perjantai 15. tammikuuta 2016

Meikämandoliinin taide-elämyksiä

(Kuvat sivulta: Kansallisteatteri)
Varoitus: tämä blogiteksti ei ole arvio, vaan erään pakkomielteen totetus.

Meikämandoliini yrittää kirjoittaa kuukauden viiveellä taide-elämyksistään teatterissa ja oopperassa. Kansallisteatterissa meikämandoliini näki Aleksis Kiven näytelmän Nummisuutarit. Kyseinen näytelmä ei ollut meikämandoliinille entuudestaan tuttu. Meikämandoliini ei siis ole lukenut kyseistä näytelmää kirjana. Jälkiviisaana meikämandoliini toteaa, että olisi ehdottomasti kannattanut.

Mikäli meikämandoliini on käsittänyt oikein, näytelmä kuvaa suomalaista tragikoomista elämää. Päähenkilön Eskon (Aku Hirviniemi) meikämandoliini tulkitsi höynäytettäväksi hölmöksi. Esko kuvitteli pääsevänsä omiin häihinsä, mutta joutuikin sivustakatsojaksi, kun ihannenainen päätyi toisen morsiameksi. Meikämandoliinin havaintojen mukaan Esko tunaroi muutenkin elämässään. Hän sekaantui viinaan, uskonnollisiin hihhuleihin ja kiertävään rikollisjoukkoon.


Meikämandoliini suhtautui näytelmän alkupuolella päähenkilön hölmöilyihin kepeästi naureskellen, mutta näytelmän loppua kohden sävyt synkkenivät. Meikämandoliinille ei täysin avautunut, miksi höynäytetyn miehen piti tappaa hänelle ilkkunut mies. Onneksi meikämandoliini pääsi kysymään asiaa teatteriseuralaiseltaan. Tivasin teatterikaveriltani, miksi teikätamburiinin mielestä kaikki kävi niin kuin kävi. Heikäharmonikka kertoi auliisti, että näytelmä kertoo tyypillisestä suomalaisesta rikoksesta eli humalapäissä tehdystä taposta. Heikäharmonikka sanoi, että kun muuten mukavaa suomalaista miestä petetään, nöyryytetään ja suostutellaan juomaan viinaa, seurauksena on usein pikastuksissa tehty tappo. Eli meikämandoliini ja heikäharmonikka arvioivat yhdessä, että näytelmä kääntyy komediasta tragediaksi. Meikämandoliinin mielestä näytelmä kertoo suomalaisesta hulluudesta.

Meikämandoliini vaikuttui näytelmän toteutuksessa monista asioista. Lavastus ja valaistus miellyttivät meikämandoliinia. Erityisesti meikämandoliinille on jäänyt mieleen alkukohtaus, jossa keltaisella valaistua taustaa vasten tanssii tai pikemminkin nykii ja sätkii mustiin kaapuihin ja hattuihin pukeutuneita miehiä ja naisia. Meikämandoliini olettaa, että tähän kohtaukseen on tiivistetty koko näytelmän tragikomiikka. Meikämandoliini ilahtui tietysti myös upeista lauluosuuksista (jotka ovat jo valitettavasti kadonneet meikämandoliinin epämusikaalisesta päästä). Ylipäänsä meikämandoliini tykkäsi, että vanhahkolla suomen kielellä kirjoitettu näytelmä olisi saatu modernisoitua mielenkiintoisesti. Näyttelijöistä meikämandoliinin mieleen takertui Aku Hirviniemen upea suoritus vakavassa roolissa. Näytelmässä meikämandoliinia ilahdutti aivan erityisesti se, ettei siinä huudettu turhaan. Tietysti desibelitaso nousi ajoittain korkealle, mutta se oli perusteltua.


Koko näytelmän ajan meikämandoliinin päässä pyöri samanaikaisesti toinen sisäinen filmi. Sen aiheena oli juuri sinä päivänä haudattu tuttu ihminen. Meikämandoliini ei saanut kuvasarjaa katkeamaan. Meikämandoliini ajatteli taukoamatta, että miltä kuollut ruumis näyttää haudassaan, miltä hauta näyttää, miltä hautausmaa näyttää. Meikämandoliini vatvoi täysin absurdeja kysymyksiä eli miltä kuolleesta ruumiista tuntuu olla haudassa, onko kuolleella kylmä, onko kuollut ruumis jäässä, onko hauta-arkun kansi murskattu ja hauta peitetty hiekalla ja mullalla, miltä tuntuu jäädä yksin pimeyteen, sataako lunta, vettä, tuuleeko, vyöryvätkö pilvet taivaalla, näkyvätkö tähdet. Samanaikaisesti meikämandoliini tietysti tajusi, että kuolleet ovat kuolleita, kuolleet eivät ajattele eivätkä tunne mitään. Mutta meikämandoliinin mieleen työntyi järjettömiä ajatuksia, että jos kuollut ei olekaan kuollut, jospa kuollut yhtäkkiä kuitenkin herää ja huomaa olevansa yksin haudassaan, yksin pimeässä, yksin kylmässä vailla pakoonpääsyn mahdollisuutta. Meikämandoliini ei väitä, että kyseisen ihmisen kuolema olisi herättänyt surua, vaan pikemminkin kauhua. Meikämandoliinille kuolema on vaikea asia käsittää. Meikämandoliini pohti, että miten joku ihminen voi olla elossa x vuotta ja jonain päivänä sama ihminen on kuollut.
-------------------------------------------------------------------------------

(Kuvat sivulta: Kansallisooppera)
Meikämandoliini kirjoittaa nyt kuukauden viiveellä Kansallisoopperassa näkemästään Dmitri Sostakovitsin säveltämästä satiirisesta oopperasta Nenä. Se perustuu Nikolai Gogolin samannimiseen novelliin, jota pidetään absurdina satiirina. Meikämandoliini lunttaa käsiohjelmasta, että ohjauksesta vastaa Peter Stein, koreografiasta Lia Tsolaki ja erityisesti meikämandoliinia sykähdytti pökerryttävän kekseliäs lavastus, mikä oli Ferdinand Wögerbauerin käsialaa. Meikämandoliini tykkäsi, että venäjänkieliseen oopperaan oli laulu- ja puherooleihin mukaan venäläisnimiä, kuten Vladimir Samsonov, Alexey Sulimov, Andrei Popov ja Leonid Bomshteyn. Venäläisillähän tunnetusti on venäjän ääntäminen ihan toista luokkaa kuin äidinkielenään muita kieliä puhuvilla.

Sostakovitsin Nenä-ooppera on yksi parhaimmista, hauskimmista ja omaperäisimmistä meikämandoliinin näkemistä (ja kuulemista) oopperoista. Valehtelematta voi todeta, ettei meikämandoliini ole koskaan nähnyt ja kuullut mitään vastaavaa. Musiikki oli täysosuma. Meikämandoliini tulkitsi sen maallikkopohjalta tyyliltään koomiseksi. Meikämandoliini yrittää tässä idiotismipohjalta vakuuttaa, että koomisuus oli musiikissa itsessään eikä esimerkiksi pelkissä laulun sanoissa. Meikämandoliinia riepoi vielä oopperaelämyksen jälkeen, voiko koomista musiikkia edes olla olemassa. Meikämandoliini pohdiskeli, että miksei, onhan olemassa koomista kirjallisuutta, koomista kuvataidetta ja koomisia elokuvia. Meikämandoliini halusi kuitenkin vielä varmistaa asian ja siksi meikämandoliini käväisi tiedustelemassa asiaa eräältä kirjastosedältä ja musiikkikaupan tädiltä. Molemmat vastasivat meikämandoliinin stupido-kysymyksiin täysin asialinjalla ja näyttivät meikämandoliinille vihreää valoa.


Koomisuus ilmeni Nenä-oopperassa myös hullunkurisissa hahmoissa ja niiden tavassa liikkua. Meikämandoliini hykerteli, kun lavan valtasivat jättiläiskokoiset nenät, jotka säntäilivät lavalla edestakaisin minikokoisten kerrostalojen seassa. Lavalla ryntäili myös päämäärättömästi haahuilevia vartijoita ja kömpelösti löntystelevä hevonen. Meikämandoliini tykkäsi täysillä animoidusta taustasta, jossa liikkui kyrillisin kirjaimin kirjoitettuja sanoja, kuten nos (nenä), gazeta (sanomalehti) ja solntse (aurinko). Meikämandoliini ei ole nähnyt vastaavaa aikaisemmissa oopperatuotannoissa.

Tietysti meikämandoliinia nauratti myös päähenkilön oudot ongelmatilanteet: eräänä aamuna nenä oli vain kadonnut kasvoista ja lähtenyt omia aikojaan seikkailemaan kaupungille. Sen voi tulkita miten haluaa: häpeällisenä kasvojen menettämisenä, identiteetin menettämisenä, miehekkyyden menettämisenä, aseman menettämisenä tai ajatuksena, että koko yhteiskunta on menettänyt järkensä. Meikämandoliini ei halua takertua mihinkään tulkintaan. Meikämandoliini haluaa vain ihailla Gogolin mielikuvitusta. Aikaisemmin meikämandoliini on lukenut Gogolilta Nenän lisäksi myös Hullun päiväkirjan, Päällystakin ja Kuolleet sielut. Meikämandoliinin mielestä Gogolissa on parasta venäläinen hulluus, jota ei voi siirtää minnekään muualle.

Meikämandoliini on oppinut  vihdoin olemaan oopperassa. Aikaisemmin meikämandoliini teki virheen, että rynnisti aina väliajalla pää kolmantena jalkana ensin vessaan, tyhjensi virtsarakon ja sieltä meikämandoliini ryntäsi heti täyttämään mahalaukkuaan uudella alkoholiannoksella, mikä johti taas virtsarakon täyttymiseen. Siperia on meikämandoliinia opettanut tässäkin asiassa. Meikämandoliini juo alkoholia vain ennen oopperan alkua. Silloinkin meikämandoliinille maistuu vain shampanja, koska se on juomana täydellisen makuinen, kauniin värinen ja hienostuneen pienikuplainen. Millekään viini-likööri-linjalle meikämandoliini ei enää lähde. Aikaisemmin meikämandoliini joi ensin (liian happaman) viinin ja yritti korjata tilannetta ottamatta seuraavaksi (liian makean) liköörin. Sen jälkeen hapan-makea-hapan-makea-kierre saattoi jatkua yllättävänkin pitkään. Siitä aiheutui meikämandoliinille huomattavia taloudellisia tappioita. Halvemmaksi tulee ottaa vain lasillinen shampanjaa.
--------------------------

PS. Sain idean tähän blogitekstiin katsoessani viihdeohjelmaa Hyvät ja huonot uutiset. Ohjelmassa sanottiin, että yksi suomen kielen ärsyttävimmistä sanoista on meikämandoliini (= minä). Vakiopanelisti Tuomas Kyrö murjaisi vitsin, että mitäpä jos joku olisi kirjoittanut romaanin, jossa jokaikinen minä-sana olisi korvattu meikämandoliinilla. Idea oli niin hauska, että nauroin sille vielä seuraavana päivänä. Siksi päätin toteuttaa idean pienemmässä mittakaavassa eli tässä blogitekstissä. En tiedä, onko tämä lukijasta hauskaa, mutta ainakin itselläni on ollut ajoittain hyvinkin hauskaa. Ehkä se on hullun tuntomerkki, kun nauraa omille vitseilleen.

PPS. En aio jatkaa meikämandoliini-sanan käyttöä enää muissa blogiteksteissäni.

2 kommenttia:

  1. On hauskaa. Ja on myös kunnon kulttuurikatselmus ja lukijaa paljolla tiedolla ja teikämandoliinin persoonallisella peräti kahden taidekokemuksen kuvauksella hellivä. Kiitos!

    VastaaPoista
  2. No oho! Yksi kommentti tullut! Sehän on tietysti Marjatta! Epäilin monen päivän ajan, että kyllä tämä on jo niin outo teksti, ettei varmaan kukaan viitsi kommentoida. Sinulla (tai siis teikätamburiinilla) on todella hyvä toleranssi ns. kokeellisen kirjoittamisen suhteen. Tai mitä sanaa tästä nyt käyttäis. Kiitos itelles!

    VastaaPoista