sunnuntai 5. maaliskuuta 2017

Amerikkalaisia unelmia ja painajaisia

(Kuvat sivulta Finnkino, elokuvasta La La Land)
ELOKUVA  ---  La La Land (2016)

Genre: komedia, draama, romantiikka, musikaali
Ohjaaja: Damien Chazelle
Pääosissa: Emma Stone, Ryan Gosling, Rosemarie DeWitt, J.K. Simmons, John Legend, Finn Wittrock

Epämusikaalisuudestani tai epämusikaalisuuskompleksistani huolimatta olen yllättävän kova musikaalifani. Olen ostanut dvd:nä musikaalielokuvat Chigaco, Evita, The Rocky Horror Picture Show, Sweeney Todd - Fleet Streetin paholaisparturi, Moulin Rouge ja Ihmemaa Oz. Lisäksi haluaisin ostaa dvd:nä Oopperan kummituksen, joka minulla on vain cd:nä ja Producers-musikaalin, joka on uusi ja parempi versio alkuperäismusikaalista Kevät koittaa Hitlerille. Muistan myös nähneeni musikaalit Hair, West Side Story ja Singing in the Rain. Valitettavasti olen nähnyt myös sietämättömän tekopirteän musikaalin Sound of Music, jossa rallattelee laulava Trappin perhe. Joku irvileuka voisikin tehdä siitä ivamukaelman Laulava Trumpin perhe! Sen nimenä voisi olla vaikkapa Sound of Cash. Suomalaisista teatterimusikaaleista lähtemättömän vaikutuksen teki Homo! - Outojen ooppera. Sen sijaan en muista, onko Lapualaisooppera myös musikaali vai mikä.

Kun leffateatterissa katsoin ja kuuntelin La La Landia, päässäni pyöri rinnakkaiskeloja ylläolevista musikaaleista. Etsin eroja ja yhtäläisyyksiä.Yritin hahmottaa, mihin kohtaan La La Land sijoittuu musikaalien jatkumossa. Romanttisuudessaan ja visuaalisessa valoisuudessaan La La Land ei muistuta ainakaan tummasävyistä ja syntisen paheellista Chigacoa, perversioita pursuavaa Rocky Horroria, ei uhkaavan eroottista Oopperan kummitusta eikä hurmaavan murhaavaa Sweeney Toddia, jossa yläkerran parturin asiakkaiden ruumiit päätyvät alakerran kahvilan lihapiiraiden aineksiksi! Näppärä liikeidea materiaalikustannusten minimoimiseksi. La La Land ei myöskään ilkeile millekään taholle, joten se ei muistuta satiirista Produceria. Ehkä La La Land "keskustelee" tai "siteeraa" huonosti muistamieni musikaalien kanssa, kuten West Side Story tai Singing in the Rain tai britti(?)musikaali My Fair Lady. Enpä osaa sanoa, mutta minua kiinnostaa kuvio, että mikään taideteos ei synny tyhjiössä, vaan teokset ovat aina dialogissa edeltävien teosten kanssa.

Minun tulkintani mukaan La La Land kertoo unelmista, haaveista, yrittämisestä ja epäonnistumisesta, taistelusta - ja onnistumisesta. Se paljastaa, kuinka vaikeaa on pitää kiinni omasta minuudesta ja syvimmistä haaveistaan, ja kuinka helppoa on lannistua ja luovuttaa. Mia (Emma Stone) tavoittelee unelmaansa menestyvänä näyttelijänä ja käsikirjoittajana. Mia ravaa kymmenissä tai sadoissa koekuvauksissa ja kokee useita hylkäyksiä ja pettymyksiä. Hän on vähällä luovuttaa ennen lopullista läpimurtoa. Toinen pääosan esittäjä Sebastian (Ryan Kipling) haluaa soittaa oman linjansa taidejazzia kaupallisen viihdejazzin sijaan. Houkutus antaa periksi helpolle rahalle ja samalla taiteellisille kompromisseille on suuri. Sebastian myykin sielunsa ainakin väliaikaisesti liittyessään peruspoppia soittavaan kiertuebändiin. Lopulta hän kampeaa itsensä takaisin ja perustaa jazzravintolan. Eli lopulta molemmat onnistuvat toteuttamaan unelmansa "vaikeuksista voittoon" -kaavan mukaisesti.

Pidin leffassa siitä, että Enkelten kaupunki sisältää muutakin kuin glamouria ja glitteriä. Mia ja Sebastian asuvat kolkoissa ja halvasti sisustetuissa kämpissä ennen menestymistään. Mieleen jäi myös kohtaus, jossa pari kävelee sivukujalla, jossa asvaltti on halkeillut ja katua reunustavat jätesäiliöt. Muutoinkin Los Angelesista näytetetään muutakin kuin turistien hehkuttamia kohteita.

Elokuvan kerronnalliset ratkaisut hämmensivät minua paikoitelleen. Elokuva näytti etenevän vuodenajoittain, ainakin välitekstien mukaan, mukaan pukeutumis- ja musiikkityylien vaihtuminen viittasi mielestäni pikemminkin vuosikymmenten vaihtumiseen. Aivan kuin alussa olisi oltu 50-luvulla, sieltä harpattu 80-luvun diskohitteihin ja lopussa siirrytty nykyajan älylaitteiden täyttämään arkeen. En ole tästä varma, koska olen nähnyt leffan vain kerran enkä ole lukenut siitä oikein mitään.

Pidin musikista ja toistuvasta teemasta (epäauditiivisena ihmisenä en onnistu palauttamaan sitä mieleeni, kun visuaalisuuden palauttaminen mieleen on minulle helppoa). Tanssikohtaukset sisälsivät niin valssia kuin steppiäkin sekä myös jonkinlaista slow motionia (hidastettu liike) ja frozen posea (jähmettynyt poseeraus). Leffassa hieman häiritsi, ettei tanssikohtauksia ollut tämän enempää. Elokuva hapuili draaman ja musikaalin välillä.

La La Landia katsoessani mieleeni palautui myös aivan päinvastainen Hollywood-kuvaus, nimittäin David Lynchin synkkä ja pelottava Hollywood-painajainen Mullholland Drive. Elokuvassa unelmien kaupunkiin saapuva nuori nainen menettää vähitellen järkensä. Hänen todellisuudentajunsa hämärtyy, kulissit ja lavasteet sekoittuvat todellisen elämän tilanteiden kanssa. Nainen ei enää tiedä, mikä on totta ja mikä on kuviteltua. Kirjallisuudessa samankaltainen asetelma vallitsee esimerkiksi Brett Easton Ellisin romaanissa Glamorama (en ole lukenut, olen vain kuullut).

Henkilökohtaisesti minua kiinnostaa unelmat ja niiden kääntöpuolet, painajaiset. Amerikkalaisen unelman varjopuolia esittelee nerokkaasti tv-sarja American Horror Story. Dvd-ihmisenä olen hankkinut sarjasta tuotantokaudet: Murder House, Asylum (mielisairaala), Coven (noitapiiri), Freak show ja Hotel. Sarja on ensijaisesti draamaa, kauhua mutta myös fantasiaa, scifiä ja jopa mustaa huumoria. Halutessaan siitä voi kuitenkin kaivella myös yhteiskunnallista sanomaa. Todellista kauhua sarjassa eivät edusta niinkään yliluonnolliset tapahtumat, vaan pikemminkin reaalitodellisuus, kuten esimerkiksi rotusorto, sarjamurhaajat, naisiin kohdistuva väheksyntä, kyvyttömyys suvaita erilaisuutta jne. En kuitenkaan suosittele sarjaa kenellekään, koska en koskaan suosittele yhtään mitään kenellekään.

PS. Ilokseni huomasin eilen, että Suomeen tulee suoraan Lontoosta koomisuuteen ja fantasiaan painottuva "kissamusikaali" Cats. Fandabidosiou!

(tavoitteenani olisi vielä lisätä linkit muihin blogeihin, mutta ei tässä nyt missään jäniksen selässä olla, joten ei ryvetä hötkyilemään)(lisäys viikon kuluttua: näköjään en ole "jaksanut" lisätä linkkejä eli käytännössä en ole halunnut eikä minun ole myöskään pakko lisätä niitä, koska bloggaus on vapaaehtoisuuteen perustuva harrastus, jossa bloggaaja voi itse valita omat ratkaisunsa)

2 kommenttia:

  1. La La Land ei oikein iskenyt minuun. Cats on tehnyt suuren vaikutuksen. Olen nähnyt sen Lahden kaupunginteatterissa, jossa eräs laulu varsinkin jäi soimaan päähäni ikuisesti, Memory. Hartwall Arenan esitykseen olisi kyllä mahtavaa mennä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olen menossa katsomaan Catsia Helsingissä. Varasin myös dvd:n kirjastosta.

      Poista