Uskotko aaveisiin?

(kuvat sivulta: Helsingin Kaupunginteatteri)

Miten sinä reagoisit ja toimisit, jos olisit päätynyt vastaavaan tilanteeseen kuin Danny Robinsin kauhunäytelmässä? Jos havahtuisit useana peräkkäisenä yönä, että asuntosi toisesta huoneesta kuuluu outoja ääniä? Itkua, askelten tömähdyksiä ja sekavaa puhetta. Joka yö kello 2:22. Ja aina kun tempaisisit huoneen oven auki, et näkisi siellä ketään. Uskoisitko omia aistejasi vai ajattelisitko, että olet sekoamassa? Kertoisitko kummallisista kokemuksista kenellekään vai päättäisitkö vaieta?

 

Danny Robinsin näytelmässä 2:22 A Ghost Story nuori lapsiperhe on juuri muuttanut hulppeaan asuntoon Lontoon trendikkäälle alueelle. Lääkärinä työskentevä isä Sam (Lauri Tilkanen) ja opettajaäiti Jenny (Pia Andersson) ovat kutsuneet illaksi kylään tuttavapariskunnan, johon kuuluu psykiatrinainen Lauren (Sanna-June Hyde) ja tämän uusi miesystävä Ben (Sauli Suonpää). Nuorenparin pienokainen nukkuu yläkerran makuuhuoneessa. Itkuhälyttimen äännähtelyistä perheenäiti varmistuu, että vauvalla ei ole hätää.

Illanvietto alkaa leppoisalla jutustelulla asunnon remontoinnin etenemisestä. Taustalla soi rentouttava musiikki, illallisruoka porisee liedellä ja alkoholia siemaillaan sivistyneesti. Mutta mitä pidemmälle ilta etenee ja viinipullot alkavat tyhjentyä, pinnan alla kyteviä jännitteitä paljastuu.

 

 

Nuorenparin avioliitto ei olekaan niin auvoinen, kuin aluksi vaikuttaa. Jenny rimpuilee eroon omasta uskonnollisesta taustastaan. Hän päätyy jatkuvasti törmäyskurssille Samin äärirationaalisen ajattelutavan kanssa. Sam ei häpeile toitottaa omaa ylimielistä kaikkitietävyyttään joka käänteessä. Hän on analyyttinen, skeptinen ja suorastaan sietämättömän omahyväinen besserwisser.

Jännitteet eivät lopu tähän. Lauren ja Sam tuntevat toisensa entuudestaan jo opiskeluajoiltaan lääketieteellisestä yliopistosta. Tuolloin Lauren ihastuu Samin nokkeluuteen, viiltävään älyyn. Illan edetessä selviää, että kukaan naisen lukuisista miesystävistä ei ole koskaan pystynyt päihittämään nuoruudenihastusta. Raadollisimmillaan toivoton rakkaus näkyy hääjuhlassa, jossa Lauren yhä haikailee Samin perään. Nykyisen kumppaninsa seuraan, remonttimies Benin, hän päätyy lähinnä epätoivosta.

Jossain vaiheessa iltaa keskustelu kääntyy yliluonnollisiin kokemuksiin. Perheenäiti Jenny uskaltautuu kertomaan, mitä tapahtuu joka yö kello 2:22. Lapsen makuuhuoneesta kantautuu askelien ääniä, puheen mongerrusta ja tuskaista vaikerrusta. Nainen haluaa vieraiden jäävän pitkälle yöhön, jotta hekin voisivat todistaa oudot tapahtumat.

Sam hyökkää tietysti heti argumentteineen ja pyrkii musertamaan muut analyyseillään. Kummallisille tapahtumille löytyy aina joku muu selitys. Ehkä olohuoneen remontoimiseen käytetty seinämaali ja tärpätti ovat aiheuttaneet huimausta ja sekavuutta. Miksei lapsiperhearjen univelka voisi vääristää todellisuudentajua? Jospa unettomuus laukaisee pelkotiloja ja pelon vallassa ihminen ei kykene rationaaliseen ajatteluun, koska ”matelija-aivot” ovat ottaneet vallan ”nisäkäsaivoilta”. Ehkä Jennyn uskonnollinen tausta yllyttää häntä alitajuisesti puoltamaan yliluonnollisia selityksiä luonnollisten sijaan.

Mitäpä jos äänet eivät kuulukaan yläkerrasta vaan pihalta, jossa cityketut riehuvat ja parittelevat. Miksei itkuhälyttimissäkin voisi olla toimintahäiriöitä? Besserwisser tietää kertoa, että samalle taajuudelle viritetyt itkuhälyttimet voivat poimia ääniä muista asuinalueen hälyttimistä.

Katsojana aloin pohtia muitakin mahdollisia selitysmalleja. Olisiko Jenny sairastumassa psykoosiin, johon liittyy kuuloharhoja? Mutta miksi psykiatri illallisvieraana ei oitis diagnosoi horjuvaa mielenterveyttä? Ai niin, hän ei suostu läiskimään diagnooseja lähipiirilleen. 

 

Tai olisiko näytelmän lavastukseen kuuluva, tyylitelty seinäjuliste Alfred Hitchcockin Psyko-elokuvan suihkukohtauksesta vihje, viittaisiko se väkivallan uhkaan? Ehkä asuinalueella vaanii murtovarkaita ja ilkivallan tekijöitä. Vai olisiko sittenkin mahdollista, että yliluonnollisuus on osa todellisuutta? Onhan niin monella ihmisellä yliluonnollisia kokemuksia, eiväthän he kaikki voi olla päästään vialla.

Illallisseurue alkaa käydä läpi omia selittämättömiä kokemuksiaan. Selviää, että remonttimiehen äiti on pyörittänyt spiritististä toimintaa olohuoneessaan. Ben on imenyt jo äidinmaidostaan paranormaalin ajattelutavan. Laurenillekin on sattunut kummia. Hän on nähnyt kauppakeskuksen lasihississä ystävänsä heiluttavan kättään, vaikka ystävä on siinä vaiheessa jo kuollut.

Luonnollisesti en voi paljastaa, mistä kaikesta on kyse ja mihin kaikki lopulta päättyy. Sen voin kertoa, että näytelmän loppuratkaisu on ällistyttävä. Jopa niin pökerryttävä, että jäimme haukkomaan henkeä ja melkein lamaannuimme tuoliin.

Näytelmän lavastuksessa ja musiikissa on otettu kaikki tehot irti. Näytelmän asunnon seinälle on ripustettu valtava digitaalinen kello, jonka numerot hehkuvat oransseina. Numerot etenevät välillä hitaammin, välillä nopeutetusti kohti maagista kellonaikaa 2:22.

 

Muutoin asunto on sisustettu ultramodernisti teräksellä ja lasilla. Yliluonnollisuuden näyttämönä ei siis ole synkeä goottilainen linna, kuten voisi olettaa. Ehkä viistoista kattoikkunoista valuvat sadejuovat viittaavat uhkaan tai surumielisyyteen. Avatuista terassinovista vyöryvä sumu tuntuu kysyvän, voisiko todellisuus olla yhtä häilyvä ja hahmoton kuin vesihöyry. Näyttämöllä nähdään myös shokeerava ilmestys: itsekseen liikkuva pöytä. Musiikissa äkilliset ja voimakkaat äänet säpsäyttävät ja valmistavat johonkin pahempaan.

Näyttelijäsuorituksen olivat tietysti erinomaisia. Parhaiten jäi mieleen sietämätön besserwisser, jonka hahmossa (Lauri Tilkanen) on onnistuttu saavuttamaan maksimaalisen ärsyttävyyden taso! Miehen rasittava käytös jäi pitkäksi aikaa kytemään mieleen, ehkä siksi että kaikkitietäjä on niin tunnistettava ihmistyyppi.

Näytelmän käsikirjoituksessa Danny Robins on hyödyntänyt nerokkaasti juontamaansa BBC Sounds Uncanny-podcastia, mitä olen fanittanut jo pitkään. Kyseinen podcast käsittelee todellisia, kummallisia tapahtumasarjoja, joissa ihmiset epäilevät kokeneensa jotain selittämätöntä. Podcastissa tapahtumista yrittää saada tolkkua Team Skeptic ja Team Believer, joista ensinmainittu pyrkii aina ensin löytämään luonnollisen selityksen ja jälkimmäinen kallistuu yliluonnollisteen. Eli jo aihepiiri puhuttelee, siitä vaan googlaamaan BBC Sounds podcast Uncanny. Podaria voi kuunnella myös Suomessa.

Näytelmä oli todella upea elämys. Jos jostain kuitenkin haluan mäkättää, se on Helsingin Kaupunginteatterin alaisuudessa toimivan Arena-teatterin järjestelyt. Miksi yleisöä ei päästetä ajoissa (esim. 30 min ennen näytöksen alkua) istumaan saliin, vaan pitää sulloutua käytäville ja muihin ahtaisiin tiloihin? Näin stressiherkkänä ihmisenä ainakin minulle alkoi pukata pienimuotoisia paniikkituntemuksia, kun ilmanlaatu huononi, happi hupeni, lämpötila kohosi, pelkäsin pyörtyväni, ulko-ovi paukkui jatkuvasti ja ihmiset yrittivät rynniä eteenpäin (pääsemättä mihinkään). Tuli mieleen suomen kielen uudissana ”perkelöityminen”. Se tarkoittaa vaarallisen ja/tai epämiellyttävän tilanteen eskaloitumista.

Teatteriolosuhteissa ”perkelöityminen” voisi pahimmillaan johtaa ihmisten pyörtyilyyn rappusille, sairauskohtauksia, rynnimistä, kaatumisia, kompastumisia, ihmisten ruhjoutumisia kuoliaaksi, pakokauhua. Puuttuisi vain, että joku neropatti päättäisi sytyttää tupakan ja roihauttaisi teatterivieraiden polyester-puserot liekkeihin ja että joku tulisi käsiaseen kanssa uhkailemaan ja ampumaan varoituslaukauksia, kuten eräs poliitikko juuri äsken. Katsojana en tätä halua, vaan haluan kokea dramaa pelkästään näyttämöllä, en teatterin ahtaissa odotustiloissa. Tehkää asialle jotain, kiitos.