Sivut

sunnuntai 24. heinäkuuta 2016

Syntipukki vai rikollinen?

(kirjanmerkissä Rembrandt)

KIRJALLISUUS  ---  Sadie Jones: The Outcast (Vintage, 2008)

Vaikuttava kirja. Henkeä salpaa edelleen. Hengitysvaikeudet saattavat johtua myös viime päivien terrorismi- ja massamurhauutisista.

Alkuun kuitenkin mäkätystä kirjan kannesta. Jos romaani sisältää niinkin drmaattisia ja traagisia aiheita kuin pikkupojan äidin tapaturmainen hukkuminen, epäonnistunut surutyö, sulkeutuminen, tunteettomuus, äkilliset raivokohtaukset, viiltely, alkoholiongelma, huorissa käyminen, kirkonpoltto, perheväkivalta ja insesti, miksi ihmeessä kansikuva vivahtaa romantiikkaan? Onko syynä vai se, että kirjailija on nainen?

Kuvitteellinen tilanne: jos fiktiivinen kirjailija Pirkko-Liisa Veripää-Pervola olisi julkaissut kuvitteellisen kirjan Raatokärpänen - tarinoita väkivallasta, lätkäistäisiinkö senkin kanteen viehkeä kukkapuska vain koska kirjailija on nainen? Todennäköisesti kyllä.

Asiaan. Eikun ennen sitä vielä yksi mäkätyksen aihe. Kirjan alkuperäinen nimi, The Outcast, tarkoittaa Hylkiötä tai Syrjäytynyttä. Romaanin suomenkieliseksi nimeksi on kuitenkin valittu hemaiseva Kotiinpaluu. Teknisesti ottaen romaanissa kyllä käsitellään kotiinpaluuta - nimittäin pyromaniasta istutun vankilatuomion jälkeistä (epäonnistunutta) kotiutumista ahdasmielisessä pikkukaupungissa. Eli joo, teknisesti oikein mutta kaunokirjallisen kokonaisuuden kannalta harhaanjohtava nimi. Valitus poikki. Asiaan.

The Outcast oli huikea lukukokemus. Jonesin englanti on sujuvaa, pulppuavaa ja vaivatonta. Teksti imaisee mukaansa. Romaanin tunnelma on usein niin intensiivinen, että tuskin muistan hengittää. Jonesilla on kyky kuvata psyykkisiä liikkeitä uskottavasti, jopa niin todentuntuisesti, että aloin pelätä henkilöiden puolesta tai toivoa heidän pelastumista.

Tarinan keskiössä on Lewis Aldridge, jonka ikä vaihtelee neljän ja kahdenkymmen vuoden välillä. Hänen Elizabeth-äitinsä hukkuu jokeen. Pieni Lewis-poika yrittää pelastaa hänet, muttei onnistu. Gilbert-isä on palannut sodasta. Hänen tapansa käsitellä vaikeita asioita on olla puhumatta niistä, ja kuvitella että vaikeneminen saa kaiken pahan kaikkoamaan. Lyhyen ajan sisällä Gilbert menee uudelleen naimisiin Alicen kanssa. Lewisin suhde uuteen äitipuoleen jää etäiseksi.

Aldridgien perheen elämä kietoutuu Carmichaelien perheen kuvioihin. Dicky-isä on varsinainen pahuuden ruumiillistuma. Hän mukiloi Claire-vaimoaan ja pieksee Kit- ja Tamsin-tyttäriään, ilmeisesti koska nauttii väkivallasta. Ulkopuolisille hän kuitenkin näyttäytyy mukavana seuramiehenä, joka järjestää suosittuja juhlia.

Jones ei päästä lukijaa helpolla. Lukijana jouduin palloilemaan eri tulkintavaihtoehtojen välillä: onko häiriökäyttäytyjä Lewis uhri vai syyllinen? Vai molempia samanaikaisesti? Onko äidin kuolema traumatisoinut hänet niin syvästi, ettei hän enää hallitse käytöstään, ja siksi tuhoaa omaisuutta, ajalee autolla kännissä ja epähuomiossa tuikkaa kirkon tuleen? Kuinka pitkälle alkuperäisellä traumalla voi puolustella rikollista käytöstään? Provosoidaanko Lewisiä menettämään malttinsa? Ainakin selviä sadistisia taipumuksia omaava Dicky tekee niin. Kuinka pitkälle yksilö voi syyttää ympäristöään ja olosuhteita omasta käytöksestään?

Jones osaa myös sekoittaa pakan. Paikoitellen kerronta on sen verran hämärää, etten tiennyt kumman vaihtoehdon puoleen kallistuisin. Oliko hukkuminen tapaturma - vai murha? Onko Lewis harrastanut seksiä äitipuolensa kanssa - vai kuvitellut harrastaneensa? Yrittikö Lewis vietellä naapurin tyttöjä - vai siepata ja raiskata heidät? Jos Lewis joutui tappeluun miehen kanssa, kuka löi ensin? Löikö Lewis itsepuolustukseksi - vai koska piti tappelusta?

Romaanin lukemisen jälkeen tulkintani vakiintuivat. Viimeisen sivun jälkeen olen sitä mieltä, että romaani käsittelee epäonnistunutta surutyötä. Surutyö, joka korvautuu tuskalla, raivolla, ulkopuolisten epäilyillä, pilkalla ja ulossulkemisella. Tragedia jota seuraa yhä paheneva tragedioiden kierre.

Blogeissa romaania on luettu ahkerasti Kotiinpaluu-suomennuksena, ainakin näissä:
Kirsin kirjanurkka, Leena Lumi, Ullan luetut kirjat, Lumiomena, Kirjakaapin kummitus, Mari A:n kirjablogi, Lukutoukan kulttuuriblogi, Tuijata Kulttuuripohdintoja, Kirja hyllyssä, Donna Mobilen kirjat, Kirjasähkökäyrä.

10 kommenttia:

  1. Tämä oli mielestäni Jonesin paras kirja, jonka olen lukenut. Kirja on myös paras käännöskirja, jonka olen lukenut tänä vuonna.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olen lukenut Jonesilta myös Ehkä se oli rakkautta. Samaa synkkyyttä oli siinäkin. Tämä kirja on vaikuttava mutta ahdistava.

      Poista
    2. Korjaus: kirjan nimi oli Ehkä rakkaus oli totta

      Poista
  2. Minusta tämä on todella vakuuttava, ja sympatiani asettuivat kyllä Lewisin puolelle. Jones on upea kirjailija!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sympatiani asettuivat myös Lewisin puolelle. Koska luin englanniksi, tulkintani huojui eri vaihtoehtojen välillä. Luin juuri kaikki löytämäni blogitekstit kirjasta. Olen tyytyväinen, että muutkin ovat tulkinneet kirjan kertovan surutyöstä, pääasiassa. Olen samaa mieltä, että Jones on upea kirjailija. Hän hallitsee psykologisen syvyyden.

      Poista
  3. Olen hiplannut Zadie Jonesin kirjoja useasti kirjastossa ja kaupoissa, mutta onphana jäänyt lukematta juuri kansien takia. Kaikki kannet jotain romantiikkaan viittaavaa höttöä. Tämänkin kansi luo kuvaa kevyestä maalaisromannista, jossa käydään ladossa hässimässä kesken heinätöiden. Juu ei kiitti. Mutta näyttää tosiaan sisältävän tuhtia tavaraa, jossa lukija saa pohtia ihan muuta kuin kuka sinne latoon on menossa puuhaamaan.

    Kun itse teen kotiinpaluun, voisi käydä kirjastossa lainaamassa Jonesia.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Maalaisromantiikasta ei ole kirjassa tietoakaan. Maaseutuparatiisi on vaihtunut lamaannuttavaksi maaseutuhelvetiksi, jossa melkein pääsee hengestään myrkyllisen ilmapiirin takia.

      Epäilen, että kansi on karhunpalvelus kaikille potentiaalisille mieslukijoille, jotka jo entuudestaan ajattelevat, että kaikki naisten kirjoittamat kirjat ovat harlekiineja. Aivan kuin haluttaisiin vain pitää yllä stereotypioita.

      Olet kai ollut jossain päin Suomea piileksimässä piilopirtissä ja muuta jännää ;)

      Poista
    2. Onpa tuo kansi kyllä karhunpalvelus monille potentiaalisille naislukijoillekin. :D Piilopirtissä piileksin edelleen eikä ole tietoa, milloin täältä poistun. Että kotiinpaluu ei välttis ihan heti tapahdu. ;)

      Poista
    3. Niinpä. Osa naislukijoista karttaa harlekiineja kuin ruttoa. Jos itselle asetettaisiin valintatilanne: joko harlekiinin lukeminen tai rutto, kolera ja malaria yhdessä, eiköhän valinta ole helppo eli rutto-kolera-malaria ja laitetaan kaupan päälle vielä migreeni :D

      Poista
    4. Minä muuten luin teininä harlekiineja. Oli ihanaa kun tiesi jo takakannen luettuaan, ketkä päätyvät vaikeuksien ja väärinkäsitysten jälkeen yhteen :D Nykyään kyllä esimerkiksi ruton, koleran ja malarian yhdistelmä kuulostaa kiinnostavammalta. Ja menköön se migreenikin :D

      Poista