tiistai 17. huhtikuuta 2012

Viattomuuden vangit


ELOKUVA (dvd)  ---  Lucile Hadzihalilovic: Innocence (2004)(Panvision, 2006)

Mietin pitkään, valitsenko tekstin otsikoksi "Vaikea elokuva" tai "Liian vaikea elokuva?", mutta päädyin ylläolevaan vaihtoehtoon, koska se kuulostaa runolliselta. Innocence-elokuvaa voi luonnehtia runolliseksi, mutta yhtä hyvin voi käyttää ilmaisuja monimutkainen, monitulkintainen, tuskastuttava, uhkaava ja jopa ärsyttävä.

Tavallaan elokuvassa kaikki on selkeää, mutta kuitenkin ei ole. Puhtaan valkoisiin vaatteisiin pukeutuneet tytöt, iältään noin 7-12-vuotiaat, asuvat suljetussa sisäoppilaitoksessa metsän keskellä. Laitosta ympäröi muuri eikä pakenemaan pääse. Tytöt opiskelevat lähinnä balettia ja jonkin verran teoria-aineita. Opettajina toimii nuoria naisia, jotka elävät sisäoppilaitoksessa vankeudessa joidenkin menneisyydessä tapahtuneiden epämääräisten rikkeiden takia. Toinen opettajista kulkee ontuen kävelykeppiin tukeutuen, vaikka näyttääkin kaksikymppiseltä. Ilmeisesti hänen polvensa on ruhjottu rangaistukseksi pakoyrityksestä.

Elokuvan visuaalinen ilme on ärsyttävän ristiriitainen. Toisaalta se sisältää paljon kauniita kuvia vehreästä luonnosta, raikkaista nurmikoista ja puhtaista metsistä, joissa lettipäiset tytöt juoksentelevat, hyppivät narua ja pyörittävät hulavannetta. Mutta metsä muuttuu iltaisin synkäksi eikä sisäoppilaitoskaan ole niin viehättävä kuin päällisin puolin näyttää. Laitoksen alla kulkee kammottava viemäri- ja tunneliverkosto, josta voi melkein haistaa kostean kiven hajun ja kuulla vesipisaroiden tipahdukset. Eli päivänvalossa ja maan pinnalla kaikki näyttää puhtaalta ja viehkeältä, mutta hämärässä ja maan alla on jotain uhkaavaa ja melkein saastaista.

Entä vesi sitten? Elokuvassa on paljon veteen liittyvää kuvastoa, kuten lähikuvia pulppuavasta vedestä ja kuvia järvessä polskivista tytöistä. Mitä ihmettä vesi tarkoittaa? Onko se puhtauden ja viattomuuden symboli? Vai seksuaalisuuden? Vesi on elokuvassa myös kuoleman aiheuttaja, koska yksi tytöistä kuolee hukkumalla. Tyttö yrittää paeta laitoksesta vuotavalla veneellä. Kohta kuvassa on roviolla palava hauta-arkku. Vesi on läsnä myös elokuvan loppukohtauksessa, jossa vanhimmat tytöt ovat päässeet pois sisäoppilaitoksesta. Maanalaiselta asemalta alkavan junamatkan päätteeksi tytöt päätyvät kaupunkiin, jossa siellä on suihkulähde, johon tytöt menevät kastautumaan. Suihkulähteellä eräs tytöistä hymyilee pojalle ja roiskii vettä tämän päälle. Tunnelma on toiveikas ja valoisa. Onneksi elokuva sentään loppuun tähän kohtaukseen eikä mihinkään maanalaiseen näkymään.

Yleisesti ottaen pidän arvoituksellisista elokuvista, jotka vaativat katsojalta heittäytymistä ja älyllisiä ponnisteluja, mutta tämän elokuvan kohdalla olisin toivonut, että edes jotain olisi väännetty rautalangasta. Elokuvan jälkeen katsoin ekstroista elokuvan ohjaajan haastattelun. Ohjaaja tarjosi katsojille ylimalkaisen ohjeen tyyliin "ajatelkaa mitä huvittaa, tulkitkaa elokuva miten huvittaa" (mutta ei näin epäkohteliaaseen sävyyn). Onneksi ohjaaja sentään vaivautui selittämään, että elokuva perustuu Frank Wedekindin saksankieliseen novelliin "Mine-Haha eli Nuorten tyttöjen ruumiillisesta kasvatuksesta". Tuskinpa novellia on suomennettu eli ei muuta kuin elvyttämään saksankielentaitoa syväjäästä. Novellista saattaa löytyä selitys vesikuvastolle, koska Mine-Haha tarkoittaa intiaanien kielellä Nauravaa Vettä.

(Tämä teksti on alun perin julkaistu edellisessä blogissani nimeltä "Tapaus amusia")

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti