettihäiriöt jne.

Pidin Varistytöstä huomattavasti enemmän kuin Unissakulkijasta. Varistyttö oli mielestäni psykologisesti oivaltava ja selkeästi rajattu aihepiiriltään, kun taas jälkimmäisessä osassa henkilöitä pulpahtelee tolkuton määrä. Yleensä minulla ei ole vaikeuksia muistaa, kuka romaanissa on kukin, mutta Unissakulkijan henkilöhahmotungoksessa osa hahmoista jäi kysymysmerkeiksi. Unissakulkijassa minua hermostuttivat myös pirstaleinen kerronta ja useiden tarinalinjojen risteily (simputustapaukset sisäoppilaitoksessa ja säätiön mahdollinen sekaantuminen pedofiarinkiin ja näiden rikoksien mahdollinen liittyminen lapsimurhiin).

Dekkareiden lukemisen aikana ja lukemisen jälkeen mietin lähinnä kahta kysymystä: 1) kuinka pitkälle dekkareiden julmuuden voi viedä ja tuleeko raja jossain vaiheessa vastaan ja 2) millainen on kahden kirjailijan kirjoitusprosessi (Erik Axel Sund = Jerker Erikson + Håkan Axlander Sundqvist) ja onko minulla lukijana mahdollisuus erottaa kahden kirjoittajan tekstit toisistaan?

Kakkoskysymyksestä en jaksa ruveta saivartelemaan. Ykköskysymyksestä olen ollut huomaavinani, että monissa nykydekkareissa rikosten brutaalisuus on jo viety sille tasolle, ettei sitä voi enää ylittää. Ihmettelen vain, mitä tämän jälkeen keksitään. Siirtyykö huomio rikollisiin itseensä vai tuleeko rikosten uhreihin entistä laajempi kirjo? Alkaako dekkareissa esiintyä entistä enemmän lapsia murhan uhreina - tai vanhuksia? Tai raiskattuja ja murhattuja miehiä (raiskaajana toinen mies)? Mitä voi vielä keksiä, jos ihmisen silmien kaivaminen päästä ja ruumiin paloittelu kylpyammeessa eivät enää paljoa hätkähdytä?

Mutta tulipahan nämäkin hittikirjat luettua. Tuntui kuitenkin ajanhukalta lukea ne suomeksi. Varistytön voisin lukea uudestaan ruotsiksi. Kolmatta osaa tuskin on saatavilla muuten kuin ruotsiksi, ainakaan kirjastoissa. Toivon todellakin, ettei se ole samanlaista sillisalaattia kuin Unissakulkija.

Sundin dekkaritrilogiasta on kirjoitettu mm. näissä blogeissa:
Kirjavalas
Marjatan kirjaelämyksiä
Kirsin kirjanurkka
Lukuisa 

perjantai 7. marraskuuta 2014

Kirja joka ei alkanut elää päässäni

(tahallisen epätarkka kuva)
KIRJALLISUUS  ---  Pasi Ilmari Jääskeläinen: Harjukaupungin salakäytävät (Atena, 2010)

Alkuun huomautus: kirjoitan tässä tekstissä enemmänkin lukukokemuksestani kuin itse kirjasta. Jos pääni sisäinen todellisuus ei kiinnosta sinua, mahdollinen lukijani, tekstini lukemiseen ei kannata tuhlata aikaa ja energiaa. Mutta jos lukijuuteni kiinnostaa sinua, tekstistäni saattaa olla sinulla jotain iloa.

Yleensä kun luen romaania, se alkaa elää päässäni. Pystyn visualisoimaan tapahtumat ja henkilöt. Koen tavallaan olevani romaanihenkilön pään sisällä ja näkemään tapahtumat hänen silmin. Eikä se rajoitu pelkkään näkemiseen, vaan pystyn myös kuulemaan, tuntemaan ja haistamaan toisen ihmisen kokemusmaailmasta käsin. Enkä tietenkään tarkoita mitään hallusinaatioita vaan sisäisiä mielikuvia. Oletan, että tämä on yleistä lukijoilla. Oletan myös, että tämä on yksi syistä, miksi kaunokirjallisuutta ylipäänsä luetaan.

Mutta kun luin Pasi Ilmari Jääskeläisen romaania, mitään ei tapahtunut. En nähnyt mitään. En ollut missään. En tuntenut mitään. Koko lukukokemukseni ajan mietin, miksi näin kävi. Puuttuiko kirjasta jotain olennaista? Jättikö kirja jonkin aistin kuvaamatta kokonaan? Eikö siinä ollut ollenkaan tunteita? En tiedä, mitä siitä puuttui.

Periaatteessa kirjassa olisi ollut juonen ja rakenteen tasolla paljon potentiaalia visualisuuteen. Päähenkilö Olli Suominen on kirjakustantaja ja kirkkovaltuutettu Jyväskylässä. Hänen perheeseensä kuuluu Aino-vaimo ja pikkupoika. Olli törmää facebookissa nuoruudenrakastettuun Kerttu Karaan, joka kirjoittaa suosittua kirjaa "Elokuvallinen elämänopas". Kohta Kerttu saapuu Jyväskylään kirjoittamaan "Maagista kaupunkiopasta" Jyväskylästä. Ollin ja Kertun suhde alkaa lämmetä uudestaan.

Tilanne muuttuu uhkaavaksi, kun Aino ja poika siepataan. Sieppaus kytkeytyy jollain tavalla lapsuuden Viisikko-leikkeihin, joissa olivat mukana myös Anne, Riku, Leo ja Karri. Viisikon aikuistuneet ex-jäsenet ohjailevat sieppausdraamaa facebookin kautta. Lapsina viisikolla oli tapana seikkailla Jyväskylän salakäytävissä. Paljastuu, että salakäytävät ovat yhä olemassa joko konkreettisina luolastoina tai abstrakteina muistin käytävinä.

Miksi sitten  näinkin raflaava tarina ei lähtenyt elämään päässäni? Yritin koko lukuprosessini ajan selvittää, mitä kirjasta puuttui. Jos romaanihenkilö esimerkiksi käveli kadulla, jättikö kirjailija kuvaamatta jotain itselleni olennaista informaatiota? Eikö hän kuvaillut esimerkiksi taivaan sinisyyttä, soran ratinaa kenkien alla tai kengänpohjien napsumista asvaltilla? Hiekan tai mullan hajun kuvaus? Puuttuiko tuulenviren kuvaus tai autojen hurinan kuvaus? Tai maininta ilmankosteudesta tai henkilön tunnetilan kuvaus? Ympärillä olevien talojen kuvaus tai puistonäkymän luonnehdinta? Vaikka kuinka yritin selvittää, mitä puuttui, en päässyt selvyyteen.

Myöskään elokuvallisesti maailmaan suhtautuva Kerttu Kara ei herännyt henkiin päässäni. En pystynyt visualisoimaan edes Kertun päärynäkuvioista mekkoa, mikä mainittiin romaanissa toistuvasti. Kertun kasvonpiirteet ovat minulle täysi blanco. Ei mitään. Tavallaan luulisi, että "cinemaattisessa", "vahvasti tunnelmallisessa", "merkityshiukkasilla latautuneessa" ja "esteettisen elämäntavan valinneessa" Kertussa olisi ollut paljon visualisoitavaa. Mutta ei, romaanihenkilö jäi minulle pelkäksi valkoiseksi paperiarkiksi.

Paperinmakuinen tunnelma jatkui myös kohdissa, jossa romaanihenkilöt seikkailevat salakäytävissä. En saanut selvää, olivatko käytävät tarkoitettu konkreettisiksi tiloiksi vai enemmänkin mielentiloiksi kuten muistoiksi tai haaveiksi. Ilmeisesti ainakin lasten leikeissä ne olivat todellisia tiloja. Maanalaiset luolat eivät kuitenkaan alkaneet elää päässäni, koska niiden kuvauksesta puuttui taas jotain. Ehkä maan kosteaa ja lievästi mätää hajua ei ollut mainittu ja siksi en pystynyt tuntemaan, että itsekin ryömisin samanaikaisesti maanalaisissa tunneleissa.

Jotain puuttui koko ajan, mutta mitä. Lukiessani mietin myös sitä, millaiset asiat kerronnassa pitäisi mielestä mainita, jotta kirja alkaisi elää päässäni. Mielestäni myös päivänselviä asioita pitäisi mainita, kuten että taivas on sininen, mullassa on mullan haju, nurmikko upottaa kevyesti tai että tuuli tuntuu iholla. Tavallaan asiat ovat itsestään selviä, mutta jos ne jättää mainitsematta, kertomus ei ala elää ainakaan minun päässäni. Ja miksi lukea kertomusta, joka ei tunnu elävältä?

Lukiessani mietin myös sitä, mitkä asiat ovat liian itsestään selviä mainittavaksi. Eihän romaanihenkilöistä yleensä mainita, että heillä on kaksi silmää, yksi nenä, yksi suu ja kaksi korvaa. Lukijat olettavat joka tapauksessa, että romaanihenkilöllä on nenä, ellei sitä erikseen kielletä.

En ole päässyt pohdinnoissani oikeastaan mihinkään. En edellenkään tiedä, miksi suuri osa romaaneista alkaa elää päässäni ja osa ei. Ehkä romaanin kerronta vain vastaa minun tapaani hahmottaa maailmaa. Ainoa asia, jonka varmasti tiedän, on se että haluan lukea romaaneja, jotka pystyn visualisoimaan.

Myöhempi lisäys:
Luin muiden bloggajien arviot kirjasta vasta nyt. Huomasin, että muut bloggaajat ovat kehuneet kirjaa maasta taivaisiin. Muutamia linkkejä:
Kirsin kirjanurkka
Sallan lukupäiväkirja
Morren maailma
Kannesta kanteen