tiistai 17. huhtikuuta 2012

Sanojen paino


KIRJALLISUUS  ---  Herta Muller: Sydäneläin (Tammi, 1996)(saksankielinen alkuteos Herztier, 1994, suomentanut Raija Jänicke)

Aikaisemmin olen kirjoittanut 70-luvun poliittisesta musiikista, jossa kommunistinen ideologia on kauneimmillaan. Herta Muller (s. 1953) ei kirjoita ideologiasta, vaan kommunistisesta todellisuudesta, nimittäin Ceausescun ajan diktatuurista Romaniassa. Mullerin romaanissa kommunismi on rumimmillaan. Siihen kuuluu ihmisten kontrolloimista, vainoamista ja usein myös tappamista. Monet yrittävät paeta diktatuurista, mutta luodit tappavat ennen kuin rajanylitys onnistuu.

Kirjan maailma on niin ahdistava, että se melkein lamaannuttaa. Hengitykseni vaikeutuu ja jonkinlainen painon tunne leviää minuun. Kirjoitusvaikeudet valtaavat minut. Yhtenä syynä ilmaisuestoilleni on Mullerin asema suurena kirjailijana, joka on palkittu Nobelin palkinnolla. Miten kaltaiseni pieni lukija, maan matonen ja syntinen, saatana kurja uskaltaa kirjoittaa suuren kirjailijan teoksesta? Jospa kirjoitan vain omista tunteistani, kukaan ei voi tulla väittämään, ettenkö tietäisi mistä kirjoitan. Kaikki ihmiset ovat omien tunteittensa asiantuntijoita (paitsi jos on psykopaatti, jolta tunteet puuttuvat lähes kokonaan tai jos kärsii aleksitymiasta eli sekoittaa tunteet ja fyysiset tuntemukset tai jos kärsii jostain autismin muodosta)

En osaa sanoa, mikä minua eniten järkyttää Mullerin kuvaamassa totalitaristisessa helvetissä. (Sanan "helvetti" käyttö ei ole liioiteltua, vaan pikemmin se on yksi osuvimmista sanavalinnoista. En voi käyttää sanaa "painajainen", koska kaikki tapahtuu valveessa). Onko hirveintä, että joutuu opiskelija-asuntolassa kuuntelemaan taukoamatonta työväenmusiikkia, joka kuuluu huoneiston kaiuttimista? Vai se, että yksityisyyttä rikkoo valtiollinen poliisi, joka tulee avaamaan ja penkomaan avattuja matkalaukkuja? Ei, nämä ovat vasta esimakua.

Onko kauheinta mielivaltaiset kuulustelut, joissa kuulusteltava (lue: viaton uhri) pakotetaan riisuuntumaan alasti, laulamaan lauluja ja tekemään muuta asiatonta? Onko hirveintä se, että kuulustelija kutsuu kuulusteltavaa huoraksi, koska tämä on naispuolisena opiskelijana tekemisissä kolmen miespuolisen opiskelijan kanssa - ilman mitään seksuaalista sisältöä. Ehkä vielä hirveämpää on se, ettei voi luottaa niihinkään, joita pitää luotettavina, koska kuka tahansa saattaa kavaltaa kenet tahansa ja milloin tahansa. Että tuttu nainen, jonka luokse vie säilytettäväksi henkilökohtaisia tavaroitaan, saattaakin olla tekemisissä valtiollisen poliisin kanssa. Ja myöhemmin samainen nainen tulee käymään, kun päähenkilö on onnistunut muuttamaan Saksaan ja paljastuu, että nainen on luvatta kopioinut ulko-oven avaimen viedäkseen sen kuulustelijalle.

Ehkä petosta pahempi on kuolema, koska sitä ei voi mikään korjata. Romaanissa kuolee useita henkilöitä. Kuolinsyynä voi pitää kommunismia, vaikka uhrit kuolevatkin hirttoköyteen, korkealta paikalta maahan syöksyyn tai epäselvissä oloissa, kuten mahdollisesti myrkytettyyn omenaan. Ulkoisesti kaikki viittaa itsemurhaan, mutta murhaa epäillään vahvasti.

Tapa, jolla Muller kirjoittaa tästä, on mielenkiintoinen. Hänen kirjallinen ilmaisunsa on niukkaa, runollista ja tiivistä. Yleisesti ottaen karsastan niukkaa ilmaisua ja liian lyhyitä lauseita, mutta tähän yhteyteen niukkuus sopii. Miten muuten voisi kirjoittaa asioista, jotka ovat niin hirveitä, että ne houkuttavat vaikenemaan? Mullerin ilmaisu tuntuu sellaisen ihmisen puheelta, joka ei jaksaisi puhua, mutta puhuu silti. Muller ei dramatisoi eikä ole hysteerinen, koska sille ole tarvetta eikä tilaa. Mullerillä vähän on paljon ja paljon olisi liikaa.

Voisin loppuun liittää muutaman näytteen, joissa vähäeleisyys näkyy. Huonekaveri Lolan kuolemasta: "Tällaista oli sinä iltapäivänä vähän vaille kolme, kun Lola opiskeli neljättä vuotta ja oli jo melkein jotain: Tyttöjen vaatteet lojuivat sängyllä erillään Lolan vaatteista. Aurinko porotti kuumasti kopperoon, ja pöly peitti linoleumia kuin harmaa turkki. Ja Lolan sängyn vieressä, mistä kirjaset oli otettu pois, oli tumma läiskä. Ja Lola riippui minun vyössäni vaatekomerossa".

Eli miten kirjoittaa aiheesta, josta ei oikeastaan voi kirjoittaa? Niukasti, karsimalla kaiken ylimääräisen, tunteetta koska tunteita ei enää pysty tuntemaan. Tai miten kertoa läheisen ystävän kuolemasta? Lyhyesti ja nopeasti, kuin kirpaisua välttäen:

"Kolme päivää myöhemmin Georg nousi junaan. Tikkuaski hänellä oli takintaskussa. Häntä ei heitetty liikkuvasta junasta. Hän pääsi Saksaan. (--) Varhain aamulla kuusi viikkoa lähtönsä jälkeen Georg virui Frankfurtin katukivetyksellä. Vastaanottokeskuksen viidennessä kerroksessa oli yksi ikkuna auki."

(tämä teksti on alun perin julkaistu edellisessä blogissani nimeltä "Tapaus amusia")

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti