sunnuntai 12. kesäkuuta 2016

Sivuhuomio: Käyttökirjallisuutta?

(kirjanmerkki ostettu museosta HAM)
Kuten edellisessä postauksessa kerroin, olen viime aikoina lukenut romaaneja englanniksi. Tavoitteenani on  kehittää englannin kielen taitoani. Olen siis käyttänyt kaunokirjallisuutta oppikirjoina. Aivan kuin olisin syyllistynyt jonkinlaiseen väärinkäyttöön tai peräti hyväksikäyttöön. Tuntuu melkein, että minun pitäisi pyytää anteeksi kirjailijalta, että olen käyttänyt hänen fiktiivistä luomustaan väärään tarkoitukseen.

Mitkä sitten olisivat kaunokirjallisuuden oikeita käyttötarkoituksia? Satujen sanotaan kehittävän lapsen tunne-elämää, empatiakykyä, sanavarastoa, kielellistä tajua ja mielikuvitusta. Oletan, että monet aikuiset käyttävät kaunokirjallisuutta melkein samaa tarkoitukseen. Luulisi, että fiktiivisten tarinoiden lukeminen kehittäisi myös kerronnallisten rakenteiden tajua, kielellisten tyylien tajua, muistia, ennakointikykyä ja visualisointia. Itse käytän kirjallisuutta usein elämysten metsästämiseen. Osa ihmisistä on kuitenkin sitä mieltä, että kaunokirjallisuuden lukeminen on tarpeetonta eikä se kehitä ihmisessä yhtään mitään.

Onko edes olemassa ehdottomasti tuomittavia tapoja käyttää kaunokirjallisuutta tai muita kirjoja? Mitäpä jos ei olekaan harras uskovainen ja lukee hartauskirjallisuutta kuin piru raamattua? Mitä jos lukee nykyrunoutta kuin vitsikirjaa? Tai jos ei käytäkään dekkareita kokeakseen jännitystä, vaan rentoutumiseen juuri ennen nukahtamista? Entä jos käyttää kirjoja pelkkänä paperimassana materiaalina tilataiteessa? Mitä jos jollekulle ihmiselle kirjallisuus ei merkitse mitään, mutta hän haluaa antaa itsestään sivistyneen vaikutelman ja käyttää kirjoja hyllymetritavarana kirjahyllyssään? Minusta se olisi kirjojen halventavaa käyttöä.

En ole enää itsekään varma, mitä yritän tällä blogiraapustuksella sanoa. Kai jotain sellaista, että kaunokirjallisuuden lukeminen voi parhaimmillaan kehittää ihmisen ajattelukykyä ja persoonallisuutta yllättävän monipuolisilla tavoilla. Tämän tekstin tarkoitus on kai myös lämmitellä bloggauslihaksiani pitkähkön blogijäykkyyden jälkeen.

4 kommenttia:

  1. Hyvä kirjoitus, Tuija! Ennen vanhaan lukeminen oli ikävystymisen torjuntaa, koska ei ollut muita viihdykkeitä. Nyt on paljon, paljon muita nopeammin tyydytystä antavia viihteen muotoja, kuten tv-sarjat ja pelit.
    Eskapismi on silti varmaan tärkein lukemiseen houkuttava asia. Luulisin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Marjatta! Unohdin tuon ajan tappamisen ja arjesta irtautumisen. Minulle kirjallisuus merkitsee myös kielestä nauttisesta. Kaikilla ei tätä tarvetta ole. Ilmeisesti monille riittää kun kuuntelee muiden jaarituksia tyyliin "joo ja sit tosiaan mä laitoin ne astiat siihen tiskipöydälle ja sit mä tajusin et hei tossahan toi tiskirätti on..." Luulisi, että kun kuuntelee liian pitkään arkisia horinoita, kaunokirjallisuus alkaisi tosissaan kiinnostaa, mutta kun ei niin ei.

      Poista
  2. Minä olen utelias ja monenlaiset asiat kiinnostavat minua. Käytän kirjallisuutta - myös fiktiivistä - esimerkiksi ihan vain oppiakseni esimerkiksi eri kulttuureista. Kirjathan kuvastavat myös kulttuuria. Ei kai kirjoja voi käyttää väärin: ellei nyt takassa polta puiden sijasta. :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sori että vastaukseni viivästyi, jälleen kerran. En ole taaskaan avannut tätä härveliä vähään aikaan. En tiedä, mitä sanoisin. Brexit lamaannuttaa :(

      Poista