torstai 28. kesäkuuta 2012

Psykoaktiivisesta musiikista


Varoitus: Tämä ei ole asiateksti, vaan vain ja ainoastaan epäasiantuntemukseen perustuva sekava jaarittelu, jossa on yhdistetty hämäriä muistikuvia, mutu-lausuntoja ja henkilökohtaisia tuntemuksia epämääräiseksi tekstimöhkäleeksi. Varokaa: Epäasiantuntija liikkeellä!

Joku aika (vuosi? kaksi vuotta? viisi vuotta? kymmenen vuotta?) sitten psykoaktiivinen musiikki oli paljon tapetilla. Ainakin muistan lukeneeni Nyt-liitteestä aiheesta jonkun artikkelin. Vai oliko se sittenkään artikkeli vai vain lyhyt maininta aiheesta, ehkä sivuhuomautus tai marginaalimerkintä? Vai oliko se sittenkin mainos, jossa houkuteltiin ihmisiä tilaamaan netistä psykoaktiivista musiikkia, jota kuuntelemalla saa itsensä erilaisiin sfääreihin, kuten pakokauhutilaan, masentuneeksi, ahdistuneeksi ja ehkä jopa iloiseksi, ekstaattiseksi?

Oli miten oli, aina aika ajoin mielessäni alkaa pyöriä ajatus psykoaktiivisesta musiikista. Mitä se oikein tarkoittaa? Millainen musiikki on psykoaktiivista? Onko musiikki psykoaktiivista, jos joku on tarkoituksella yrittänyt tehdä siitä psykoaktiivista? Mutta eikö kaikki musiikki ole psykoaktiivista? Ja mitä sana "psykoaktiivinen" oikein tarkoittaa? Aiheuttaa psyykkisiä tiloja? Eikö mikä tahansa musiikki aiheuta psyykkisiä tiloja, jopa hissimusiikki, koska se ärsyttää (vaikka sen pitäisi rauhoittaa ja lisätä ostohaluja)?

Ainakaan googlaamalla ei löytynyt mitään selvyyttä psykoaktiivisen musiikin ongelmaan. Näytölle räpsähti vain kuva psykoaktiivisista huumeista, kuten LSD:sta. Ei voisi vähempää kiinnostaa.

Voiko sellaista musiikkia olla edes olemassa, joka ei aiheuta minkäänlaisia psykoaktiivisia, psyykkisiä, fyysisiä, fysiologisia tai psykofyysisiä (ja mitä sanoja niitä onkaan) muutoksia? Vaikka musiikki tuntuisi kuinka yhdentekevältä ja vaikka se kuuluisi kategoriaan "toisesta korvasta sisään, toisesta ulos", sekin ehtii nostattaa pulssia, kiihdyttää hengitystä ja herättää ärsyyntymistä ja kyllästymistä.

Itsestäni olen huomannut, että yhdentekevä, tylsä ja monotoninen musiikki laukaisee minussa pakokauhun kaltaisen tilan. En kestä musiikkia, joka on liian tasaista ja ennakoitavaa. Esimerkiksi suomalainen iskelmä on monesti niin tylsistyttävää, että paniikkikohtauksen laukeaminen on to-del-la lähellä. Monesti suomalaisissa iskelmissä sanoitukset ovat sanoinkuvaamattoman typeriä (joku saattaa ajatella blogistani täsmälleen samaa), jolloin hengityksen salpaantuminen uhkaa. Rytmillisesti iskelmät ovat monesti saman toistoa, saman toistoa, saman toistoa, saman toistoa... Anteeksi vain Paula Koivuniemi, mutta ei vain kolahda.

Myös toinen ääripää eli liian vaihteleva ja ennakoimaton musiikki on monesti ajanut minut pakokauhuun. Tällainen musiikki on usein jazzia (paitsi ei Iiro Rantala, joka on aina yhtä ihana-ihku). Muistan, että klassiselta puolelta Arnold Schönbergin musiikki tai "musiikki" sai psyykkiset rakenteeni melkein luhistumaan (tosin psyykeeni on alun perinkin ollut epämääräisin pistoin harsittu tai huolimattomasti kylmämuurattu, joten psyykeeni luhistumiseen ei paljon tarvita). En vain kestä sellaista musiikkia, jossa en pysty kuulemaan minkäänlaista rytmiä enkä minkäänlaista melodiaa. Jos olen oikein käsittänyt, rytmi ja melodia ovat musiikin rakennusmateriaaleja eli jos ne puuttuvat, mitä jää jäljelle? Meteliä? Kolahduksia? Pamahduksia? Vingutusta? Pauketta? Törinää? Kuolinkorinaa? On tietysti täysin mahdollista, että Schönbergin tuotoksissa on rytmiä, melodiaa ja huomattavan selkeää rakennetta, mutta musiikillisen aivorajoittuneisuuteni takia en vain pysty kuulemaan tai hahmottamaan sitä.

Musiikkia kuunnellesani en tietenkään tavoittele edellisen kaltaisia äärikokemuksia, vaan hamuilen jotain ihan muuta. Olen aikaisemminkin kirjoittanut tästä, että etsin musiikista aina neljänlaista psykofyysistä (tai whatever) vaikutusta eli rauhoittavaa, piristävää, tanssituttavaa ja visuaalisia mielikuvia herättävää. Osa musiikista laukaisee niin syvän rentoutumisen tilan, että saavutan melkein täydellisen liikkumiskyvyttömyyden. Silloin en pysty enkä halua muuta kuin lojua sohvalla ja antaa musiikin vallata koko keho: verenkierto, hengitys, lihakset, luut, hermosto ja ehkä jopa rasvakudokset. Äärimmäisen rentouttavaa musiikkia itselleni on monet Tori Amoksen levyt, mutta ei kaikki, koska Amoksen tuotantoon kuuluu myös raivokkaita "terapialevyjä", mutta samalla myös seeesteisiä "taidelevyjä".

En tiedä, miksi juuri Tori Amoksen musiikki laukaisee minussa tällaisen tilan. Jollekulle muulle Amoksen musiikki saattaa kuulostaa pelkästään yhdentekevältä, mitäänsanomattomalta ja tylsältä, mutta itselleni se on rentouttavaa ja jollain tavalla mystistä. Ehkä Amoksen musiikissa on sopivassa suhteessa yllättävyyttä ja ennakoitavuutta. Ehkä se on sanat, ehkä ääni, ehkä luontainen tapa laulaa. En tiedä, mikä se on. Ehkä sameaääninen piano, ääniä kellarista? Tai piano ja lauluääni, jota ei ole hiottu liikaa. Ehkä äänen särmät. Jotain. Pidän siitä, että en edes tiedä enkä ehkä koskaan saa tietää. Mysteeri on mielenkiintoimpi kuin selkeys.

Tästä aiheesta voisi kirjoitella loputtomiin, mutta lopetan tähän. Ehkä jatkan tätä myöhemmin tai sitten tämä jää tähän.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti