keskiviikko 30. syyskuuta 2015

3 x Antti Holma


1. Antti Holma runoilijana

KIRJALLISUUS  ---  Antti Holma: Kauheimmat runot (Otava, 2015)

Kun näin ensimmäisen kerran Antti Holman Kauheimmat runot -kirjan kirjakaupassa, hämmästelin, miksi ihmeessä kansi on niin vaisun näköinen, hempeä ja epäanttiholmamainen. Kun katsoin kantta lähempää, huomaisin jotain outoa: kukista sojottaa peniksiä, lehdistä versoo vaginoita ja takakannessa mieshahmo pyöräyttää pökälettä ja joku lojuu kuolleena verilammikossa! Luonnehtisin Elina Warstan kuvitustyyliä hillityn vihjailevaksi, mutta ei räikeän rivoksi eli ehdottoman onnistuneeksi.

Kauheimmat runot -kokoelma esittelee neljä, Holman luomaa runoilijapersoonaa. Reino Leino kirjoittaa loppusoinnullista, kansallisromanttista luontolyriikkaa, joskaan runoilija ei rakasta luontoa, vaan vihaa sitä. Esipuheesta selviää, että runoilija on vaikeasti alkoholistoitunut, ahdistunut, itsekeskeinen ja väkivaltainen. Sirsi Sunnas on lastenrunoilija ja alkoholisti. Hän kirjoittaa riimillisiä, sävyltään uhkaavia melkein-lastenrunoja, joiden aihepiirit käsittelevät usein seksiä ja kuolemaa. Liikunnanohjaaja-runoilija Edith Södermalm kirjoittaa vähäeleisen modernistia runoja. Södermalm on parantunut vaikeasta amfetamiiniriippuvuudesta. Kainuulainen äidinkielenopettaja Karin Toisiks-Paraske tutustui Sunnakseen yllättävässä paikassa: vankilassa, jonne Toisiks-Paraske päättyi viharikoksesta tuomittuna! Sunnaksen tuomio saattoi liittyä lastenrunoilijan omien lasten epäselviin kohtaloihin.

Kuten huomaatte, Holma on ottanut kaiken irti stereotyyppisista taiteilijakäsityksistä. Reino Leino muistuttaa eniten 70-lukulaista rentturunoilijaa, jonka tavaramerkkejä ovat alkoholismi, kännisekoilut, holtiton käytös ja parisuhdeongelmat. Holman luomia runoilijahahmoja motivoi luovaan toimintaan pääasiassa päihderiippuvuus, mielenterveysongelmat, itsekeskeisyys ja sosiaalinen rajoittuneisuus. Tämä taitaa vastata yleistä käsitystä siitä, että luovuuden ja hulluuden raja on häilyvä.

Henkilökohtainen suosikkini runoilijahahmoista on Karin Toisiks-Paraske. Hahmon nimi muistuttaa karjalaista runonlaulajaa Larin Parasketta, mutta tyylillisesti Toisiks-Paraske on saanut eniten vaikutteita murrerunoilija Heli Laaksoselta. Riehaannuin Toisiks-Paraskeen runoissa siitä, että ne edustavat jotain, mihin ei ole runoudessa totuttu: yhdentekevää jaarittelua arkipäiväisistä aiheista, kuten bussissa matkustamisesta, kaupassa käymisestä ja kioskilla asioimisesta. Ilahduin myös siitä, että Toisiks-Paraskeen runoilijapersoona on kaikkea muuta kuin ylevä ja/tai älyllinen. Ei, Toisiks-Paraske on epämiellyttävä ihminen, hän on aggressiivinen, tyhjänpäiväinen ja rahvaanomainen - ja kaikessa kaameudessaan helposti samastuttava!

Toisiks-Paraskeen keinotekoinen lounaismurre kuulostaa melkein uskottavalta. Hahmo osaa töksäyttää turkulaisittain sanat konsonantteihin: olkapääl, silkipehmyt, rannal, puffetis, äänt jne. Jotkut sanat kuulostavat koomisilta ja epäuskottavilta: pyll, pimp, pan ja tehr. Runoilijan bravuureihin kuuluu myös turkulainen "kaksoisimperfekti": kertosisisissiva, sanosisisi, ostasisisi jne. G:n livauttaminen eri sanoihin luontuu Toisiks-Paraskelta: kesän tilalla gesä, kolmion muuttaminen golmioksi ja kirvely on girvely.

En osaa päättää, mikä olisi suosikkirunoni Toisiks-Paraskeelta. Olisiko se pääsiäsruno, jossa kihistään raivosta ostoksilla: kaupas mää suutu / saatana akka! / jos see halu myyr / kahreksa euro kimpu / ni pittä kirjotta siihe / että kahrekse euro? Vai runo, jossa sadatellaan halpabussissa: mnul ei veri kiär jalois / penki tekonahk girvele / mut mää istu / istu ja pala / kympil turkku? Vai sittenkin runo, jossa jupistaan itsekseen kioskissa: vaa sillo ko mää mene sisä / sillo jostaki luukust tule / kuus mummu / seitteme pitkävetomiäst / kymmene karkpusstenava / ja ukko joka osta dakaappo luattokortil.

Kakkossijalla suosikkilistallani Holman runoilijahahmoista on Edith Södermalm. Hahmon esikuvana on luonnollisesti suomenruotsalainen Edith Södergran. Holman luoman runoilijapersoonan modernistinen, tiivis ja vähäsanainen lyriikka totisesti osaa yllättää. Pidän Södermalmin runoissa eniten siitä, että aluksi niissä virittäydytään herkkään tunnelmaan useiden rivien ajan. Vasta aivan viimeisillä riveillä lukija kohtaa yllätyksen, yleensä asiayhteyteen sopimattoman sanan - ja räjähtää nauramaan! Välillä nauroin niin, että mahalihakset kramppasivat ja pelkäsin tukehtuvani.

Minusta on hyvä, etteivät runot ole alusta loppuun pelkkää rivoutta, koska lukijana siihen turtuisi ja runot menettäisivät tehonsa. On hyvä, että "väärät" sanat livahtavat runoihin vasta loppupuolella: rakkausrunoon ilmaantuu pieru, ylioppilasrunossa mainitaan invavessa ja herkässä tunnelmarunossa syljetään viiniä suusta suuhun."Väärä" sana voi olla muulla tavoin epälyyrinen, kuten sähköyliherkkyys tai laktoosi-intoleranssi. Esimerkkejä "oikeista", modernismille tyypillisistä sanoista ovat kyyneleet, kristallit, tähdet, jumalat, kuningatar, valo, pimeys, avain ja puutarha.

Södermalmin runoissa minuun vetoaa epäselvyys. Esimerkiksi runossa "Huoneeni" lukijaa johdetaan nerokkaasti harhaan. Luulisi, että perhoset, toukat, siivet ja metsä kuvastavat elämää ja uudistumista, mutta ei, runo käsitteleekin siivotonta huonetta hometalossa(?). Runon puhuja sanoo: Sinun on vaikea hengittää. / En tiedä itketkö, / vai onko sinulla silmätulehdus. Lopussa todetaan lakonisesti: Tälläista sisäilmaongelmaa / ei tuulettamalla ratkaista.

Oletan, että Reino Leinon ja Sirsi Sunnaksen loppusoinnullisten runojen tuottaminen on vaatinut Antti Holmalta eniten ponnisteluja, mutta runot jättivät minut melkein kylmäksi. Molemmat hahmot olivat makuuni liian kyynisiä. Tamperelaisessa lastenrunoilijassa Sirsi Sunnaksessa minua kosketti eniten hahmon persoonallinen ulkonäkö. Runoilija ei olekaan herttainen satutäti vaan valtava, lihaksikas nainen, jonka eripariset karvaiset rinnat tuoksuivat myskille ja keskioluelle. Onneksi Sirsi Sunnas ei muistuta erehdyttävästi Kirsi Kunnasta.

Sirsi Sunnas on varsinainen negatiivisen ajattelun kuningatar. Hän ei turhaan vaivaudu peittelemään vihaansa ja katkeruuttansa. Runoilija ivaa entistä luokkatoveriaan: Himssun hamssun hiivapimppi, / pimpissäs on outo klimppi. / Tässä tulos kokeiden: / Siellä kasvaa Alien. Entinen aviomieskään ei säästy Sunnaksen kiukulta (joka muuten on Reino Leino): Jos vielä kerran saisit / sä erektion sokea, / sen minne sujauttaisit, / kun olet rampa, sokea? Kyseiset säkeet on julkaistu luvussa "Runoja ystäville ja rakkaille".

Sunnaksen "iltasadut" tuudittavat lapset painajaisiin ja aikuiset unettomuuteen. Sunnas tarjoaa pelkoa ja kauhua: Pahaa, Saatanaa, Hiisiä (Hiittä?), paholaista, pimeyttä, verta, yksinäisyyttä, hylkäämistä - ja luonnollisesti kuolemaa. "Tuutulaulussa" riimitellään: Uni tulee purkista / ja paholaiset nurkista. / Sängyn alle kurkista! / Onko siellä kyy? / Väärän oven narina / on pimeälle parina / ja verettömän tarina, / se pelkojen on syy. Ei muuta kuin kauniita unia.

Jos Sunnaksen runojen tunnelma on kuin Antarktis talvella, aavistuksen enemmän lämpöä tarjoilee Reino Leino. Minua harmittaa, etten pysty innostumaan Reino Leinon loppusoinnullisesta luontolyriikasta, mikä yleensä päättyy kirosanoihin: saatana, vittu, perkele tai saatanan vittu. Uskon, että Antti Holma on nähnyt paljon vaivaa leinolaisten loppusointujen ja uskottavan sanaston kanssa, mutta en vain syty. Esimerkkejä melkein-leinolaisista ilmaisuista: Yössäni soi sävelettä syys... aamuttoman unen pilvisyys. Sanasto on muutoinkin vanhahtavaa, ja ehkä napattu suoraan Eino Leinon runoista: helkkyä, heilimöidä, kammitsoida, karkeloida jne.

Antti Holman runokirjaa lukiessani mietin, onko parodiointi kunnian vai halveksunnan osoitus. Minusta parodiointi on aina kunnioituksen osoitus. Jos jotakuta ylipäänsä pystyy parodioimaan, täytyy ensin myöntää, että parodioinnin kohde on a) tunnettu henkilö b) tyyliltään tunnistettava eli taiteellisesti ansioitunut henkilö. Ihan aluksi kuitenkin säpsähdin, kun luin Heli Laaksosta parodioivia runoja. Sitten tajusin, että Karin Toisiks-Paraskeen runoissa on jotain samaa (jutteleva tyyli) mutta kuitenkin jotain täysin erilaista (rivous, yhdentekevyys, älyttömyys) kuin Heli Laaksosen murrerunoissa.

Eli tiivistän yllä olevan tähän: Fanitan Antti Holman runoparodiakirjaa ihan kybällä! En kuitenkaan suosittele sitä ihan kaikille, ainakaan joululahjaksi. Ehkä vain repivällä huumorintajulla varustetuille ihmisille.

(kirja on oma ostos)

Kauheimmista runoista on kirjoitettu ainakin blogissa:
Kujerruksia (Linneaan eivät runot pahemmin kolahtaneet)

2. Antti Holma lavalla

Antti Holman kirjanjulkaisukeikka pidettiin Kansallisteatterin lavaklubilla Helsingissä 18.9.2015. Samana päivänä oli myös julkiseen liikenteen lakko. Paikalle oli kuitenkin pakko päästä. Ja minähän menin sinne - kävellen. Taivalsin läpi tuulen ja tuiskun noin kahdeksan kilometriä Antti Holman takia. Aikaa siihen meni melkein kaksi tuntia. Kannatti!

Antti Holma pyyhälsi paikalle puku päällä. Hänen ulkoisesta olemuksestaan tuli mieleen pikemminkin yritysjohtaja kuin boheemi taiteilija. Kauheimpia runoja lavalla esittivät Suomen Laususkelijoiden Liiton näyttelijät Krista Kosonen, Emilia Sinisalo ja Ville Tiihonen. Kaikilla runonlaususkeloilla oli päässään ruskea, polkkatukkaperuukki. Runoilija itse seisoi kauempaa ja hymyili alexanderstubbmaista kestovirnettä.

Yhtään valokuvaa en ottanut tilaisuudesta, koska olin yhden viinilasillisen jälkeen niin tolkuttomassa kännissä, ettei kamera pysynyt enää kädessäni (vitsivitsi). Sen sijaan sain omistuskirjoituksen kirjaan. Siinä lukee: Tuijalle Rakkaudella Pahaa Joulua.


3. Antti Holma televisiossa

Olen kirjoittanut tätä 3 x Antti Holma -blogitekstiä jo 5 x päivänä. Enää en jaksaa tuottaa tekstiä, vaan annan kuvien puhua puolestaan (kuvat sivulta mtv.fi).

(Antti Holma Kissi Vähä-Hiilarina)
(Antti Holma blondina)
(Antti Holma Leena Pahasena)

sunnuntai 20. syyskuuta 2015

Rakkaudella ja ammattitaidolla?

(kuvat sivulta: hiff.fi)
ELOKUVA (dokumentti)  ---  The Ceremony (Rakkautta ja anarkiaa -elokuvafestarivaali / 28th Helsinki International Film Festival, 17.-27-9.2015, Helsinki)

Ohjaaja: Lina Mannheimer
Genre: dokumentti
Henkilöt: Catherine Robbe-Grillet, Beverly Charpentier, Daniel Yi Andersson, Carl Olof Berg, Dominique Corringer, Ulriga Fernqvist, Emma-Clara Folin, Francoise Fournier, Piotr Giro, Emma Kim Hagdahl, Sandra Haraldsen, Claude Helleu, Cristian Hersant
Valmistumisvuosi ja maat: 2014, Ranska, Ruotsi

Edellisen kerran kävin Rakkautta ja Anarkiaa -elokuvafestareilla katsomassa dokumentin, jonka aiheena oli ihmissyönti Andeilla (lentokoneonnettomuuden jälkeen). Tällä aiheena oli ranskalainen, 84-vuotias dominatrix (domina) Catherine Robbe-Grillet ja hänen sadomasokistiset sessionsa, joita kutsutaan dokumentissa seremonioiksi, koska ne yhdistelevät teatteria, rituaaleja, pelejä, leikkejä ja uskontoa.

Ennen dokumenttia tunnetilani oli lähellä paniikkia. Sadomasokismi aihepiirinä manasi mieleni syvyyksistä monenlaisia demoneita. Tunne-elämäni demoneista esille ryömi pelkoa, ahdistusta, kauhua, masennusta, epätoivoa ja lamaannusta. Jostain aivolokeroista alkoi kummuta myös monenlaista populaarikulttuurin aiheita, mitkä samanaikasesti kiehtovat ja kauhistuttavat minua, kuten Nosferatu, Jekyll ja Hyde, Dracula, Oopperan kummitus, Sweeney Todd, Addams Family, Twin Peaks, American Horror Story (kaudet Murder House, Asylum ja Coven), Grimmin sadut ja Dorian Grayn muotokuva.

Päässäni alkoi pyöriä myös muistikuvia Luis Bunuelin elokuvasta Belle de jour -Päiväperho ja tunnelmia Georges Franjun kauhuklassikosta Silmät ilman kasvoja. Mieleeni tuli myös David Lynchin ja Peter Greenawayn elokuvia, joissa pidän uhkaavan oudosta tunnelmasta. Eikä tässä vielä kaikki. Mieleeni palautui välähdyksiä myös lukemistani todellisista murhaajista, kuten Gilles de Rais (ranskalainen, harras katolinen kristitty, joka hyväksikäytti ja tappoi lapsia linnassaan), Erzsebet Bathory (unkarilainen kreivitär, joka kylpi murhaamiensa naisten veressä kauneudenhoitorituaaleissaan) ja Delphine LaLaurie (amerikkalainen hienostorouva, joka kidutti kuoliaaksi mustia orjia talonsa kauhukammiossa).


Leffateatterissa juuri ennen Lina Mannheimerin The Ceremony -dokumentin alkua olin jo täydessä paniikissa. Jännitystilani oli samaa luokkaa kuin lentopelkoisella lentokentällä, kun lentokone matelee hitaasti kohti kiitorataa juuri ennen kuin kiihdytys alkaa. Samanlaista paniikkia voi kokea myös korkeanpaikankammoisena näköalatornissa ja vaikkapa huvipuiston vuoristoradassa, kun vaunut etevät korkeuksiin ennen kaikkein pahinta pudotusta.

Kun dokumentti vihdoin alkoi, rauhoituin huomattavasti. The Ceremony sisältää kolmentyyppistä kuvamateriaalia: dramatisoituja sadomasokistisia kohtauksia, henkilöiden haastatteluja ja arkistomateriaalia, joissa dominatrix (silloinen masokisti?) Catherine Robbe-Grilletia ja hänen miestään kirjailija-ohjaaja Alain Robbe-Grilletia kuvataan laivalla, puutarhassa ja metrossa.

Henkilökohtaisesti minua kiinnosti eniten, mistä Catherine Robbe-Grilletin persoonassa on kyse. Ensimmäinen selitysvaihtoni oli, että sadismissa ja dominoinnissa on kyse pahuudesta, koska siinä halutaan kontrolloida, satuttaa ja nöyryyttää toista osapuolta. Tämä selitysmalli tulee mieleeni näkemistäni lukuisista televisiodokumenteista aiheesta abnormal psychology, joissa esitellään sarjamurhaajia määreellä sexual sadist, esimerkiksi amerikkalainen raiskaaja-sarjamurhaaja Ted Bundy, joka tappoi kymmenittäin naisia ennen jäämistään kiinni ja omaa teloitustaan. En kuitenkaan tiedä, voiko sadistista dominoijaa pitää esimerkiksi psykopaattina, sosiopaattina tai narsistina kuten sarjamurhaajia voi.

Dominoinnin ja sadismin selittäminen pahuudella on kuitenkin siinä mielessä ontuvaa, että sadomasokismi perustuu vapaaehtoisuuteen. Sadistit ja masokistit ovat vapaaehtoisia aikuisia, joiden fantasioina ovat alistaminen ja alistuminen, kivun tuottaminen ja kivun kokeminen. Kun en kerran voinut hyväksyä pahuus-selitysmallina, harppaisin toiseen ääripäähän eli hyvyyteen. Dominatrix toteuttaa muiden ihmisten fantasioita pyytettömästi uhrautuen suunnattomasta lähimmäisenrakkaudesta eli eikö silloin ole kyse hyvyydestä? Jos osa ihmisistä kerta kaikkiaan haluaa tulla ruoskituista, nöyryytetyiksi, manipuloiduiksi, sidotuiksi ja alistetuiksi, ja joku suostuu toteuttamaan nämä erikoiset fantasiat, mikä minä olen moralisoimaan asetelmaa. Tuntuu kuitenkin aika rajulta olla yhdistämättä moraalia näihin ilmiöihin. Aika paljon joutuu psyykettään venyttämään, jos haluaa nähdä sadomasokismissa pelkästään ominaisuuksia, jotka eivät ole hyviä tai pahoja, vaan luonteeltaan neutraaleja.

Olen yrittänyt selittää Catherine Robbe-Grilletin persoonaa myös määreellä uhri. Hänen aviomiehensä oli tunnettu sadisti. Tämäkin selitysmalli tuntuu väärältä siinä mielessä, että Catherine tiesi tulevan sadistisista taipumuksista ennen naimisiinmenoa ja ilmeisesti hyväksyi ne. Jonkin aikaa yritin selitellä Catherinen omaa sadismia sillä, että hän oli liian monta vuotta toisen sadismin uhrina ja sen jälkeen päätti alkaa tehdä muille samaa(?), mitä itselleen oli aikaisemmin tehty. Tämäkään selitysmalli ei enää tunnu uskottavalta. Eli nyt kävi niin, että minulla ei ole enää mitään selitysmallia sadismille, masokismille, dominoinnille ja dominoiduksi tulemisen halulle.


Sen olen kuitenkin huomannut, että sadomasokismissa näyttää olevan vastakkainen pyrkimys kuin yhteiskunnassa yleisesti. Enemmistö ihmisistä yrittää havaintojeni mukaan välttää kaikin keinoin kipua, kärsimystä, valtahierarkioita, alistamista ja alistumista ja ylipäänsä kaikkea mielivaltaista ja odottamatonta käytöstä. Käsitykseni mukaan sadomasokismissa puolestaan tavoitellaan juuri näitä yleisesti ei-hyväksyttyjä asioita kaikein keinoin. Tulkintani mukaan ainoat yhteydet, joissa on sosiaalisesti hyväksyttävää tuntea kipua ja kärsimystä, ovat kauneudenhoito (ajattelutapa "kauneuden eteen erityisesti naisten pitää kärsiä"), urheilu ja liikunta (esimerkiksi lihaskivut kuntosalitreenin jälkeen) tai uskonto (ajattelutapa "kärsi kärsi kirkkaamman kruunun saat"). Enemmistömielipide taitaa olla se, että seksuaalisessa tai eroottisessa yhteydessä kipu tai kärsimys on tabu.

Vielä vain jatkan Catherine Robbe-Grilletin persoonallisuuden rakenteen märehtimistä, vaikka tiedän että se on mission impossible. Yleensä ristiriidat kiehtovat minua, ja niin myös tässä tapauksessa. Catherine Robbe-Grilletissä näyttää olevan ikään kuin kaksi ihmistä. Dokumentissa häntä haastetellaan dominointitilanteiden ulkopuolelta, jolloin hän vaikuttaa pieneltä, hauraalta, hennolta, huumorintajuiselta ja jopa sydämelliseltä. "Sydämellinen sadisti" kuulostaa kuitenkin mahdottomalta yhdistelmältä, aivan kuin "miellyttävä kusipää" tai "älykäs idiootti". Dominointitilanteissa sama henkilö näyttää muuttuvan äärimmäisen kovaksi ja täysin hymyttömmäksi. Mitä tämä tarkoittaa? Onko kyseessä persoonallisuuden jakautuminen? Monipersoonallisuushäiriö? En todellakaan tiedä. En tiedä enää mistään mitään.

Dokumentissa haastatellut ihmiset, jotka kuuluivat kaikki Catherinen lähipiiriin, vaikuttivat olevan täysissä ruumiin ja sielun voimissa, mikä ilahdutti minua. Olisi tuntunut pahalta, jos he kaikki olisivat vaikuttaneet murheen murtamilta. Haastetellut miehet ja naiset vaikuttivat silmissäni onnellisilta, iloisilta, energisiltä ja huumorintajuisilta. Parhaiten jäi mieleeni harmaahapsinen dominoiva sadistinainen, joka oli pukeutunut kukkakuvioiseen bleiseriin, iloisenpunaiseen vekkihameeseen ja punaisiin sukkahousuihin (jotka vilahtivat esille, kun nainen nosti hameensa helmaa ylemmäs - joko tahallaan tai epähuomiossa). Mitä tästä opimme? Vastaus: kaikki ruoskimista harjoittavat sadistit eivät välttämättä ole pukeutuneet mustaan nahkaan  tai lateksiin, vaan myös kukkakuvioisissa vaatteissa voi esiintyä katu-uskottavana sadistina!

Vihoviimeisenä ja epätoivoisena yrityksenäni selittää dokumentin sadomasokistista skeneä, on laittaa kaikki ranskalaisuuden piikkiin. Selitysvaihto on jo kättelyssä tuhoon tuomittu, koska tiedän hyvin, että BDSM- ihmisiä (Bondage-Domination-Submission-Masochism) on joka puolella maailmaa, tietysti myös Suomessa ja Helsingissä. Eli loppupeleissä mitään selitystä sadomasokismille ei löytynyt. Turhauttavaa. Lina Mannheimerin dokumenttia luonnehtisin kuitenkin visuaalisesti tyylikkääksi.

Myöhempi lisäys: Epätoivoisesti haluaisin yhä edelleen löytää ratkaisun Catherine Robbe-Grilletin persoonallisuuden mysteerin. Liittyisikö kaikki siihen, että kyseisellä madamella on näyttelijän koulutus? Eli onko koko dominatrix-touhu vain roolin vetämistä? Tai pikemminkin roolin sisäistämistä elämäntavaksi? En tiedä. Ratkaisua ei löydy, vaikka olen vääntänyt aivoni solmuun.

Lukuvinkki: Catherine Robbe-Grillet on kirjoittanut kirjoja salanimellä Jean de Berg ja Jeanne de Berg. Kirjoja on poltettu roviolla, joten luulisi olevan provosoivaa materiaalia.
-------------

Ensi kerralla tavoitteenani on kirjoittaa hilpeämmästä aiheesta ja sehän on tietysti Antti Holma. Otsikkovaihtoehtoni:
3 x Antti Holma
Antakaa meille tänä päivänä meidän jokapäiväinen anttiholmamme
Kykloopit, huomio!

maanantai 14. syyskuuta 2015

Maailman paheksutuin kirja?


KIRJALLISUUS  ---  Markiisi de Sade: Justine. Gummerus, 2015. Suomentanut Heikki Kaskimies (ranskankielinen alkuteos Justine ou les malheurs de la vertu ilmestyi vuonna 1799)

Luin Markiisi de Saden (Donatien-Alphonse-Francois de Sade, 1740-1814) romaanin Justine toisen kerran elämässäni. Kun kerran aion kirjoittaa tällaisesta aiheesta, en tiedä, onko minulla jokin velvollisuus todistella, etten itse ole a) sadisti b) masokisti c) sadisti ja masokisti.

Jos vastaavasti kirjoittaa dekkarista, joka sisältää murhia, onko silloin kirjoittajalla velvollisuus todistella, ettei a) ole juuri tullut murhaamasta ketään b) vasta menossa murhaamaan c) suunnittele murhaa d) ole tutkintavankeudessa epäiltynä murhasta e) istu vankilassa tuomittuna murhasta f) ole vapautunut suoritettuaan murhatuomion?

Tai jos kirjoittaa huumeaiheisesta kirjasta, kannattaako silloinkin ruveta välittömästi todistelemaan, ettei itse ole a)  narkkari b) huumediileri c) huumeiden valmistaja d) huumeiden salakuljettaja e) huumeiden käyttöön myönteisesti suhtautuva ihminen? Tai jos osallistuu julkisuudessa käytävään prostituutiokeskusteluun, kannattaako heti kättelyssä korostaa, ettei itse a) käytä prostituutiopalveluita b) ole itse prostutioitu? Mielestäni vastaus kaikkiin näihin kysymyksiin on "ei".

Asiaan. Yritän nyt kirjoittaa Justinesta aivan kuin se olisi vain yksi kirja muiden kirjojen joukossa.

Ensimmäisellä Justinen lukukerralla muistan olleeni raivon vallassa. Pidin romaania typerän kaavamaisena, epäuskottavana, tolkuttoman väkivaltaisena, iljettävänä, sovinistisena, naisvihamielisenä ja tietysti sadistisena. Kaikkia näitä romaani tietysti on. Toisella lukukerralla huomasin Justinesta aivan eri asioita: ateismin, kristinuskon vastaisuuden, yhteiskuntakriittisyyden ja vaikeaselkoisen Luonto-filosofian, joka muistuttaa yllättävän paljon darwinistista luonnonvalinta-ajattelua, jonka mukaan voimakas päihittää heikommat.

Kaavamaisuus ilmenee romaanissa sekä juonessa ja rakenteessa että henkilöhahmojen yksiulotteisuudessa. Romaanin henkilöt edustavat kahta tyyppiä 1) sadisti, joka kidnappaa, pitää vankeudessa, raiskaa, ruoskii, kiduttaa ja nöyryttää 2) sadismin uhri, joka on taipumuksiltaan hyveellinen, naiivi, uskonnollinen ja puolustuskyvytön, usein heikko ja köyhä. Romaanissa sadisti on lähes poikkeuksetta mies, ja sadismin uhri on tyttö, nainen tai poika. Romaanin sadistit edustavat yhteiskunnan yläluokkaa. He ovat markiiseja, välskäreitä (lääkäreitä), tuomareita, suuromistajia, pappeja tai benediktiiniläisluostarin munkkeja, jotka toimivat katolisen kirkon alaisuudessa. Päähenkilö Justine päätyy romaanissa sadistilta toiselle.

De Saden romaani on psykologisesti epäuskottava. Kertojana on olevinaan Justinen naisnäkökulma, joka tavoittelee muka-uskottavuutta ja muka-moralismia, mutta kaiken läpi paistaa miehisen himokas katse. Kertoja käyttää ilmaisuja, jotka uhrin suuhun laitettuna kuulostavat oudoilta. Raiskauksista käytetään sanaa "nauttiminen", mikä tuskin on uhrin näkökulma. Seksuaalista sadismia kuvataan liian monisanaisesti ja mehevästi, että se olisi uskottava uhrin näkökulmaksi. Vaginaa kutsutaan romaanissa "alttariksi", "temppeliksi", "luolaksi" ja "kaikkein pyhimmäksi". Pakarat ovat "lihaisat puolipallot", rinnat "pehmeät ja viattomat sulot", penis "miekka" ja penetraatiossa "ase tunkeutuu rakastamaansa temppeliin". Naisen sanomaksi laitettu miehen näkökulma näkyy ilmaisuissa "poimia ihanat ruusut" tai "ruoska iskeytyy ihastuttaviin pakaroihin". Lisäksi sadistisia sessioita kuvataan niin yksityiskohtaisesti, että tyyli on käytännössä pornografiaa.

Ensimmäisellä lukukerralla ajattelin, että romaanin pääasiallinen pyrkimys on pornografia. Toisella lukukerralla aloin epäillä, että romaani pyrkii sittenkin tyrkyttämään lukijalle ateistista sanomaansa. Romaani pyrkii halventamaan uskovaisia, jotka turvaavat Jumalaan. Kirjassa Jumala ei todellakaan pelasta kärsivää ja hyveellistä Justinea, vaan pikemmin työntää tämän julmuudesta toiseen. Pyrkimystä hyvyyteen ei palkita, vaan siitä rangaistaan. Lisäksi romaani näyttää kirkon ja munkit erittäin huonossa valossa. Munkit ovat tehneet luostaristaan haaremin, jossa pidetään vankeina ja raiskataan kymmeniä eri ikäisiä tyttöjä ja naisia. Munkit halventavat sakramentteja työntämällä murennettua ehtoollisleipää uhriensa anuksiin. Ilmeisesti myös krusifiksi työnnetään eräässä seremoniassa uhrin takapuoleen. 

Toisella lukukerralla havaitsin romaanissa myös kieroutunutta mustaa huumoria. Jos Justinelle haluaa löytää aikakauden kirjallisuudesta jonkin sisarteoksen, se saattaisi hyvinkin olla Voltairen Candide (ilm. 1759), mikä ivaa täydellisen maailman käsitettä paiskaamalla päähenkilön katastrofista toiseen. Sama kuvio ilmenee myös de Saden romaanissa. Nykyajan romaaneista kyseinen kirja muistuttaaa jollain tavalla Bret Easton Ellisin romaania American Psyko, missä raakalaismainen väkivalta rinnastuu hienostuneiden käytöstapojen ja pukeutumisen kanssa. Jotain yhtymäkohtia liioittelun ja karmeuden suhteen de Sadella saattaa olla myös Rosa Liksomin karmean ihanan lyhytproosan kanssa. Liksomilla koomisuus syntyy usein liioittelusta ja asiaankuulumattomista yhdistelmistä. Nykyajan kirjailijoista voi yhtymäkohtia de Sadeen havaita ehkä myös Steward Homen överiksi menevillä satiireilla(?), joissa epämääräinen poliittinen agenda (vasemmistolainen?) yhdistyy tolkuttomaan väkivaltaan ja hillittömän pervoiluun.

Jos nykysanastoa haluaa soveltaa de Saden maailmaan, psykopaatti tulee mieleen. Vaikuttaa siltä, että romaanin ihmisideaali on psykopaatti, jolle muut ihmiset ovat kuin käyttötavaroita. Sääliä, myötätuntoa tai katumusta ei tunneta. Moraali on tyhjä sana. Sääntöjä ei noudateta. Hyveet ovat vitsi. Ainoa, mitä romaanissa tavoitellaan, on oma nautinto tai hyöty. Muiden ihmisten kärsimys on täysin yhdentekevä.

Havaitsemani ismit romaanissa: sadismi, hedonismi, egoismi, anarkismi, ateismi, nihilismi(?), absurdismi(?)

Jos tätä kirjaa ylipäänsä kenellekään voi suositella, perusteluna voisi olla yleissivistys. De Sade kuuluu kuitenkin klassikoihin kaikesta karmeudestaan huolimatta. Tulipa mieleen, että olen lukenut sadismia ja masokismia käsittelevistä romaaneista myös Pauline Reagen O:n tarinan. Siinäkin kirjassa ongelmana oli kaavamaisuus ja psykologinen epäuskottavuus. Vielä seuraavana päivänä tuli mieleen, että olen nähnyt myös Pier Paolo Pasolinin sadismia pursuavan elokuvan Sodoman 120 päivää. Tulkitsin tämän vastenmielisten elokuvan yhteiskuntakriittiseksi, jonka tavoitteena on vastustaa fasismia ja natsismia. Elokuvan pohjatekstinä on de Saden samanniminen romaani, mutta sen tapahtumat on siirretty myöhempään aikaan.