torstai 27. syyskuuta 2012

"Mä luen tän kirjan loppuun vaikka henki menis"


KIRJALLISUUS  ---  Mario Vargas Llosa: Vihreä talo (Tammi, 2010), Suomentanut Matti Brotherus, (alkuteos espanjaksi: La casa verde, 1965)

Olen jälleen kerran pakottanut itseni lukemaan romaanin loppuun, vaikka en pitänyt siitä ollenkaan. Nobelisti Mario Vargas Llosan romaanissa suunnilleen kaikki oli vastenmielistä: henkilöhahmot, tapahtumapaikat, juoni, kerronta ja kieli. Tavallaan romaani on kasattu mielenkiintoisista aineksista (Etelä-Amerikka, sademetsät, viidakot, kaupungit, alkuperäiskansat, nunnat, ryöstäjät, salakuljettajat, sotilaat, prostutioidut, ilotalot, papit, muusikot jne), mutta kokonaisuus ei ihastuttanut. Kaikkein eniten häiritsi kirjailijan kokeellinen kieli ja kerronnan epäselvyys.

Monilla lukijoilla on hallussaan keskenjättämisen jalo taito, mutta minulta se uupuu. Tai sitten en halua jättää kirjaa kesken, koska se tuntuisi tappiolta. Aivan kuin kirjailija olisi nujertanut minut ja ilkkuisi minulle selkäni takana: Ha-haa, etpäs pystynyt lukemaan tuotostani loppuun!

Romaanien läpikahlaaminen on minulle kuin urheilulaji, jossa vaaditaan kestävyyttä ja sitkeyttä. Periksi ei saa antaa, vaikka tuntuisi kuinka pahalta. Vähän samaan tapaan kuin jos olen lähtenyt lenkille, vedän lenkin loppuun, vaikka taivas syytäisi päälleni jäätävää tihkua tai paiskoisi kasvoilleni kynnenkokoisia rakeita. Tai jos olen ottanut steppilaudan esille, vedän tunnin treenin, mutta huolehdin sentään siitä, ettei silmissä mustene ja verisuonet katkeile päästä.

Tietysti toivon, että voisin pitää lukemastani romaanista. Odotan lumoutumista ja hurmioitumista, mutta jos sitä ei tule, alan lukea tekstiä kylmän objektiivisella otteella, analyyttisesti. Ehkä on kuitenkin hyvä, että kirjoja tulee luettua sekä tunteella että järjellä, koska molempia tarvitaan: eläytymistä ja etäisyyttä.

Toinen toistaan vastenmielisempiä romaaneja on tullut kahlattua läpi. Inhokeista elävämmin ovat jääneet mieleen Will Selfin kaksi romaania. Jos muistan nimet oikein näin vuosien kuluttua, ne olivat Suuret Apinat ja Kuinka kuolleet elävät. Jälkimmäisessä romaanissa eniten häiritsi kirjoitustyylin kuvottavuus, tähän tyyliin: Henkilöhahmo X länttäsi selluliittikuoppien kuvioiman ahterinsa kusenkeltaiselle sohvalle. Oksennus- ja ulosteroiskeiden täplittämällä matolla istui henkilöhahmo Y, joka kaivoi nenästään räkäisiä klimppejä ja viskoi niitä X:n päälle. X puolestaan raapi kasvojaan kellastuneilla, liuskoittuneilla kynsillään. Hänen kyntensä raapaisivat rikki mätäpaiseen , josta pursusi lemuavaa töhnää. Samalla Y valutti suupielestään myrkynvihreää limaa. Hänen silmänsä pullistuivat päästä ja hänen raajansa alkoivat sätkiä..."

Suuret apinat -romaanissa oli ongelmana kerronnan yksioikoisuus. Tiivistän tähän romaanin juonta sellaisena kuin sen muistan:
luku 1: Ihmisapinat myökkäävät ostoskeskuksessa.
luku 2: Ihmisapinat myökkäävät teatterissa.
luku 3: Ihmisapinat myökkäävät parlamentissa.
luku 4: Ihmisapinat myökkäävät avaruusasemalla.
luku 5: Ihmisapinat myökkäävät museossa.

Muistikuvani Will Selfin kirjoista ei ehkä ole luotettavia, koska olen lukenut romaanit vuosia sitten. Esimerkit kuitenkin valottavat periaatettani: kesken ei jätetä, vaikka miltä tuntuisi. Mutta ei minunkaan kirjallinen sietokykynikään aivan loputtomiin veny. Kesken olen jättänyt muun muassa Volter Kilven Alastalon salissa (kukapa ei olisi!) ja James Joycen Odysseuksen (Penan suomennos, jota Leevi Lehto käytti "raakatekstinään" omassa suomennostyössään).

tiistai 25. syyskuuta 2012

Yläkuva vaihdettu - taas


Tunnen itseni jo melkein pelleksi, koska vaihdoin taas yläkuvan. Mutta tämän yläkuvan aion pitää ainakin kuukauden. Avonaiset kirjat ovat minulle tärkeitä teoksia seuraavista syistä:

Dostojevskin Rikos ja rangaistus: henkeäsalpaava jännitys
Virginia Woolfin Orlando: kielellinen ja juonellinen leikittely
Sofi Oksasen Puhditus: järeä juoni, upea kieli ja historian elävöittäminen
Lewis Carrollin Liisan seikkailut ihmemaassa: absurdia huumoria
Franz Kafkan Oikeusjuttu: absurdia huumoria, mutta myös juutalaisvainojen kiertoteitse kuvailua
Rosa Liksomin Tyhjän tien paratiisit: absurdi huumori yhdistettynä suomalaiseen synkkyyteen

lauantai 22. syyskuuta 2012

Yläkuva vaihdettu


Vaihdoin blogini yläkuvan. Tälläistäkin vaihtoehtoa mietin. Ehkä tämä kuva on liian sekava ja liian vaalea.

Oli jälleen aivan mahtavaa yrittää ottaa laadukasta kuvaa kompaktikameralle (lue: sekundakameralla) ilman jalustaa ja ties missä valaistusolosuhteissa.

Myöhempi lisäys:
Vaihdoin yläkuvan toistamiseen. Avonaiset kirjat ovat Dostojevskin "Rikos ja rangaistus", Sofi Oksasen "Puhdistus", "Kanteletar" ja Virginia Woolfin "Orlando".

Valokuvaus on yllättävän vaikeaa puuhaa. En ole täysin tyytyväinen rajaukseen ja valaistus kuvassa on aika kova ja jyrkkä. Kuva saattaa vaihtua vielä kolmannen kerran.

perjantai 21. syyskuuta 2012

Äidinrakkautta ja prostituutiota


KIRJALLISUUS  ---  Mari Saat: Lasnamäen lunastaja. Suomentanut Tuula Friman. WSOY, 2011. (Alkuteos viroksi: Lasnamäe lunastaja)

Mietin hetken, valitsenko todella noinkin kornin otsikon tekstilleni. Kysyin asiaa eräältä lähisukulaiseltani. Hän vain nauroi ja näytti vihreää valoa. En halua tarkemmin määritellä kyseisen lähisukulaisen henkilöllisyyttä, mutta paljastan, että hän on synnyttänyt minut muutama vuosikymmen sitten.

Vakavasti otettavat kirjabloggarit ovat lukeneet kirjan välittömästi sen ilmestymisen jälkeen, mutta minä raahaudun jälkijunassa ja luen sen jopa vuoden viiveellä. Järkyttävää! Tiivistän kirjan juonta muutamaan virkkeeseen: Vironvenäläinen Natalja Filippovna potkaistaan elektroniikkatehtaasta pellolle. Nataljan on vaikea työllistyä uudelleen. Samaan aikaan selviää, että Sofia-tyttären on pakko päästä kalliisiin hampaiden oikomishoitoihin, joita valtio ei korvaa. Jos Sofian purentavikaa ei hoideta, suu voi lukkiutua kiinni. Natalja näkee ainoana vaihtoehtona työllistää itsensä prostutioituna.

Luin kirjan kahteen kertaan. Ensimmäisellä kerralla ihailin Saatin sulavaa kirjoitustyyliä, mikä on spontaanin ja vaivattoman oloista. Toisella lukukerralla takerruin juonen epäuskottaviin käänteisiin. Miten prostituoitu voi kohdata niin paljon pelastusvimmaisia asiakkaita? Venäläistaustainen Dmitri rakastuu Nataljaan. Kun hän tulee asiakkaaksi, hän ei haluakaan maksullista seksiä, vaan pelkästään maata Nataljan vieressä. Suomalaisasiakas Jaakko on "harmaa, kylmä ja liukas kuin sisilisko". Myös Jaakko ihastuu Nataljaan ja haluaa jakaa elämänsä tämän kanssa. Eihän tällaista tapahdu! Vai tapahtuuko? Jotenkin vain tuntuu epäuskottavalta.

Mutta toisaalta mistäpä minä tietäisin, mitä prostituutiossa voi tapahtua ja mitä ei. En ole itse harjoittanut prostituutiota enkä ole koskaan tuntenut ketään alan ihmistä. Ainoat kosketukset prostituutioon ovat muutama kirja ja tv-dokumentit. Olen lukenut Anna Kontulan seksityöläisten haastatteluihin perustuvan Punaisen eksoduksen. Siinä pääsisältönä taisi olla se, että seksityöläisyys on ammatti siinä missä mikä tahansa muukin. Kontula painotti myös, että seksityöläiset eivät aina ole uhreja ja objekteja, vaan aktiivisia toimijoita joista osa on valinnut itse alansa. Kontula ei hyväksy sanoja "prostutioitu" ja "prostituutio", koska ne ovat halventavia ja leimaavia. Itse olen kuvitellut, että prostituutio on neutraali sana ja halventavia ovat esimerkiksi huora, lutka ja horo.

Elina Tiilikka on kuvannut Punainen mekko romaaniaan omaelämäkerralliseksi. Romaanin perusteella huoraaminen vaikuttaa yksitoikkoiselta toiminnalta: seksin myyjä meikkaa ja pukeutuu seksikkäästi, asiakas tulee, seuraa akti, myyjä saa rahat ja asiakas häipyy. Seksipalveluiden myyjä ei paljon muuta ajattele kuin rahaa. Sama toistuu myös Saatin kirjassa. Rahan ajatteleminen on keino katkaista tunneyhteys tilanteeseen.

Saatin romaanissa on mielenkiintoista se, ettei prostutioitu ole stereotyyppinen narkomaani tai nymfomaani, vaan suhteellisen tavallinen nainen. Naisella on lapsi, jota hän rakastaa yli kaiken. Nainen on valmis uhrautumaan lapsensa vuoksi ja ryhtyy vastenmieliseen seksinmyyntiin. Romaanin kansikuvan perusteella Natalja rinnastuu ristiinnaulittuun Jeesukseen. Eli Natalja on kuitenkin stereotyyppinen uhri? Vai sittenkin selviytyjä? Prostituutio vertautuu romaanissa selviytymiskeinoihin ääritilanteissa kuten omien lemmikkieläinten lihan syömiseen (tai jopa ihmislihan syöntiin) piiritetyssä kaupungissa sota-aikana. Nataljalla prostituutio jää välivaiheeksi. Myöhemmin hän pääsee taas oikeaan työhön toiseen elektroniikkatehtaaseen.

Romaanista välittyy Virosta aika kolkko kuva. Työttömyysturva on huono, sosiaalituet puuttuvat kai kokonaan ja terveydenhuolto toimii kehnosti. Ihmiset pärjäävät kuka mitenkin. Koko vartalo on omaisuutta, jota pitää hyödyntää: "Joku tienaa aivoillaan, joku käsillään ja joku jalkovälillään... Mitäs luulet, että poliitikot tekevät - myyvät aivojaan". Kylmää, jäätävän kylmää.

tiistai 18. syyskuuta 2012

Henkilökohtainen musiikkivalmentaja

(kammottava kuva, pahoitteluni)
Helsingin kaupunginkirjastossa (Postitalon "Kymppikirjasto") on tarjolla palvelu nimeltä "henkilökohtainen musiikkivalmentaja". Palvelussa asiakas tutustuu valitsemaansa musiikin osa-alueeseen kirjastovirkailijan opastuksella. Palveluun ei liity minkään instrumentin soittamista, vaikka nimestä saattaa syntyä sellainen vaikutelma.

Olen jo pitkään ollut aikeissa hankkia itselleni valmentajan paikkamaan surkeaa musiikillista yleissivistystäni. Kirjastosedän mukaan eniten kysyntää on ollut jazz- ja klassisen musiikin kohdalla. Itsekin päädyin sivistämään itseäni jazzilla. Halusin tietää, mitä erilaisia tyylilajeja jazziin on kehittynyt ja niitähän riittää: traditionaalinen, bebop, fuusio, free, mainstream, acid jne.

Jazz on aina ollut minulle vieras ja pelottava planeetta, josta en ole saanut mitään tolkkua. Suoraan sanottuna en ole koskaan pitänyt jazzista, koska se aiheuttaa minulle fyysisesti levottoman olon. Ainoat jazznimet, joista olen innostunut ovat olleet Iiro Rantala (tykkään myös hauskasta persoonasta), Bo Kaspers Orkester (luokitellaan kai jazziksi) ja joskus nuorena innostuin Manhattan Transferista.


Pahimpana ongelmanani jazzissa on ollut se, etten ole pystynyt kuulemaan siinä oikein minkäänlaista rytmiä tai melodiaa enkä  pysty hahmottamaan sen rakennetta. Mitä kaoottisemmalta jazz kuulostaa, sitä tuskaisemmaksi oloni muuttuu. En tiedä, onko edes mahdollista, mutta tuntuu kuin jazz sekoittaisi elimistöni sisäisiä rytmejä, kuten hengitystä ja sydämentoimintaa. Melkein kuin olisi sydänkohtaus alkamassa, vaikka sydämessäni ei ole koskaan ollut rytmihäiriöitä. Voiko musiikki vaikuttaa näin voimakkaasti? Lisäksi tuntuu kuin persoonallisuuteni ja identiteettini rakenne olisi romahtamaisillaan. Vastaavalla tavalla vaikuttaa myös atonaalinen musiikki, jota kuunnellessa pelkään melkein psykoosin laukeamista.

Yllättäen pidin kuitenkin osasta jazzista, jota henkilökohtainen musiikkivalmenta valitsi tutustumiskohteikseni. Pidin traditionaalista jazzia edustavasta Louis Armstrongista, mutta sen sijaan bebop tuotti kärsimystä. Sanakirjamääritelmän mukaan  bebopia hallitsee "hermostuneesti liikkuva melodia ja rytmiset epäiskut". En edes tiedä, mitä epäiskut ovat, mutta arvelen että juuri ne sekoittivat sisäelinteni toiminnan. Kuuntelemani levy oli Charlie Parkerin. Lainasin epähuomiossa myös toisen bebop-levyn. Katselin cd-vihkosen kuvia, jossa muusikot vääntelehtivät kuin sairaskohtauksen kourissa. Muusikoiden kasvot ovat vääristyneet tuskasta ja epätoivosta. Jos on näin vaikeata, eikö kannattaisi vaihtaa tyylilajia?

Herbie Hancockin fuusiojazz ei pahemmin inspiroinut. Levottomuus iski tätäkin levyä kuunnellessa. Alice Coltranen freejazz tuskastutti myös. Mutta ainakin yritin ymmärtää. En voi sille mitään, että fysiikkani ei kestä näin levotonta musiikkia. 

Musiikkivalmennusprojektini tuskin loppuu tähän. Seuraavaksi taidan tutustua klassiseen musiikkiin. Tuntisin itseni paremmaksi ihmiseksi, jos tietäisin jotain eri aikakausista, esim. miten romantiikan ajan musiikki eroaa barokista jne. Jossain vaiheessa saatan tutustua jopa metallimusaan, mikä on itselleni täyttä hepreaa. Olen kuullut huhuja, että hevissäkin olisi kaikenlaisia tyylilajeja: melodinen hevi, tuomiopäivänhevi (doomheavy) ja ties mitä.

maanantai 3. syyskuuta 2012

Liebster-ongelma

365 kulttuuritekoa -blogin kirjoittaja myönsi minulle tunnustuspalkinnon keväällä. Järkytyin ja tietysti myös ihastuin tästä tunnustuksesta. Minun olisi samantien pitänyt jakaa tunnustuspalkinto viidelle blogille, mutta siirsin tämän vaikean tehtävän hamaan tulevaisuuteen. Kalenteriini olin merkinnyt elokuun viimeisen päivän kohdalle, että jaa tunnustuspalkinnot viimeistään. Mutta kun en osaa. Kapasiteettini ei riitä. Lisäksi olen laiska. Minunhan pitäisi jaksaa kopioida Liebster-tunnustuspalkinnon säännöt. Hermostuttaa myös, millä perusteilla jakaisin tunnustuksia ja miksi jakaisin niille viidelle, mutta en muille.

Anteeksi vaan, mutta en pysty tähän. Jos olisin ollut blogimaailmassa useita vuosia, tunnustuksen jakaminen saattaisi tuntua luontevammalta, mutta alle puolen vuoden kokemuksella en halua lähteä mukaan tällaiseen rumbaan. Voi olla, että 365 kulttuuritekoa blogin kirjoittaja tajusi myöhemmin tehneensä virheen jakaessaan tunnustuksen minulle. Joka tapauksessa: en osaa, en halua, en pysty, anteeksi.