perjantai 7. marraskuuta 2014

Kirja joka ei alkanut elää päässäni

(tahallisen epätarkka kuva)
KIRJALLISUUS  ---  Pasi Ilmari Jääskeläinen: Harjukaupungin salakäytävät (Atena, 2010)

Alkuun huomautus: kirjoitan tässä tekstissä enemmänkin lukukokemuksestani kuin itse kirjasta. Jos pääni sisäinen todellisuus ei kiinnosta sinua, mahdollinen lukijani, tekstini lukemiseen ei kannata tuhlata aikaa ja energiaa. Mutta jos lukijuuteni kiinnostaa sinua, tekstistäni saattaa olla sinulla jotain iloa.

Yleensä kun luen romaania, se alkaa elää päässäni. Pystyn visualisoimaan tapahtumat ja henkilöt. Koen tavallaan olevani romaanihenkilön pään sisällä ja näkemään tapahtumat hänen silmin. Eikä se rajoitu pelkkään näkemiseen, vaan pystyn myös kuulemaan, tuntemaan ja haistamaan toisen ihmisen kokemusmaailmasta käsin. Enkä tietenkään tarkoita mitään hallusinaatioita vaan sisäisiä mielikuvia. Oletan, että tämä on yleistä lukijoilla. Oletan myös, että tämä on yksi syistä, miksi kaunokirjallisuutta ylipäänsä luetaan.

Mutta kun luin Pasi Ilmari Jääskeläisen romaania, mitään ei tapahtunut. En nähnyt mitään. En ollut missään. En tuntenut mitään. Koko lukukokemukseni ajan mietin, miksi näin kävi. Puuttuiko kirjasta jotain olennaista? Jättikö kirja jonkin aistin kuvaamatta kokonaan? Eikö siinä ollut ollenkaan tunteita? En tiedä, mitä siitä puuttui.

Periaatteessa kirjassa olisi ollut juonen ja rakenteen tasolla paljon potentiaalia visualisuuteen. Päähenkilö Olli Suominen on kirjakustantaja ja kirkkovaltuutettu Jyväskylässä. Hänen perheeseensä kuuluu Aino-vaimo ja pikkupoika. Olli törmää facebookissa nuoruudenrakastettuun Kerttu Karaan, joka kirjoittaa suosittua kirjaa "Elokuvallinen elämänopas". Kohta Kerttu saapuu Jyväskylään kirjoittamaan "Maagista kaupunkiopasta" Jyväskylästä. Ollin ja Kertun suhde alkaa lämmetä uudestaan.

Tilanne muuttuu uhkaavaksi, kun Aino ja poika siepataan. Sieppaus kytkeytyy jollain tavalla lapsuuden Viisikko-leikkeihin, joissa olivat mukana myös Anne, Riku, Leo ja Karri. Viisikon aikuistuneet ex-jäsenet ohjailevat sieppausdraamaa facebookin kautta. Lapsina viisikolla oli tapana seikkailla Jyväskylän salakäytävissä. Paljastuu, että salakäytävät ovat yhä olemassa joko konkreettisina luolastoina tai abstrakteina muistin käytävinä.

Miksi sitten  näinkin raflaava tarina ei lähtenyt elämään päässäni? Yritin koko lukuprosessini ajan selvittää, mitä kirjasta puuttui. Jos romaanihenkilö esimerkiksi käveli kadulla, jättikö kirjailija kuvaamatta jotain itselleni olennaista informaatiota? Eikö hän kuvaillut esimerkiksi taivaan sinisyyttä, soran ratinaa kenkien alla tai kengänpohjien napsumista asvaltilla? Hiekan tai mullan hajun kuvaus? Puuttuiko tuulenviren kuvaus tai autojen hurinan kuvaus? Tai maininta ilmankosteudesta tai henkilön tunnetilan kuvaus? Ympärillä olevien talojen kuvaus tai puistonäkymän luonnehdinta? Vaikka kuinka yritin selvittää, mitä puuttui, en päässyt selvyyteen.

Myöskään elokuvallisesti maailmaan suhtautuva Kerttu Kara ei herännyt henkiin päässäni. En pystynyt visualisoimaan edes Kertun päärynäkuvioista mekkoa, mikä mainittiin romaanissa toistuvasti. Kertun kasvonpiirteet ovat minulle täysi blanco. Ei mitään. Tavallaan luulisi, että "cinemaattisessa", "vahvasti tunnelmallisessa", "merkityshiukkasilla latautuneessa" ja "esteettisen elämäntavan valinneessa" Kertussa olisi ollut paljon visualisoitavaa. Mutta ei, romaanihenkilö jäi minulle pelkäksi valkoiseksi paperiarkiksi.

Paperinmakuinen tunnelma jatkui myös kohdissa, jossa romaanihenkilöt seikkailevat salakäytävissä. En saanut selvää, olivatko käytävät tarkoitettu konkreettisiksi tiloiksi vai enemmänkin mielentiloiksi kuten muistoiksi tai haaveiksi. Ilmeisesti ainakin lasten leikeissä ne olivat todellisia tiloja. Maanalaiset luolat eivät kuitenkaan alkaneet elää päässäni, koska niiden kuvauksesta puuttui taas jotain. Ehkä maan kosteaa ja lievästi mätää hajua ei ollut mainittu ja siksi en pystynyt tuntemaan, että itsekin ryömisin samanaikaisesti maanalaisissa tunneleissa.

Jotain puuttui koko ajan, mutta mitä. Lukiessani mietin myös sitä, millaiset asiat kerronnassa pitäisi mielestä mainita, jotta kirja alkaisi elää päässäni. Mielestäni myös päivänselviä asioita pitäisi mainita, kuten että taivas on sininen, mullassa on mullan haju, nurmikko upottaa kevyesti tai että tuuli tuntuu iholla. Tavallaan asiat ovat itsestään selviä, mutta jos ne jättää mainitsematta, kertomus ei ala elää ainakaan minun päässäni. Ja miksi lukea kertomusta, joka ei tunnu elävältä?

Lukiessani mietin myös sitä, mitkä asiat ovat liian itsestään selviä mainittavaksi. Eihän romaanihenkilöistä yleensä mainita, että heillä on kaksi silmää, yksi nenä, yksi suu ja kaksi korvaa. Lukijat olettavat joka tapauksessa, että romaanihenkilöllä on nenä, ellei sitä erikseen kielletä.

En ole päässyt pohdinnoissani oikeastaan mihinkään. En edellenkään tiedä, miksi suuri osa romaaneista alkaa elää päässäni ja osa ei. Ehkä romaanin kerronta vain vastaa minun tapaani hahmottaa maailmaa. Ainoa asia, jonka varmasti tiedän, on se että haluan lukea romaaneja, jotka pystyn visualisoimaan.

Myöhempi lisäys:
Luin muiden bloggajien arviot kirjasta vasta nyt. Huomasin, että muut bloggaajat ovat kehuneet kirjaa maasta taivaisiin. Muutamia linkkejä:
Kirsin kirjanurkka
Sallan lukupäiväkirja
Morren maailma
Kannesta kanteen

12 kommenttia:

  1. Osuit asian ytimeen, Tuija! Tuo vaatimus eläytymisestä on kyllä ihan oleellinen. En ole lukenut tätä kirja, joten en osaa sanoa siitä mitään.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niinpä, minusta eläytymisen pitää tapahtua automaattisesti/spontaanisti. Vähän sama juttu kuin musiikin kuuntelussa: joku rytmi menee veriin tai jos ei mene, sitä ei voi väkisin sinne työntää.

      Poista
  2. Minä taas edustan jossain määrin vastakkaista kantaa kuin Marjatta edellä. En näe, että eläytyminen teokseen olisi oleellista omalla kohdallani. Itse asiassa pidän usein juuri niistä teoksista, jotka ovat itsestään tietoisia (metafiktiivisiä) siinä suhteessa, että niissä korostuu niiden oma kirjallinen luonne.

    Harmi, ettei Harjukäytävät iskeneet sinuun. Itse koin niiden seurassa riemukkaita hetkiä. Menin lankaan. Huh, miten lankaan meninkään, mutta hauskaa oli.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Edustamme näköjään eri koulukuntaa ;) Minä kammoan kirjoja, jotka korostavat omaa kirjallista luonnettaan. Luin esim. joskus Larsin Sundin jotain kirjaa, jossa kertoja koko ajan korosti kirjallista luonnettaan. Samasta syystä en ole lämmennyt Monty Pythonin huumorille, joissa sketsit koko keskeytyvät, koska joku tulee kertomaan, mitä käsikirjoituksessa seuraavaksi tapahtuu. Hyi!

      Poista
  3. Minä kallistunen kaiken keskelle. Kirjaa lukiessani katson sitä tavallisesti kuin elokuvaa eli näen tapahtumat mielessäni: liikkeet, ympäristön, valon sävyt jne. Maalaan ne itse päässäni, jos ei kirjailija kerro. Minulla onkin jokaisesta kirjasta ns. visuaalinen muistijälki päässäni.

    Mutta itse olen sivustaseuraajasta. Olen verhon takana katsomassa, kun muut tekevät ja olevat. Voin samastua henkilöihin ja/tai heidän tunteisiinsa, ajatuksiinsa. Pohdin heidän käytöstään etäältä, voin eläytyä ja luonnollisesti tunnen kaikenlaisia tuntemuksia (ellei kirja ole ihan paska, hups sori, ja sen henkilöt yhdentekeviä minulle). Mutta heidän nahkojaan en ota päälleni.

    Tässä muuten lienee syy siihen, miksi pystyn lukemaan hyvinkin brutaalia kirjallisuutta. Kas kun ei ole ennen tullut mieleeni. Kiitos siis mielenkiitoisesta ja ajatuksia aiheuttavasta kirjoituksestasi!

    Harjukaupunkia en ole vielä lukenut (on kyllä lukulistalla), joten itse kirjaan en osaa ottaa kantaa. Kirjoituksesi perusteella vaikuttaa kyllä kiinnostavalta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. En ole lukenut mitään tutkimuksia aiheesta, mutta oletan, että kirjan visualisointi on hyvin yleistä. En voi väittää, että visualisointini olisivat välttämättä oikein. Jos kirjailija kirjoittaa paikasta, jossa en ole käynyt, ajattelen usein paikkaa, jossa olen itse käynyt. Mielestäni se on kuitenkin sivuseikka. Pääasia että näen edes jotain.

      En olekaan miettinyt, samastunko aina romaanihenkilöön vai seuraanko häntä ulkopuolelta. Samastuminen alkaa tietysti tehdä tiukkaa, jos henkilö on sadistinen sarjamurhaaja, joka on juuri kaivamassa toisesta romaanihenkilöltä silmiä päästä... Minulle ehkä riittää, että olen näköetäisyyden päässä.

      Brutaalista kirjallisuudesta olen huomannut, että minulle on helpompaa lukea epätodennäköisestä brutaalisuudesta (esim. amerikkalainen psykopaatti-raiskaaja-kiduttaja-sarjamurhaaja) kuin todellisen elämän karmeudet (sisällissodat, joukkomurhat, vainot, julmuudet). Todellisen elämän julmuuksista lukeminen ahdistaa, koska tiedän, etten voi tehdä juuri mitään kenenkään hyväksi.

      Jos luet kirjan, olisi kuulla/lukea mielipiteistäsi.

      Poista
  4. Minäkin tarkoitan eläytymisellä ehkä myös joskus sitä, että pystyy kuvittelemaan. On harvoja kirjoja, joissa ei.
    Aina ei tietenkään löydy henkilöä, jonka nahkoihin voisi mennä, mutta kyllä minulle fiktion lukeminen on kaikkein parasta silloin, kun voin eläytyä kaikkien päähenkilöiden mielenmaisemaan. Luin juuri hyvin vaikuttavan kirjan Pavel Sanajevin Haudatkaa minut jalkalistan taakse. Sitä lukiessa "olin" pieni poika, räyhäävä mummi, väistelevä ukki, hätääntynyt pojan äiti ja ainoa selväjärkinen, äidin uusi mies. Oli siinä joitain sivuhenkilöitäkin, ohuempia hahmoja, mutta jos kaikki hahmot jäävät ohuiksi, niin silloin kirja on minulle mielenkiinnoton.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sori, että vastaan vasta nyt. En ole jaksanut avata konetta moneen päivään. Nyt huomaan, etten keksi mitään fiksua vastausta. Minun kannattaa varmaan lukea Sanajavista kirjoittamasi blogiteksti.

      Poista
  5. Mitä kirjan henkilöihin eläytyminen on? Minun mielestäni ymmärtämistä - sen lisäksi että pystyy visualisoimaan henkilön.. En tarkoita arvostamista enkä edes hyväksymistä, vaan ymmärtämistä. Ihmisissä on enemmän samaa kuin erilaista. Meillä on samat tunteet ja jos ei addiktioita niin aavistus niistä, jos ei mielen sairautta niin on joskus ehkä sivunnut sitä - tietää, kuitenkin. Siksi on mahdollista eläytyä mitä erilaisimpiin henkilöihin ja tilanteisiin. Minusta kirja on vain huonosti kirjoitettu, jos ei eläytymiseen tähtäävä ihminen pysty eläytymään.
    Monesti sanotaan "En voi ymmärtää häntä!" tai "En voi ymmärtää sitä!", mutta se saattaa joskus olla vain hokema, jolla peittää sen,että oikeasti voisi itsekin vaikka murhata. Oikeasti voimme ymmärtää todella paljon.
    En tiedä, ymmärrättekö ;), mitä tässä selitän.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oikeasti voisi itsekin vaikka murhata? Liittyykö tämä dekkarin lukemiseen ja siihen, että samastuu murhaajaan. Luin muuten kerran murhaamista ja ihmishirviöitä käsittelevän tietokirjan ja siinä selvisi, että suurimmalla osalla (90 %?) ihmisistä on ollut murhavisioita, joten luulisi, että tältä pohjalta murhaajan samastuminen olisi todella helppoa! Mutta sehän ei tietenkään tarkoita, että todella lähtisi murhaamaan jonkun ihmisen. Näinköhän ymmärsit, mitä minä tässä yritän selittää ;)

      Luulisin, että eläytyminen on perusempatiaa. Sinänsä ehkä hölmöä tuntea empatiaa romaanihenkilöä kohtaan, jota ei edes ole olemassa todellisessa elämässä. Olen samaa mieltä kanssasi, että eläytymisen ei todellakaan tarvitse tarkoittaa hyväksymistä tai arvostamista. Eläytyminen on sitä aivojen peilisolujen aktivoitumista tai whatever.

      Poista
    2. Just niin. Ja ajattele, mitä me teemme unissamme, jotka ovat myös meitä itseä! Eräs aika ajoin toistuva uneni on ollut sellainen, että olen surmannut jonkun ja kätkenyt ruumiin ja asia alkaa paljastua hajun vuoksi. Luurankoja kaapissa?

      Poista
    3. Mielestäni sinun ei kannata yhtään huolestua murhaunistasi. Unissahan kaikki asiat esitetään mahdollisimman konkreettisesti. Oletan, että unesi ruumis tarkoittaa vain jotain ikävää asiaa, josta yrität hankkiutua eroon.

      Myös minun unessani oli kerran kalmanhajua, mutta se haisi jostain syystä makealle appelsiinille. Kyseessä oli poliitikkojen joukkomurha jossain linnamaisessa salissa. Kuolleet poliitikot oli tungettu mustiin jätesäkkeihin ja jostain repsotti kuolleen poliitikon sinertävä jalka. Unessa suorastaan ilahduin, kun haistoin kalmanhajun, koska sain vihdoin selville, mille kalma haisee. Tuskin kalma oikeasti makealle appelsiinille haisee, mutta unessa se tuntui uskottavalta.

      Älä yhtään huolestu uneni kummallisista tunnereaktioista! Valvetilassa en todellakaan reagoisi samalla tavalla ;)

      Poista