KIRJALLISUUS --- Jerker Erikson & Håkan Axlander Sundqvist: Pythians anvisningar (Pocketförlaget, 2012)
Luin dekkarin ruotsiksi. Se on suomennettu nimellä Varjojen huone. Yllättäen myös kirjailijan nimi on "suomennettu" Erik Axl Sundiksi.
Sillisalaatilinja jatkui tässäkin dekkarissa. Kolmososa sisältää niinkin moninaisia aineksia kuin sarjamurhaamista, insestiä, pedofiliaa, lapsipornoa, kannibalismia, balsamointia, kiduttamista, vankeudessa pitämistä, sensorista deprivaatiota, paleltumiskuolemia, juutalaisvainoja, keskitysleirejä, joukkomurhia, teloituksia, Bosnian sotaa, uskonlahkoja (lestadiolaisuutta?), Gnosis-ideologiaa/filosofiaa, kapsulotomiaa (=lobotomiaa?), psykoanalyysia, sivupersoonahäiriöitä, dissosiaatiota, muistihäiriöitä, dementiaa, mielisairautta, itseterapointia, vihaa, kostonhimoa ja koko komeuden kruunaa - lesboilu.
Lyhyesti sanottuna vähempikin olisi riittänyt. Ja anteeksi nyt vaan, etten pysty suhtautumaan tähän sekametelisoppaan ollenkaan vakavasti. Mutta jos kirjailijat Erikson & Axlander Sundqvist eivät ole koskaan kuulleet ilmiöstä nimeltä "aiheen rajaaminen", en voi asialle mitään.
Koska aiheita on näin tuhottamasti, ei tarvitse ihmetellä, miksi kerronnassa hypitään jatkuvasti ajasta toiseen, paikasta toiseen ja henkilöstä toiseen. Eikä tarvitse ihmetellä sitäkään, miksi dekkarissa mainitaan tolkuton määrä henkilönimiä ja miksi minun alkoi olla todella vaikea muistaa, kuka on kukin. Eikä ihme, jos nimet eivät pysy mielessä, koska Pythians anvisningar -dekkarissa mainitaan noin 60 nimeä! Sehän on suunnilleen yhtä paljon kuin Fedor Dostojevskin romaaneissa. Olen lukenut Dostojevskiltä ainakin romaanit Rikos ja rangaitus, Idiootti ja Karamazovin veljekset. Ei minulla silloin ollut vaikeuksia muistaa, kuka on kukin, mutta nyt oli, koska tässä dekkarissa henkilökuvaus on niin ohutta, ettei siitä jää kunnollista muistijälkeä.
Takerruin dekkaria lukiessani erityisesti sivupersoonahäiriön kuvauksen uskottavuuteen. Dekkarista syntyy vaikutelma, että häiriöön sairastunut ihminen voisi kontrolloida omaa häiriötään. Psykologina työskentelevä, sivupersoonainen Sofia Zetterlund pystyy toimimaan täysin tervehenkisesti työaikanaan yhdeksästä viiteen, mutta heti kun työaika loppuu, alkaa sivupersoonia pukkaamaan. Ei kuulosta kovin uskottavalta. Eiköhän sivupersoonahäiriöinen ihminen kärsi häiriöstään 24/7. Vielä epätodennäköisemmältä kuulostaa, että sivupersoonainen voisi omalla päätöksellään päättää, että nyt loppuu sivupersoonaongelma ja alkaa "normaali" elämä. Enpä ihan usko.
En pitänyt dekkarissa myöskään siitä, kuinka vakavat aiheet kuten insesti ja pedofilia hukutetaan kaiken muun sälän alle. Jos dekkarin on tarkoitus olla vakava keskustelunavaus seksuaalisesta hyväksikäytöstä, miksi ympätä sekaan kaikkea mahdollista keskitysleireistä säätiöihin ja sisäoppilaitoksista uskonlahkoihin. Jotenkin myös seksuaalirikollisen vastuu omista teoistaan näyttää katovan kokonaan, koska syy sysätään muulle taholle kuin yksilölle itselleen. Dekkarista syntyy vaikutelma, että pedofiili ei ole vastuussa omista teoistaan, koska hän on "uhri". Milloin pedofiili on juutalaisvainojen uhri ja siksi viaton; milloin säätiöiden ryhmäpaineen "uhri" ja milloin sisäoppilaitosten simputuskäytäntöjen uhri ja jälleen kerran viaton, vaikka seisoo vieressä, kun lapsi raiskataan.
Enpä tiedä, voiko tätä dekkaritrilogiaa suositella kenellekään. Ainoa syy, miksi minun kannatti lukea Pythians anvisningar, oli ruotsin kielen trimmaus. Ilokseni huomasin, että pystyn lukemaan ruotsinkielistä tekstiä parhaimmillaan 50-100 sivua päivässä. Mieluummin tietysti lukisin jotain tasokkaampaa kuin dekkareita, mutta parempi sekin kuin ei mitään.
En jaksa linkittää muuta kuin yhteen blogiin:
Kirjavalas
