Maailman paheksutuin kirja?

KIRJALLISUUS  ---  Markiisi de Sade: Justine. Gummerus, 2015. Suomentanut Heikki Kaskimies (ranskankielinen alkuteos Justine ou les malheurs de la vertu ilmestyi vuonna 1799)

Luin Markiisi de Saden (Donatien-Alphonse-Francois de Sade, 1740-1814) romaanin Justine toisen kerran elämässäni. Kun kerran aion kirjoittaa tällaisesta aiheesta, en tiedä, onko minulla jokin velvollisuus todistella, etten itse ole a) sadisti b) masokisti c) sadisti ja masokisti.

Jos vastaavasti kirjoittaa dekkarista, joka sisältää murhia, onko silloin kirjoittajalla velvollisuus todistella, ettei a) ole juuri tullut murhaamasta ketään b) vasta menossa murhaamaan c) suunnittele murhaa d) ole tutkintavankeudessa epäiltynä murhasta e) istu vankilassa tuomittuna murhasta f) ole vapautunut suoritettuaan murhatuomion?

Tai jos kirjoittaa huumeaiheisesta kirjasta, kannattaako silloinkin ruveta välittömästi todistelemaan, ettei itse ole a)  narkkari b) huumediileri c) huumeiden valmistaja d) huumeiden salakuljettaja e) huumeiden käyttöön myönteisesti suhtautuva ihminen? Tai jos osallistuu julkisuudessa käytävään prostituutiokeskusteluun, kannattaako heti kättelyssä korostaa, ettei itse a) käytä prostituutiopalveluita b) ole itse prostutioitu? Mielestäni vastaus kaikkiin näihin kysymyksiin on "ei".

Asiaan. Yritän nyt kirjoittaa Justinesta aivan kuin se olisi vain yksi kirja muiden kirjojen joukossa.

Ensimmäisellä Justinen lukukerralla muistan olleeni raivon vallassa. Pidin romaania typerän kaavamaisena, epäuskottavana, tolkuttoman väkivaltaisena, iljettävänä, sovinistisena, naisvihamielisenä ja tietysti sadistisena. Kaikkia näitä romaani tietysti on. Toisella lukukerralla huomasin Justinesta aivan eri asioita: ateismin, kristinuskon vastaisuuden, yhteiskuntakriittisyyden ja vaikeaselkoisen Luonto-filosofian, joka muistuttaa yllättävän paljon darwinistista luonnonvalinta-ajattelua, jonka mukaan voimakas päihittää heikommat.

Kaavamaisuus ilmenee romaanissa sekä juonessa ja rakenteessa että henkilöhahmojen yksiulotteisuudessa. Romaanin henkilöt edustavat kahta tyyppiä 1) sadisti, joka kidnappaa, pitää vankeudessa, raiskaa, ruoskii, kiduttaa ja nöyryttää 2) sadismin uhri, joka on taipumuksiltaan hyveellinen, naiivi, uskonnollinen ja puolustuskyvytön, usein heikko ja köyhä. Romaanissa sadisti on lähes poikkeuksetta mies, ja sadismin uhri on tyttö, nainen tai poika. Romaanin sadistit edustavat yhteiskunnan yläluokkaa. He ovat markiiseja, välskäreitä (lääkäreitä), tuomareita, suuromistajia, pappeja tai benediktiiniläisluostarin munkkeja, jotka toimivat katolisen kirkon alaisuudessa. Päähenkilö Justine päätyy romaanissa sadistilta toiselle.

De Saden romaani on psykologisesti epäuskottava. Kertojana on olevinaan Justinen naisnäkökulma, joka tavoittelee muka-uskottavuutta ja muka-moralismia, mutta kaiken läpi paistaa miehisen himokas katse. Kertoja käyttää ilmaisuja, jotka uhrin suuhun laitettuna kuulostavat oudoilta. Raiskauksista käytetään sanaa "nauttiminen", mikä tuskin on uhrin näkökulma. Seksuaalista sadismia kuvataan liian monisanaisesti ja mehevästi, että se olisi uskottava uhrin näkökulmaksi. Vaginaa kutsutaan romaanissa "alttariksi", "temppeliksi", "luolaksi" ja "kaikkein pyhimmäksi". Pakarat ovat "lihaisat puolipallot", rinnat "pehmeät ja viattomat sulot", penis "miekka" ja penetraatiossa "ase tunkeutuu rakastamaansa temppeliin". Naisen sanomaksi laitettu miehen näkökulma näkyy ilmaisuissa "poimia ihanat ruusut" tai "ruoska iskeytyy ihastuttaviin pakaroihin". Lisäksi sadistisia sessioita kuvataan niin yksityiskohtaisesti, että tyyli on käytännössä pornografiaa.

Ensimmäisellä lukukerralla ajattelin, että romaanin pääasiallinen pyrkimys on pornografia. Toisella lukukerralla aloin epäillä, että romaani pyrkii sittenkin tyrkyttämään lukijalle ateistista sanomaansa. Romaani pyrkii halventamaan uskovaisia, jotka turvaavat Jumalaan. Kirjassa Jumala ei todellakaan pelasta kärsivää ja hyveellistä Justinea, vaan pikemmin työntää tämän julmuudesta toiseen. Pyrkimystä hyvyyteen ei palkita, vaan siitä rangaistaan. Lisäksi romaani näyttää kirkon ja munkit erittäin huonossa valossa. Munkit ovat tehneet luostaristaan haaremin, jossa pidetään vankeina ja raiskataan kymmeniä eri ikäisiä tyttöjä ja naisia. Munkit halventavat sakramentteja työntämällä murennettua ehtoollisleipää uhriensa anuksiin. Ilmeisesti myös krusifiksi työnnetään eräässä seremoniassa uhrin takapuoleen. 

Toisella lukukerralla havaitsin romaanissa myös kieroutunutta mustaa huumoria. Jos Justinelle haluaa löytää aikakauden kirjallisuudesta jonkin sisarteoksen, se saattaisi hyvinkin olla Voltairen Candide (ilm. 1759), mikä ivaa täydellisen maailman käsitettä paiskaamalla päähenkilön katastrofista toiseen. Sama kuvio ilmenee myös de Saden romaanissa. Nykyajan romaaneista kyseinen kirja muistuttaaa jollain tavalla Bret Easton Ellisin romaania American Psyko, missä raakalaismainen väkivalta rinnastuu hienostuneiden käytöstapojen ja pukeutumisen kanssa. Jotain yhtymäkohtia liioittelun ja karmeuden suhteen de Sadella saattaa olla myös Rosa Liksomin karmean ihanan lyhytproosan kanssa. Liksomilla koomisuus syntyy usein liioittelusta ja asiaankuulumattomista yhdistelmistä. Nykyajan kirjailijoista voi yhtymäkohtia de Sadeen havaita ehkä myös Steward Homen överiksi menevillä satiireilla(?), joissa epämääräinen poliittinen agenda (vasemmistolainen?) yhdistyy tolkuttomaan väkivaltaan ja hillittömän pervoiluun.

Jos nykysanastoa haluaa soveltaa de Saden maailmaan, psykopaatti tulee mieleen. Vaikuttaa siltä, että romaanin ihmisideaali on psykopaatti, jolle muut ihmiset ovat kuin käyttötavaroita. Sääliä, myötätuntoa tai katumusta ei tunneta. Moraali on tyhjä sana. Sääntöjä ei noudateta. Hyveet ovat vitsi. Ainoa, mitä romaanissa tavoitellaan, on oma nautinto tai hyöty. Muiden ihmisten kärsimys on täysin yhdentekevä.

Havaitsemani ismit romaanissa: sadismi, hedonismi, egoismi, anarkismi, ateismi, nihilismi(?), absurdismi(?)

Jos tätä kirjaa ylipäänsä kenellekään voi suositella, perusteluna voisi olla yleissivistys. De Sade kuuluu kuitenkin klassikoihin kaikesta karmeudestaan huolimatta. Tulipa mieleen, että olen lukenut sadismia ja masokismia käsittelevistä romaaneista myös Pauline Reagen O:n tarinan. Siinäkin kirjassa ongelmana oli kaavamaisuus ja psykologinen epäuskottavuus. Vielä seuraavana päivänä tuli mieleen, että olen nähnyt myös Pier Paolo Pasolinin sadismia pursuavan elokuvan Sodoman 120 päivää. Tulkitsin tämän vastenmielisten elokuvan yhteiskuntakriittiseksi, jonka tavoitteena on vastustaa fasismia ja natsismia. Elokuvan pohjatekstinä on de Saden samanniminen romaani, mutta sen tapahtumat on siirretty myöhempään aikaan.