sunnuntai 17. heinäkuuta 2016

Englanniksi luettua ja kielistä


Olen jatkanut englanninkielisten romaanien lukemista. Luin kestosuosikkini Joyce Carol Oatesin trillerityylisen Jack of Spadesin. Kahlasin läpi Stephen Kingin Doctor Sleepin vain todetakseni, että minulla ei ole King-geeniä, eikä tule. Tällä hetkellä luen brittiläisen Sadie Jonesin The Outcast-romaania. Jostain syystä alkuperäinen Hylkiö-nimi on suomennoksessa vaihdettu kaupallisempaan Kotiinpaluuseen.

Pidän Oatesin sujuvasta kirjoitustyylistä. Oates ei turhia mutkittele ja kaunistele. Sisällöllisesti Jack of Spades (suom. patasotilas) käsittelee plagiointia ja varastamista kirjallisuudessa. Kaunokirjallisesti pidän tätä Oatesin kirjaa väliteoksena huippuromaanien välillä, siksi en jaksa kirjoittaa siitä tämän enempää.

Sadie Jonesilta olen aikaisemmin lukenut teatterimaailmaan sijoittuvan romaanin Ehkä rakkaus oli totta. Suomeksi luettuna kirja tuntui raskaalta sekä kielellisesti ja teemoiltaan. Synkät aiheet toistuva myös kirjassa The Outcast (tähän mennessä: vankilatuomio kirkon tuhopoltosta, äidin tapaturmainen hukkuminen, isän sodastapaluu, ulkopuolisuus, alkava alkoholismi?), mutta kirjoitustyylin vaivattomuus helpottaa lukemista.

Mutta mutta, seuraavana vuorossa Stephen Kingin Doctor Sleep. Kirja on tavallaan jatko-osa Hohdon (The Shining) tapahtumille. Olen lukenut aikuisiässä (eli liian myöhään) muutamia Kingin kauhuromaaneja sekä suomeksi että englanniksi. Lopputulos on aina sama: ei nappaa. En tunne kauhua, pelkoa, jännitystä enkä ahdistusta, vaan... En. Yhtään. Mitään. Tunnetilani on parhaimmillaan ihmetys: mikä ihme Kingissä vetoaa niin moniin?

Doctor Sleepissa totisesti on aineksia yliluonnolliseen kauhuun. On telepatiaa, poltergeistia, kuolemia, haamuja, juonittelua, jahtaamista, väkivaltaa, insestiä ja murhia. Mutta kun ei, niin ei. Halusin pakonomaisesti selvittää, mistä kylmä reagointini johtui. Todennäköisesti seuraavista syistä: 1) King ei pysty uskottavalla tavalla kuvaamaan tunteita, esimerkiksi pelkoa ja epätoivoa; Kingin matter-of-fact-asenne puuduttaa 2) en pystynyt samastumaan kirjassa keneenkään enkä tuntenut sympatiaa ketään kohtaan; minulle oli yhdentekevää, ovatko henkilöt dead or alive 3) Kingin jähmeähkö kirjoitustyyli ei imaissut mukaansa.

King ei herännyt minulle henkiin, vaikka luin englanniksi. Aikaisemmin lukiessani romaania Tapahtumapaikkana Duma Key, oletin että vika olisi käännöksessä. Mutta ei, ongelma piilee jo alkutekstissä. Siis minun ongelmani lukijana. Miljoonille lukijoille King on tietysti kunkku ja parasta ever.
-----------

Englanniksi lukiessa tulee pakostakin mietittyä, miten äidinkieli eroaa vieraista kielistä, joita on varta vasten päässyt/joutunut opiskelemaan. Äidinkieli on aina tunteen ja ajattelun kieli. Myöhemmin opittu kieli on yleenä kommunikaation, taiteen ja tieteen kieli. Sekä informaation välittämisen kieli.

Äidinkieli on spontaani, opittu kieli enemmän tai vähemmän jäykkä. Omaa äidinkieltään puhuessaan pystyy olemaan kokonaisvaltaisesti oma itsensä, kun taas vierasta kieltä puhuessaan joutuu aina surkastuttamaan joitain puolia itsestään, koska ilmaisukyky kaatuu sanavaraston rajallisuuteen tai epävarmuuteen kieliopissa ja ääntämisessä.

Äidinkielellään ymmärtää paremmin huumoria, ironiaa, kielellisiä vivahde-eroja ja tyylejä. Äidinkielellä pystyy ymmärtämään ja ilmaisemaan itseään sekä neutraalilla asiatyylillä, hienostuneella korkeatyylillä että rähjäisellä alatyylillä. Ykköskielellään pystyy tajuamaan myös kielellisiä erikoisuuksia, esimerkiksi suomen kielen sananmuunnokset eli munansaannokset.

Tein eilen testin: yritin vaihtaa ajattelukieleni suomesta englanniksi. Lopputulos oli niin teennäinen, että nolotti.

11 kommenttia:

  1. Siihen vieraaseen kieleen ja sen eri variaatioihin tottuu, kun asuu maassa, jossa sitä puhutaan. Vieraus kaikkoaa vähitellen ja kulttuuri alkaa tukea kieltä: sitä kautta oppii myös tunnistamaan ja ymmärtämään niitä vieraan kielen munansaannoksia. Minulle on käynyt niin.

    Muistan kyllä vielä elävästi, kun muutin Brittilään. Minulle tuotti vaikeuksia ilmaista itseäni enkuksi, koska intonaatio oli niin erilainen, samoin äänensävyt jne. Suomen kielihän (ehkä lukuun ottamatta murteita) on melko monotominen, kun taas englanti ei. Mietin opinko ja totunko koskaan ilmaisemaan itseäni enkuksi yhtä vivahteikkaasti ja "eloisasti" kuin suomea puhuessani. Mutta sieltä vaan tuli ajan myötä. Tosin samalla tuli "liioittelu" puheeseen niin kuin kieleen kuuluu. :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olen samaa mieltä, että intonaatio on monotonisen suomen puhujille pahin kompastuskivi. Huomasin itse, kun viikon visiitilläni mongersin enkkua. Brittejä huvitti, kun kysymyslauseeni kuulostivat samoilta kuin väitelauseet. Kun ensi kerralla pääsen Englantiin, panostan kysymysintonaatioon, vaikka se tuntuu jotenkin kiusalliselta. Miettii kuinka ylös ääntä pitää nostaa ja kuinka kauan.

      Englannissa ja ylipäänsä viereissa kielissä on myös erilainen rytmi ja melodia. Haluan ehdottomasti käyttää näitä musiikkitermejä. Lukiessa pitäisi sisäistää englannin vieras rytmi ja puheessa pitäisi vielä saada haltuun melodiakin.

      Sitten on vielä suomesta puuttuvat sanat kuten please. Suomalaiselle on myös hyvin vaikea sanoa sir, madam jne. Jos Suomessa puhuttelee jotain herraksi, rouvaksi tai neidiksi, sehän kuulostaa melkein fidduilulta.

      Hyvä että olet löytänyt spontaaniuutesi myös englanniksi ;) On tärkeää voida olla kokonaisvaltaisesti oma itsensä.

      En ole tiennyt englantilaisista sananmuunnoksista. Mutta kai se on päivänselvää, että kaikilla ihmisillä on tarve leikkiä kielellä ja olla luovia ja hauskoja. Tästä ei tule mieleen muuta kuin kaupassa näkemäni margariinirasia Utterly Butterly. Se nauratti pitkään ;)

      Poista
    2. Hmm, briteissä puhutaan niin monenlaista enkkua eri murteilla ja aksenteilla, että ainakaan minä en ole törmännyt, että kukaan ihmettelisi minun variaatiotani. Joskus on sanottu, että "pidän aksentistasi, mistä olet kotoisin" ja olen aina ottanut sen kohteliaisuutena. Joskus tuntuu, että moni suomalainen (en tarkoita sinua) ajattelee, että muita kieliä pitää puhua täydellisesti ja kuin natiivit. Se on aika hupsu ajatus, koska myöhemmin opitun kielen "täydellisen" ääntämykseen ja hallintaan menee aikansa eikä se edes ole välttämätöntä, jos muuten tulee ymmärretyksi siten kuin haluaa. Minulla on mieto brittiaksentti, mutta sen alla on oma aksenttini, josta minut tunnistaa ei-natiiviksi. Painotan tavut oikein, mutta en ihan niin voimakkaasti kuin natiivibritit. Brittiaksenttihan on melko "kulmikasta". Olen huomannut (nyt tulee mutua), että jos joku ei ymmärrä mitä sanoo, se johtuu yleensä vääristä tavupainotuksista. Jenkeissä kuulostankin enemmänkin britiltä. :D

      Eli tämän horinan pointti oli, että rohkeasti puhumaan - britit ymmärtävät melko hyvin kaikenlaisia aksentteja. :)

      Poista
    3. Olen tietoinen, että britit ovat ainakin Lontoossa jo kuulleet kaikki mahdolliset enkkuvariaatiot. Tiedän, ettei lontoolaisia säpsähdytä enää minkäänlainen enkun vääntäminen. Jotenkin nolostuminen liittyy pelkästään kieliin, joita on opiskellut peruskoulussa ja lukiossa. Eli kieliin, jotka on kirjoittanut yo-kokeessa. Jos sen jälkeen on opiskellut kieliä, en välitä enää pätkääkään. Italiassakin kysyin eräältä naiselta, onko hän uroskissa (gattone?) vaikka piti kysyä, onko hän katukissojenhoitaja (gattina? gattonina?). Ei hävettänyt yhtään, pelkästään nauroin :D

      Ennen Lontoon matkaani kuvittelin naivisti, että enkkuni kuulostaisi hyvältä, tai ainakin paremmalta kuin formulakuskien rallienglanti. Paikan päällä tajusin erehtyneeni. Aloin hermostua, koska puheessani sekoittui amerikan- ja brittiaksentti, mikä oli vielä yhdistynyt monotoniseen suomiaksenttiin. Sekamelska syntyi, koska kuulen enkkua lähinnä vain telkkarista, välillä amerikkaa ja välillä brittiä.

      Onneksi minua sentään ymmärrettiin. Sehän on pääasia. Pitäisi ajatella, etten itsekään välitä, puhuuko ulkomaalaistaustainen "täydellistä" suomea vai ei, kunhan ymmärrän.

      Kiitokset kannustuksesta! ;) Yritän katsoa telkkarista enemmän brittisarjoja, jospa se aksentti tarttuisi vihdoin. Kaikkia brittimurteita en kuitenkaan ymmärrä, esim. Shetland-sarjassa.

      Ennen Lontoon matkaa kuvitteli

      Poista
    4. Alin rivi on ylimääräinen

      Poista
  2. Minullekaan King ei ole kuiningas. Hänen kirjansa tuntuvat jotenkin niin yksinkertaisilta ja juoni paistaa läpi kielen kustannuksella.

    Minä nautin englanninkielisten kirjojen lukemisesta englanniksi. Olen tehnyt sitä ihan nuoresta, joten englanninkieli ei tunnu vieraalta kieleltä lukiessa, puhuessa kyllä.

    Puhuessa pidän enemmän amerikanenglannista, koska siinä äännetään kaikki eikä nielaista osaa, kuten britit tekevät, ja se kuulostaa minusta kauniimmalta, siis sellainen itärannikon perusenglanti. Toivottavasti Elegia ei käy enää täällä...

    Intonaatio, sävelkulku, ja sanojen sitominen toisiinsa ovat tärkeitä. Ne saavat kielen kuulostamaan oikealta. Minä harjoitutin puhutun kielen valinnaiskursseilla paljon näitä.

    Hyvää jatkoa englanniksi lukemiseen Tuija!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jännä juttu, että alun perin pidin brittienglantia selkeänä ja amerikanenglantia vaikeatajuisena. Nykyään tilanne on päinvastainen. Joudun tsemppaamaan että saisin brittienkusta selvää. Niitäkin on tietysti lukuisia. Helpoimmin ymmärrän yläluokkaista(?) englantia, jossa kaikki äänteet äännetään viimeistä piirtoa myöten.

      Amerikanenglanti on puuromaista mössöä, monotoninen rytmi ja r-äänne korostuu liikaa. Monilla amerikkalaisilla on paksu nasaaliääntämys.

      Brittienkku on minulle melodista, yhtä paljon sävelkorkeuden vaihteluita kuin toonikieli(?) kiinassa. Elegia väitti kulmikkaaksi, mutta minusta se on jopa liian pehmeää ja hienostunutta.

      Poista
    2. Tuija kuuntele Woody Allenia, sen selkeämmäksi ei voi englannin ääntämys mennä.

      Meillä on mieheni kanssa aina vänkäystä tästä aiheesta. Hän on brittienkun ja minä amerikanenkun fani.
      Olin yliopistossa American English -ääntämiskursilla, mistä oli se etu, että sai melkein yksityisopetusta, kun enemmistö valitsi brittienglannin. Meitä oli kurssilla vain kaksi nuorta naista ja opettajana nuori mies - Timothy jotain - kilpailimme hänestä. ;)

      Poista
    3. Marjatta, no EN VARMASTI kuuntele enkä varsinkaan katsele Woody Allenia, koska olen AINA INHONNUT ja VIHANNUT kyseistä ukkelia. Mutta tätähän sinä et tietenkään voinut tietää, joten no hard feelings.

      Eilen katsoin telkkarista Vera Stanhopea ilman tekstitystä. Välillä meni pitkiäkin aikoja etten saanut puheesta selvää hölkkäsen pölähtävää. Mutta se ei ole vaarallista ;)

      Poista
    4. Haha, "tavallinen" brittienkku on minusta kulmikasta leveään (ja kuten Tuija sanoi, monotomiseen) jenkkienkkuun verrattuna. Jotkut brittimurteet ovat vielä "kulmikkaampia". Kauneinta on mielestäni ns. queen's English, joka on pehmeää ja selkeää: sitä on ilo kuunnella.

      Mieheni puhuu muuten lähinnä jenkkienkkua, minä brittienkkua. Tosin miehen kohdalla voi johtua paljolti siitä, että moni työtoverinsa on jenkki.

      Poista
    5. Brittienkussa on paljon eri versioita. Monista murteista en ymmärrä mitään, esim. joku Liverpool tai Pohjois-Englanti ylipäänsä. Helpommin ymmärrän selkeästi äännettyä enkkua, jotain Oxford-tyylistä. Kaikkein karmeimmalta kuulostaa mielestäni Indian English. Joku oli haukkunut Nigerian Englishiä. Cockney menee myös käsityskykyni ulkopuolelle.

      Poista