Voiko romaanihenkilöä vihata (tai rakastaa)?

(Olen lievästi flunssainen. Silmiä verestää, kurkkua kuivaa ja olo on oudon hidastunut, mutta en anna näiden häiriötekijöiden millään tavalla haitata blogini päivitystä)

Luin äskettäin Anni Blomqvistin Myrskyluodon Maija -kirjasarjan. (katkos, jonka aikana toljotan näyttöä lasittunein silmin). Aluksi viehätyin Blomqvistin tavasta kuvata työntäyteistä saaristolaiselämää, johon kuului raadantaa aamusta iltaa: lehmien ruokkimista ja lypsämistä, kalastusta, verkkojen puhdistamista ja paikkaamista, silakoiden suolaamista, puisten pöytien hankaamista puhtaaksi hiekalla, villan kehräämistä, kankaiden kutomista, virkkaamista, neulomista, viljanpuintia, leipomista jne jne. Eli lyhyesti sanottuna: työtä, työtä ja työtä. Lisäksi jumalanpelkoa, nöyryyttä ja alistumista ajattelutapaan "Herra antoi, herra otti, kiitetty olkoon herran nimi". Iltaisin sentään rentouduttiin perheen ja suvun parissa viettämällä hämäränhetkiä, jolloin kerrottiin legendoja ja kummitusjuttuja.

Mutta sitten se iski: viha Myrskyluodon Maijan yli-inhimillisen hyveellistä olemusta kohtaan! Eihän kukaan voi olla tällainen! Maija raataa aamusta iltaan väsymyttä. Maija kestää myrskyt, pakkaset, viimat ja sateet. Maija selviää lapsensa hukkumisesta rantaveteen ja miehensä hukkumisesta heikoille jäille. Maija vain jatkaa sitkeästi elämäänsä, vaikka talo palaa ja perhe sinnittelee talvipakkasilla jäisessä navetassa. Silloinkin Maija vain suree, ettei pysty raatamaan täysteholla, koska rukki on palanut poroksi eikä muitakaan työvälineitä ole enää jäljellä. Kun lapsi hukkuu rantavesiin, Maija yrittää olla itkemättä, koska on syntiä vetistellä! Maija kokee velvollisuudekseen olla kiitollinen niistä lapsista, jotka ovat elossa. Kätilökin tulee haukkumaan Maijan pataluhaksi, jos Maija herpaantuu ja antaa tilaa tunteilleen. Eihän tällaista voi olla olemassa! Eihän kukaan ole tunteeton kone, joka toimii aina virheettömästi.

Maijan "täydellisyys" herätti minussa vihaa. Maija ei tee virheitä (tai niistä ei kerrota). Maija on aina oikeassa, hän toimii aina oikein. Mutta toisaalta: miten vihata henkilöä, jota ei ole oikeastaan edes olemassa muualla kuin kirjailijan päässä, musteläiskinä paperilla ja sitä kautta kuvitelmana lukijan päässä. Eikö ole hölmöä vihata jotain paperista hahmoa, jonka kanssa minulla ei ole henkilökohtaista suhdetta? Eikö viha (ja muut tunteet) edellytä aina henkilökohtaista ja konkreettista kohtaamista? Mutta en ehkä niinkään vihaa (tai inhoa) paperihahmoa tai sen edustamaa ideaa päässäni, vaan Blomqvistin kirjoitus- ja kerrontatyyliä. Enemmänkin vihaan Blomqvistin kerrontaa, jossa millekään muulle ei ole sijaa kuin arkiselle raadannalle, jumalanpelolle ja lapsien kasvattamiselle hiljaisuuteen ja hartauteen. Eihän tämä ole mitään elämää, vaan ajattelutapaa "kärsi, kärsi, kirkkaamman kruunun saat!"

Myrskyluodon Maijan epäinhimillinen ylisuorittaminen on siis asia, joka saa vihani nousemaan. Tavallaan luen piiloviestejä rivien välistä: jos Maija on hyvä, minä olen paha; jos Maija on työteliäs, minä olen laiska; jos Maija on virheetön, minä olen virheellinen jne.

Sen sijaan asia, jota rakastan romaanien henkilöhahmoissa, on tietysti tällaisen täydellinen vastakohta eli inhimillinen vajaavuus. Inhimillisiin puutteisiin sentään pystyn samastumaan, mutta Maijan kaltainen, kiiltokuvamainen täydellisyys sijaitsee kokemusmaailmani ulkopuolella.

Romaanien henkilöhahmoja, joita olen rakastanut (tai pitänyt, ihaillut tai joista olen viehättynyt) on muun muassa Astrid Lindgrenin Peppi Pitkätossu. Pepistä pidän juuri hänen inhimillisten puutteidensa takia. Peppi valehtelee solkenaan, hän ei osaa käyttäytyä, hän on anarkistinen, mutta myös altruistinen. Peppi on itsenäinen, itsepäinen ja omaperäinen. Hän voimakas ja kekseliäs. Tällaiseen haluan samastua.

Aikuisten romaanien puolella olen yleensä pitänyt romaanihenkilöistä sitä enemmän, mitä paheellisempia ne ovat olleet. Esimerkiksi Oscar Wilden romaanin Dorian Grayn muotokuvan päähenkilö on turhamainen, itsekeskeinen, hedonistinen, itserakas jopa siihen pisteeseen saakka, että on valmis murhaamaan. Mutta ehkä olisi naurettavaa väittää, että rakastaisin Dorian Grayn kaltaista ilmestystä, koska en todellisessa elämässä haluaisi vastaavanlaista henkilöä elämääni. Rakastan vain tapaa, jolla Oscar Wilde kirjailijana vetää minut mukaan mustanpuhuvaan tarinaansa.

Ihastuin järjettömästi myös Donna Tarttin romaanin Jumalat juhlivat öisin henkilöhahmoihin, vaikka (tai koska) henkilöt ovat toinen toistaan kauheampia, toisin sanoen moraaliltaan vinksahtaneita murhaajia tai murhan sivustakatsojia. Tällaisiakaan henkilöitä en välttämättä halua omaan elämääni, mutta rakastan tapaa jolla Donna Tartt kietoo lukijan verkkoonsa. Nuorempana hullaannuin Hermann Hessen romaanin Arosusi päähenkilöön, joka on käytännössä puolihullu juoppo ja boheemi vetelehtijä. Arosusi ei saa elämässään kertakaikkiaan mitään järkevää aikaiseksi eli kovin paljon kauemmaksi ei voi etääntyä Myrskyluodon Maijan säntillisyydestä. Mutta ainakin tunsin itseni Arosuteen verrattuna edes jossain määrin onnistuneeksi ihmiseksi, kun taas Maija saa minut tuntemaan itseni kaikin puolin vialliseksi ihmiseksi. Siinä on kai avain vihaan.

Voi kommentoida, mut ei oo pakko.