lauantai 13. elokuuta 2016

Minä ja musiikki

Varoitus: Tämä teksti on subjektiivinen. Tekstini ei sisällä informaatiota mistään muusta kuin minusta itsestäni. Jos ei kiinnosta, ei ole "pakko" lukea. Vaikka blogini on julkinen, kirjoitan tätä tekstiä kai ensisijaisesti itselleni.

Alun perin minun piti kirjoittaa elokuvista Liisan seikkailut Peilimaassa, Chocolat ja Kenneth Branaghin Romeo ja Julia -näytelmäsovituksesta, joka esitettiin Finnkinon leffateatterissa, MUTTA musiikki ja musiikin kuuntelu aiheina kiilasivat ohi.

Edellisen blogitekstin kohdalla intuitioni osui oikeaan väittäessäni, että se saattoi olla koko bloggausaikani rohkein ja paljastavin tekstini. Ja se paljasti paljon, tai liikaa - minulle itselleni. Viisi päivää kestävä (yli)reagointini eteni näin: kieltäminen, torjunta, järkytys, raivo, hyökkääminen, lamaantuminen, keskittymiskyvyn tuhoutuminen, äärimmäinen stressitila, jonkinlainen shokkitila, maha kuralla, levottomuus, epätodellinen olo, pelko sekoamisesta jne. Kaiken tämän laukaisivat vain kaksi sanaa, joita en toista tässä nyt. Tämän tekstin kohdalla otan riskin, että kaikki alkaa uudestaan - tai sitten ei tapahdu yhtään mitään.

Mutta musiikki. Miten musikkiin "pitäisi" reagoida? Onko mahdollista, että musiikki jotenkin "imeytyy" elimistöön? Voiko musiikki "tunkeutua" sisäelimiin ja sitä kautta alkaa "tahdistaa" sydäntä ja nopeuttaa tai "lamaannuttaa" hengitystä? Voiko musiikki edistää stressihormonien eritystä vereen tai "poistaa" niitä verestä? Voiko musiikki laukaista niin syvän rentoutumistilan, että se "puuduttaa" lihakset, "tainnuttaa" mielen, "vajottaa" unenkaltaiseen tilaan, jonka aikana silmäluomet nykivät kuin REM-unessa ja verkkokalvon takana vilistää "unikuvia"? Voiko musiikki laukaista "itsehypnoottisen" tilan, josta pääsee kuitenkin irtautumaan, jos ympäristö vaatii? Voiko voimakkaan vastenmielinen musiikki aiheuttaa pakokauhua ja laukaista "taistelu tai pakene" -reaktion? Yllä olevia "ilmiöitä" tapahtuu minulle usein, vähän liiankin usein. Siksi pidän välillä pitkiäkin taukoja musiikin kuuntelusta, jos olen "täynnä" musiikkia ja musiikki on "kuormittanut" minua liikaa.

Mietin usein, että mikä on "normaali" reagointi musiikkiin ja mikä on "epänormaalia"? Mikä kuuluu asiaan ja milloin kannattaa huolestua?

Olen huomannut, etten pysty kuuntelemaan musiikkia, jos se on liian "säännöllistä" ja "ennakoitavaa", mutta myös toinen ääripää eli "säännöttömyys" ja "ennakoimattomuus" ei sovi minulle. "Säännöllisestä" musiikista en pysty kuuntelemaan esimerkiksi iskelmää, koska se "rajoittaa" hengitystäni ja "tukahduttaa" sydämensykettäni. Täysin "säännöttömästä" musiikista en pysty kuuntelemaan free jazzia, bepop-jazzia(?) enkä todellakaan Arnold Schönbergin epämusiikkia, josta en pysty havaitsemaan minkäänlaista rakennetta enkä "jujua". Kun kerran kuuntelelin Schönbergin ykkössinfoniaa (jonka piti olla kyseisen "säveltäjän" "selkein" teos), alkoi tuntua että etten pysty kunnolla hengittämään, sydämensyke menee "sekaisin" ja alkoi tuntua että tulen hulluksi, koska musiikki "tuhoaa" koko identiteettini. En tiedä, kuuluvatko reagointini asiaan vai oisko taas mennyt pikkasen ylireagoinnin puolelle.

Osa lempimusiikistani on minulle "visuaalista" eli se herättää sisäisiä, visuaalisia mielikuvia kuten kuvasarjoja. Mutta epämiellyttävä musiikki, esimerkiksi "räkäinen" rock voi myös "häiritä" tuntoaistiani. Jos joudun kuuntelemaan räkäistä rockia, jossa lauletaan määkivällä äänellä säröisten kitaroiden rämistessä taustalla, se tuntuu "likaiselta" ja "saastaiselta". Aivan kuin "likaiset" äänet olisivat heittänyt päälleni räkää, limaa, paskaa, kusta ja ties mitä eritteitä. Sen sijaan pidän "puhtaista" äänistä, koska ne eivät "saastuta" minua.

Nyt väsähdin ja "tyhjenin" tästä aihepiiristä. Kai tässä pääkohdat on jo sanottu. Jos joku on jaksanut lukea tämän "hulluuden rajamailla" liikkuvan tekstin, voi myös kommentoida. Olisi kiva tietää, miten muut reagoivat musiikkiin - vai reagoivatko.

Lainausmerkkien käyttö saattoi lähteä tässä tekstissä lapasesta. Ratkaisu siihen: täysin överiksi menevä lainausmerkkien "viihdekäyttö". Eli: "Onneksi" "tajusin" "lähteä" "ajoissa" "Kenneth" "Branaghin" "näytelmäsovituksesta". "Samalla" "tajusin", "että" "No" "More" "K" "B" "ja" "No" "More" "Kinopalatsi" "Helsingissä". 
----------------
Lievästi flunssaisena taidankin tästä mennä keittämään kamomillateetä. Juon sitä (toivottavasti antibiottisena) terveysjuomana, vaikka sen maku on "haastava", "mielenkiintoinen" ja "poikkeuksellinen" (eli selkokielellä: aivan järkyttävä). Yritän myös syödä suomalaista metsähunajaa, vaikka sen maku on "aromaattinen", "pikantti" ja "persoonallinen" (eli suomeksi: ihan hirvee).

Vaikka olen kirjoittanut tämän tekstin flunssaisena, se ei tarkoita sitä, että kaikki olisi pelkkää "kuumehouretta", vaan olen pyrkinyt kertomaan "totuuden ja vain totuuden mitään lisäämättä ja mitään poistamatta" - siis minun henkilökohtaisen totuuteni. Kirjoitustyyliini kuuluu usein liioittelu, mutta tässä blogitekstissä olen kirjoittanut niin kuin asiat ovat - minulla.

10 kommenttia:

  1. Kuullostaa siltä, että musiikilla on sinuun voimallinen vaikutus. Sehän on vain hyvä. Näin on varmasti tarkoittanut jokainen musiikin tekijä.

    Itse suren musiikin tällä hetkellä liian vähäistä osaa elämässäni. Se johtuu monesta asiasta. Ensinnä kiinnostuksesta moneen muuhun asiaan ennen sitä ja siis ajan rajallisuudesta sekä laiskuudesta. Minäkin olen aika häiriöaltis, enkä yleensä kuuntele taustamusiikkia, paitsi kokatessani. Se on lähes ainoa hetki jolloin kuuntelen musiikkia päivittäin. Lehteä lukiessa soi Muistojen bulevardi radiosta, nostalgia-osastoa ja usein italialaista, espanjalaista, saksalaista iskelmää sieltä. Se taas tuo ihanat muisto lapsuudenkodista.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Enpä ole tullut ajatelleeksi asiaa musiikin tekijän kannalta. En ole musiikin unelmakuuntelija ainakaan siinä mielessä, etten pysty analysoimaan musiikkia. Itse asiassa yhdessä vaiheessa mietin, olenko johtuvatko "ongelmani" mahdollisesta epämusikaalisuudesta. Tein netissä rasti ruutuun -testejä ja niiden mukaan musikaalisuuteni taso on ihan ok.

      Taustamusiikki kuuluu minulla osastoon Ei missään nimessä. En ymmärrä, miten lehteen voi keskittyä, jos musiikki soi taustalla. Osa ihmisistä pystyy. Nostalginen musiikki kuulostaa oikein hyvältä, varsinkin jos tulee hyvä olo. Yritän tässä muistella, onko minulla yhtään mitään nostalgista musiikkia, ehkä korkeintaan Olavi Virta. Saatan kuulostaa (ja ehkä olenkin) vaikealta ihmiseltä, koska suhtautumiseeni radioon on myös jyrkkä Ei. Vieraassa paikassa yritän kuitenkin sopeutua tilanteeseen.

      Poista
  2. Mainio kirjoitus, johon osittain voin samastua. Minäkin koen musiikin voimakkaasti ja käytän sitä jopa "röyhkeästi" hyväkseni esimerkiksi lietsoessani itseni tiettyyn mielentilaan. Minäkään en oikein taustamusiikista innostu, vaan musiikilla pitää olla "tehtävä". Kaikki taiteiluni teen musiikkia kuunnellessani: volyymit kaakkoon ja kuulokkeet päähän koska haluan eristäytyä (naapuritkin varmasti arvostavat valintaani) kaikesta. Usein vieläpä kuuntelen yhtä ja samaa biisiä jopa noin kymmenen kertaa. Hajotan musiikin osiin päässäni, tutustun sen sisältöön kuin kirjaan. Näin en tietenkään kaikkien biisien kohdalla, mutta aika useiden. Pidän myös paljon musiikista, joiden sanoja en ymmärrä: voin keksiä itse tarinan.

    Valitsen musiikin tarpeitteni mukaan ja olen melko kaikkiruokainen paitsi ettei määiäntä-rap innosta. Olen kuunnellut autossa paljon radiota ja järkytyin, millaista paskaa (hups, sori) suomalainen nykymusiikki on. Haluaisin antaa esimerkkejä, mutten tiedä näiden laulajien/bändien nimiä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No piti ihan mennä googlettamaan saadakseni antaa esimerkin. Kuuntele linkki ja kauhistu :D

      https://www.youtube.com/watch?v=5gD2VjeR6Yg

      Poista
    2. Samastuin kommenttissasi moniin kohtiin. Minullakin on tavallaan musiikin "hyötykäyttöä". Haluan musiikin ajavan jotain "tarkoitusta", esim. piristävä, rauhoittava (oho, melkein kuin psyykelääkkeet), visuaalisoiva, energisoiva.

      Minulla on myös tapana kuunnella samaa biisiä peräjälkeen monta kertaa, koska yritän saada sen jotenkin "haltuun". Olen yrittänyt näitä "haltuunottoja" täysin erityyppisten biisien kohdalla, kuten Lady Gagan "Bad Romance", Mårtensenin "Myrskyluodon Maija", Abban "Lay all your love on me" ja nyt Tori Amoksen "Star of Wonder". Aivokapasitteettini ja olematon musakoulutukseni ei vain oikein riitä musan analysointiin, ja välillä se rassaa pahastikin.

      En mitenkään riemusta kiljuen hyökkää kuuntelemaan tuota linkkiä, varsinkin jos se on aivan uskomatonta ulostetta :D

      Poista
    3. Uteliaisuudesta kuuntelin kuuntelin kuitenkin linkin. Eihän tuo Hank Solon "Söpö" niin paha ollut! Itse asiassa seuraava Tuuli feat. Justin(?) oli pahempi. Nyt se tietysti rupeaa soimaan päässäni, voihan räkä! :-P

      Poista
    4. Mulla soi se Söpö päässä, vaikka vain kerran pari olen sen autossa kuullut. On siinä se hyvä puoli, että se eroaa niistä muista biiseistä, joita radiosta tulee: en erota niitä toisistaan. Pyrin kuuntelemaan Radio Rockia tai Cityä, mutta ne eivät kuulu täällä korvessa aina. :D

      Poista
    5. Jos kerran Söpö eroaa selkeästi muista biiseistä, on kai pakko sanoa, että se on "poikkeuksellinen" :D Jos muut biisit ovat pelkkää puuromössöä, Söpö on ikään kuin klimppi puurossa!

      Poista
  3. Olipas tyhjänpäiväistä tuo Elegian linkittämä musiikki. Suurin osa uudesta suomalaisesta musasta on ihan nollaa.

    Minä kuuntelen vähän samalla tavalla kuin luen eli kuuntelen tarinaa.

    Pidän esim. Björkin ja Nina Simonen lauluista eli lauletuista tarinoista. Joskus yksittäinen kappale on kuin novelli ja kokonainen albumi on novellikokoelma tai romaani. Saatan kuunnella mielialbumeitani yhä uudelleen esim. automatkoilla.

    Mikään, ei mikään, tuo sellaisia säväreitä kuin klassinen musiikki. Joskus istuin Kuhmotalon kamarimusiikkikonsertissa kyyneleet valuen kaulaan asti. Siellä on sellaiset istuimet, että saa olla ihan omassa rauhassaan. Klassinen musiikki menee jotenkin suoraan tunnekeskuksiin sanallistamatta. Silloin kun on mennäkseen.
    Modernista klassisesta en pidä, sellaisesta riitasointuisesta tyyliin Kaija Saariaho. Sitä oikeastaan kammoan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Osittain samaa, osittain erilaista. Minulla on joskus kova Björk-vaihe, mutta se loppui kun kuuntelin Medulla(?)-levyn. Tuli Björk-kiintiö täyteen.

      Erilaista on tuo, etten etsin musiikista selkeästi kertovaa rakennetta kuin novellikokoelmista, vaan pidän pikemmin mystisestä epäselvyydestä. Mutta samanlaista on tarve löytää kokonaisuuksia. Siksi kuuntelen cd-levyjä, koska niistä voi hahmottaa kokonaispaketin.

      Klassisen musiikin tuntemus on minulla valitettavan heikkoa. Välillä lainaan kirjastosta klassista musaa. Riehaannuin esim. Litszin Unkarilaisista rapsodioista. Kaija Saariahoa olen myös yrittänyt kuunnella. Välillä musiikki oli jopa pelottavaa ja ahdistavaa. Vaikka ei ollut minulle täysosuma, olen kuitenkin iloinen, että suomalainen nainen on huomioitu maailmalla tärkeänä säveltäjänä. On tulossa Saariahon ooppera New Yorkin Met-oopperataloon. Kai se on pakko mennä tsekkaamaan Finnkinon encore-esitykseen.

      Mutta jos haluat vielä pahemmat sävärit, suosittelen Pendereckin "melumusiikkia" ;)

      Poista