sunnuntai 22. marraskuuta 2015

Jotain lukemistani kirjoista

Jälleen kerran pakkopullapäivitys. Kirjoittelen pakonomaisesti jotain syksyn aikana lukemista kirjoista. En ole pitänyt juurikaan mistään lukemastani kirjasta. Tekstini on sävyltään negatiivinen. Tekstiäni ei kannata lukea ollenkaan jos sinulla on jo entuudestaan bad hair day, kaamosmasennus tai muuten vain välttelet turhaa negaa.

Sofi Oksasen Norma-romaanista en lumoutunut. Lainasin kirjan kirjastosta pikalainana. Aikaisemmin olen lukenut Oksaselta Puhdistuksen (romaanina ja näytelmänä), Stalinin lehmät ja Baby Janen. Romaani Puhdistus oli huippuluokan lukuelämys. Norma on feministisesti kantaaottava teos kauneus- ja adoptio"bisneksen" eettisistä ongelmista. Romaani on Oksaselta aluevaltaus rikoskirjallisuuteen ja maagiseen realismiin. Lukijana en kuitenkaan innostunut. Romaanin kerronta on mielestäni kummallisen jähmeää. Juoni ei vetänyt. Henkilöiden kuvaus jäi pinnalliseksi. Henkilöt eivät olleet ihmisiä, vaan rikollisia toimijoita hämäräbisneksissä. Vaivoin edes muistin kuka on kukin. Romaani tuntui pursuavan niin paljon aiheita, että se repeili liitoksistaan.

Andrew O'Haganin romaanista Maf-koira ja hänen ystävänsä Marilyn Monroe en myöskään pitänyt. Romaanin kertoja on koira, joka on filosofisesti valveutunut ja yhteiskunnalliselta tietämykseltään akateemista tasoa. Sen sijaan koirasta puuttuu kokonaan koiramaisuudet ja hassuttelut. Tympäännyin kirjaan. Vertasin sitä koko ajan muihin kirjoihin, joissa koirakertoja on toteutettu miljoona kertaa paremmin, kuten Franz Kafkan Erään koiran tutkimuksia. Muistaakseni myös Gogolin hillittömän hauskassa Hullun päiväkirjassa esiintyy koirien välisiä keskusteluja. En pitänyt O'Haganin Marilyn-tulkinnasta. Paljon paremman Marilynin on toteuttanut Joyce Carol Oates romaanissa Blondi.

A.S. Byattin Ragnarök oli sietämätöntä luettavaa. Aivan kuin kirjailijan tarkoitus olisi osoittaa suunnaton lukeneisuutensa. Paikoitellen tuntui kuin olisi lukenut tietosanakirjaa. Pitkästyin kuoliaaksi. Tervanmaku tuntui suussa. Elämyksestä ei ollut tietoakaan. Lukiessani halusin vain tietää jatkuuko romaani alusta loppuun samanlaisena skeidana. Valitettavasti jatkui.

Peter Hoegin Norsunhoitajien lapset ällötti tekopirteydellään, nokkeluudellaan ja rönsyilevällä kerronnallaan. Romaanin ensimmäisellä sadalla sivulla olin innostunut, mutta sen jälkeen tunnelmani latistui ja loppua kohden alkoi tosissaan jurppia. Hoegin Hiljainen tyttö -romaanin onnistuin sentään jättämään kesken. Romaani vaikutti tyhjyttään kumisevalta muka-älykkäältä tekeleeltä. Suomennuksessa häiritsi liialliset lauseenvastikkeet. Mielestäni lauseenvastikkeet kuuluvat kapulakieleen, mutta eivät kaunokirjallisuuteen. Hoegin kerronnasta en saanut mitään tolkkua edes perusasioista: kuka, missä, miksi? Jännä juttu, että aikoinaan lumouduin Hoegin romaanista Lumen taju.

Virpi Hämeen-Anttilan romaani Tapetinvärinen kiehtoi aluksi. Kirja halusi kai esitellä epäluotettavan kertojan ideaa. Päähenkilö on tulkintani mukaan ulkoistanut oman persoonansa piirteitä muihin henkilöhahmoihin. Lukiessani minulle tuli mieleen lukuisia elokuvia ja romaaneja, mutta nyt ne ovat jo kadonneet mielestäni. Loppupuolella kirjaa kiinnitin vain huomiota kuivaan kirjoitustyyliin.

Sarianna Vaaran romaanista Huomenkellotyttö pidin kai eniten. Se kuvaa uskottavasti skitsofreniaa sairastavaa runoilija-äitiä (Maria Vaara) lapsen näkökulmasta. Etsin kirjastosta Maria Vaaran Likaisia legendoja. Eipä löytynyt. Taas otti kupoliin.

Olen kai menettänyt kykyni lumoutua kirjoista. Odotan edelleen Täydellistä Kirjaa. Seuraavaksi rupean lukemaan Nobel-palkitun, kiinalaisen Mo Yanin romaania Viinamaa. Sen on pakko olla hyvä. Muuten rupean itkemään.

sunnuntai 15. marraskuuta 2015

Jotain


Tämä on jälleen pakkopullapäivitys, jonka tarkoitus on todistaa, etten ole muuttunut vampyyriksi, kentauriksi, kykloopiksi, basiliskiksi enkä lohikäärmeeksi. En myöskään ole neliraajahalvaantunut enkä sairastunut dynastiaan... eiku dementiaan. Syynä blogini hiljaiseloon on yksinkertaisesti laiskuus (jos se nyt edes ketään kiinnostaa). Tavoiteenani on ollut liittyä jäseneksi uusiin blogeihin, mutta sillekään ei ole ollut muuta estettä kuin patalaiskuuteni.

Näistä aiheista olen kuitenkin harkinnut kirjoittaa:

1. Parodia/pastissi-kirjoitushaaste

Idea tähän kirjoitushaasteeseen tuli Antti Holman runoparodiakirjasta Kauheimmat runot (josta olen jo blogannut). Antti Holma parodioi Heli Laaksosta, Kirsi Kunnasta, Eino Leinoa ja Edith Södergrania - mutta ei Pentti Saarikoskea! Tajusin, että tässähän olisi minulle hyvä sauma. Olen aina inhonnut Pentti Saarikoskea, joten ainakaan minua ei rajoittaisi turha häpeäntunne.

Aluksi ajattelin muokata nimen Ventti Kaarikoskeksi, mutta sehän on ihan boring. Oma versioni olisi Sentti Baarikoski. Ideoimani Sentti Baarikosken lyriikan keskeisimpiä piirteitä olisivat alkoholismin vaaroista tiedottaminen, sivistyssanojen ja sitaattien ryöstöviljely, ajoittainen puhekielisyys, jutteleva ja vapaamuotoinen kirjoitustyyli sekä ajankohtaisen poliitikan kommentointi (persujen uusimmat skandaalit ja hallituksen sote-sekoilut). Luonnollisesti Sentti Baarikosken tuotannossa esiintyy myös "sinä". Baarikoskella "minän" suhde "sinään" on parhaimillaan katastrofi ja pahimmillaan helvetti.

Ennen kuin voisin kirjoittaa lyriikkaa Sentti Baarikoskena, minun pitäisi ensin lukaista Saarikosken tuotanto läpi - mielellään ylimalkaisesti. Ja sitten eikun raapustelemaan. Pohjiksi voisin napata muutaman drinksun. Tämäntyyppisissä kirjoitushaasteissa ei haittaa vaikka lopputulos olisi huono. Itse asiassa mitä huonompi, sen parempi!

Parodia/pastissi-kirjoitushaasteeseen voi puolestani osallistua kuka tahansa milloin tahansa. Muuta aikarajaa ei ole kuin tuomiopäivä, maailmanloppu, oma kuolema tai vakava dynastia... eiku dementia. En vain tiedä, osallistunko itsekään tähän haasteeseen. Saattaa jäädä pelkän idean tasolle.

2. Kauhusta jotain

Kävin katsomassa umpipöljän kauhuelokuvan The Corpse of Anna Fritz Helsingin Night Visions-elokuvafestarilla. Leffaa toljottaessani tunnetilani ei ollut kauhu vaan ällistys elokuvan junttiuden takia. Sen sijaan todellista kauhua ja pelkoa tunsin 3D-elokuvassa The Walk, jossa kävellään nuoralla New Yorkin kaksoistornien väliin viritetyn vaijerin päällä. Olen korkeanpaikankammoinen, ja siksi elokuvan aikana käteni hikosivat, vääntelehdin penkissä ja vaivoin uskalsin katsoa näkymiä.

Tavoitteeni on ollut kirjoittaa joku laajempi blogiteksti kauhuelokuvista, mutta mitään ei ole tapahtunut. Haluaisin perehtyä laajemmin kauhun lajeihin: yliluonnollinen, psykologinen, splatter jne. Sitä ennen minun pitäisi tutustua edes kauhun klassikoihin kuten Texas Chainsaw Massacre ja Amityville. Molemmat edelleen näkemättä.

3. Jotain lukemistani kirjoista

Olen päättänyt, että kirjoitan vain niistä kirjoista, joista oikeasti haluan kirjoittaa. Minusta ei ole mitään järkeä pakottaa itseäni kirjoittamaan kirjoista, joista en halua kirjoittaa, kun kerran blogini on vapaa-ajan harrastus. Käsittääkseni vapaa-ajassa on juuri se idea, että ihminen itse päättää mitä tekee ja mitä ei tee.