Auschwitzhin kuningattaren paratiisi tai muistiinpanoja elokuvasta The Zone of Interest

(kuvat sivulta: Finnkino)

Muistiinpanoja elokuvan äänimaailmasta:

- aivan elokuvan alussa valkokangas pysyy mustana useiden sekuntien ajan, lähes minuutin, mustaa taustaa vasten kuuluu vain pahaenteinen kohina ja humina, sekasortoisia ihmisääniä, jyskytystä ja pauhua, jolloin katsoja ymmärtää, että nyt on kyse totisesta todesta, raa´asta todellisuudesta, mitä ei selittelyillä pyyhitä pois

 

- muurin takana olevan keskitysleirin krematorioista kantautuva taukoamaton kohina ja humina, vartijoiden karjahdukset ja aseiden laukaukset, epätoivoisten juutalaisten huuto ja ulina

 

 

 - ajoittain kuuluu hyytäviä ääniä, kuin jotain repeäisi tai räjähtäisi, välillä synkeää epävireistä kuorolaulua, minkä äänimaailmaa on monistettu ja muokattu kuin kuolevien ihmispoloisten viimeisiä tuskanhuutoja, paikoin kuulostaa kuin ihmisääniä olisi ”koneellistettu”, muokattu tietokoneiden avulla epäinhimilliseen suuntaan

 

- elokuvan lopputekstien aikana musiikissa toistuu painajaismainen, monotoninen äänimaailma dyng-dyng-dyng, dyng-dyng,dyng, sama toistuu ja toistuu, toistuu ja toistuu, kuin palauttaen katsojan mieliin, että holokaustissa juutalaisia tapettiin ja tapettiin, tapettiin ja tapettiin, lähes loputtomiin, kunnes päästiin uhrilukuun kuusi miljoonaa, numeroina 6000000 ihmistä

Muistiinpanoja elokuvan kuvallisesta kerronnasta:

 

- lähikuvia Auschwitzin kuningattaren Hedwig Hössin puutarhan kukista, oransseja, keltaisia ja punaisia kukkia loistaa väriloistossaan, lähikuva punaisesta kukasta, tarkennus lähemmäs ja lähemmäs, niin lähelle että koko valkokangas värjäytyy punaiseksi, taustalla kuuluu jälleen painajaismainen äänimaisema, krematorioiden kohina ja humina, ihmisten epätoivo, kuolonkorina, huutojen sekasorto, jyskytys ja pauhu junasta, johon on sullottu tuhansittain juutalaisia viimeisellä matkallaan kohti kuolemaansa

 

- keskitysleirille kuljetetut juutalaiset ovat läsnä kansallissosialistisen Hössin perheen arjessa kammottavina viittauksina: joukkotuhoon päätyneiden juutalaisnaisten ylellisinä alusvaatteina joita jaetaan natsiperheen naisille ja heidän palvelijoille, kallisarvoisena turkkina joka päätyy natsiäidin sovitettavaksi, kuolleiden juutalaisten tuhkakasoista kerättyinä kultahampaina joita natsiperheen poika tutkailee kerrossängyssään taskulampun valossa tai setelitukkoina joita komendantti Rudolf Höss lajittelee samalla kun antaa puhelimitse käskyjä keskitysleirin syreenipensaiden hentojen kukkien varjelemisesta

 

 

 - kylmällä asiallisuudessa Rudolf Höss puhuu kammottavista asioista: kuinka junavauhuihin on sullottu tuhatpäinen ”lasti”, jonka tuhoaminen pitäisi hoitaa nopeasti ja tehokkaasti kaasukammiossa ja polttouuneissa. Muut pöydän ympärillä istuvat natsipamput kuuntelevat tyytyväisinä arkkitehdin suunnitelmia uusista, moderneista krematoriohankkeista, joissa kaasukammioiden ja polttouunien rivistö mahdollistaa ihmisruumiiden taukoamattoman polttamisen. Kun yksi kammio jäähtyy, viereinen kammio voidaan ladata täyteen ”lastia” eli joukkotuhon uhreja

 

- viisilapsisen perheen natsi-isä Rudolf Höss lukee lapsilleen iltasatua, Grimmin veljen kolkkoa satua pahuudesta joka saa palkkansa, ja kuvamaailma siirtyy pimeäkameralla kuvattuun mustavalkoiseen kerrontaan, jossa mekkoon pukeutunut nuori palvelijatyttö pääsee livahtamaan keskitysleirin tuhkakasojen ohitse, kaivaa säkistä omenoita, joita hän piilottaa hiekkakasaan iskettyjen lapioiden sekaan, mutta miksi, ilmeisesti tehdäkseen viimeisiä palveluksia juutalaisvangeille, jotka raatavat nälkäkuoleman partaalla työleirillä kantaen hiekkakasoja pinoista toisteen, uudestaan ja uudestaan, uudestaan ja uudestaan, kunnes kuolo korjaa

Muistiinpanoja ja ajatuksia elokuvan teemoista:

- elokuvan poikkeuksellinen näkökulma, katsoja tavallaan pakotetaan samaistumaan kansallissosialisteihin, natseihin, koska heidät nähdään, juutalaisia ei elokuvassa nähdä, mutta tietoisuuden heidän läsnäolostaan aistii kuulemalla puistattavana äänimaailmana keskitysleirin muurien takaa, juutalaiset ovat toisaalla, niin lähellä mutta niin kaukana, heidät on etäännytetty, muutettu toiseuden edustajiksi, vieraiksi, oman maan kansalaisiksi mutta kuitenkin vihollisiksi, joilla ei ole ihmisarvoa

 

- elokuva tavallaan pakottaa katsojan ajattelemaan kysymystä, mitä jos ei itsekään halua tai pysty näkemään toista ihmistä kokonaisvaltaisesti ihmisenä, vaan pelkkänä yksittäispiirteenä, kuten pelkästään tietyn uskonnon edustajana, tiettynä kansallisuutena, tiettynä ihonvärinä, tiettynä sukupuolena, tietyn seksuaalisen suuntautumisen edustajana, tiettynä ikäluokkana, tiettynä vartalotyyppinä, tietyn ruumiinvamman tai sairauden edustajana, mitä siitä voi seurata, mihin se pahimmillaan voi johtaa, jos ihmisyys katoaa

 

 

- päivänselvää on, että näin rohkea ja voimakas elokuva kuin The Zone of Interest, vavahduttaa ja kauhistuttaa, se shokeeraa ja lamaannuttaa, mutta herättää myös ihailua kerronnallisilla ratkaisuillaan. Elokuva pakottaa katsojan ajattelemaan kammottavaa skenaariota: entä jos itsekin on samankaltainen kuin elokuvan henkilöt, ulkoisesti sivistyneen oloinen, mutta täysin sokea tai välinpitämätön omille moraalisille ja eettisille valinnoilleen?

 

 

Uskotko aaveisiin?

(kuvat sivulta: Helsingin Kaupunginteatteri)

Miten sinä reagoisit ja toimisit, jos olisit päätynyt vastaavaan tilanteeseen kuin Danny Robinsin kauhunäytelmässä? Jos havahtuisit useana peräkkäisenä yönä, että asuntosi toisesta huoneesta kuuluu outoja ääniä? Itkua, askelten tömähdyksiä ja sekavaa puhetta. Joka yö kello 2:22. Ja aina kun tempaisisit huoneen oven auki, et näkisi siellä ketään. Uskoisitko omia aistejasi vai ajattelisitko, että olet sekoamassa? Kertoisitko kummallisista kokemuksista kenellekään vai päättäisitkö vaieta?

 

Danny Robinsin näytelmässä 2:22 A Ghost Story nuori lapsiperhe on juuri muuttanut hulppeaan asuntoon Lontoon trendikkäälle alueelle. Lääkärinä työskentevä isä Sam (Lauri Tilkanen) ja opettajaäiti Jenny (Pia Andersson) ovat kutsuneet illaksi kylään tuttavapariskunnan, johon kuuluu psykiatrinainen Lauren (Sanna-June Hyde) ja tämän uusi miesystävä Ben (Sauli Suonpää). Nuorenparin pienokainen nukkuu yläkerran makuuhuoneessa. Itkuhälyttimen äännähtelyistä perheenäiti varmistuu, että vauvalla ei ole hätää.

Illanvietto alkaa leppoisalla jutustelulla asunnon remontoinnin etenemisestä. Taustalla soi rentouttava musiikki, illallisruoka porisee liedellä ja alkoholia siemaillaan sivistyneesti. Mutta mitä pidemmälle ilta etenee ja viinipullot alkavat tyhjentyä, pinnan alla kyteviä jännitteitä paljastuu.

 

 

Nuorenparin avioliitto ei olekaan niin auvoinen, kuin aluksi vaikuttaa. Jenny rimpuilee eroon omasta uskonnollisesta taustastaan. Hän päätyy jatkuvasti törmäyskurssille Samin äärirationaalisen ajattelutavan kanssa. Sam ei häpeile toitottaa omaa ylimielistä kaikkitietävyyttään joka käänteessä. Hän on analyyttinen, skeptinen ja suorastaan sietämättömän omahyväinen besserwisser.

Jännitteet eivät lopu tähän. Lauren ja Sam tuntevat toisensa entuudestaan jo opiskeluajoiltaan lääketieteellisestä yliopistosta. Tuolloin Lauren ihastuu Samin nokkeluuteen, viiltävään älyyn. Illan edetessä selviää, että kukaan naisen lukuisista miesystävistä ei ole koskaan pystynyt päihittämään nuoruudenihastusta. Raadollisimmillaan toivoton rakkaus näkyy hääjuhlassa, jossa Lauren yhä haikailee Samin perään. Nykyisen kumppaninsa seuraan, remonttimies Benin, hän päätyy lähinnä epätoivosta.

Jossain vaiheessa iltaa keskustelu kääntyy yliluonnollisiin kokemuksiin. Perheenäiti Jenny uskaltautuu kertomaan, mitä tapahtuu joka yö kello 2:22. Lapsen makuuhuoneesta kantautuu askelien ääniä, puheen mongerrusta ja tuskaista vaikerrusta. Nainen haluaa vieraiden jäävän pitkälle yöhön, jotta hekin voisivat todistaa oudot tapahtumat.

Sam hyökkää tietysti heti argumentteineen ja pyrkii musertamaan muut analyyseillään. Kummallisille tapahtumille löytyy aina joku muu selitys. Ehkä olohuoneen remontoimiseen käytetty seinämaali ja tärpätti ovat aiheuttaneet huimausta ja sekavuutta. Miksei lapsiperhearjen univelka voisi vääristää todellisuudentajua? Jospa unettomuus laukaisee pelkotiloja ja pelon vallassa ihminen ei kykene rationaaliseen ajatteluun, koska ”matelija-aivot” ovat ottaneet vallan ”nisäkäsaivoilta”. Ehkä Jennyn uskonnollinen tausta yllyttää häntä alitajuisesti puoltamaan yliluonnollisia selityksiä luonnollisten sijaan.

Mitäpä jos äänet eivät kuulukaan yläkerrasta vaan pihalta, jossa cityketut riehuvat ja parittelevat. Miksei itkuhälyttimissäkin voisi olla toimintahäiriöitä? Besserwisser tietää kertoa, että samalle taajuudelle viritetyt itkuhälyttimet voivat poimia ääniä muista asuinalueen hälyttimistä.

Katsojana aloin pohtia muitakin mahdollisia selitysmalleja. Olisiko Jenny sairastumassa psykoosiin, johon liittyy kuuloharhoja? Mutta miksi psykiatri illallisvieraana ei oitis diagnosoi horjuvaa mielenterveyttä? Ai niin, hän ei suostu läiskimään diagnooseja lähipiirilleen. 

 

Tai olisiko näytelmän lavastukseen kuuluva, tyylitelty seinäjuliste Alfred Hitchcockin Psyko-elokuvan suihkukohtauksesta vihje, viittaisiko se väkivallan uhkaan? Ehkä asuinalueella vaanii murtovarkaita ja ilkivallan tekijöitä. Vai olisiko sittenkin mahdollista, että yliluonnollisuus on osa todellisuutta? Onhan niin monella ihmisellä yliluonnollisia kokemuksia, eiväthän he kaikki voi olla päästään vialla.

Illallisseurue alkaa käydä läpi omia selittämättömiä kokemuksiaan. Selviää, että remonttimiehen äiti on pyörittänyt spiritististä toimintaa olohuoneessaan. Ben on imenyt jo äidinmaidostaan paranormaalin ajattelutavan. Laurenillekin on sattunut kummia. Hän on nähnyt kauppakeskuksen lasihississä ystävänsä heiluttavan kättään, vaikka ystävä on siinä vaiheessa jo kuollut.

Luonnollisesti en voi paljastaa, mistä kaikesta on kyse ja mihin kaikki lopulta päättyy. Sen voin kertoa, että näytelmän loppuratkaisu on ällistyttävä. Jopa niin pökerryttävä, että jäimme haukkomaan henkeä ja melkein lamaannuimme tuoliin.

Näytelmän lavastuksessa ja musiikissa on otettu kaikki tehot irti. Näytelmän asunnon seinälle on ripustettu valtava digitaalinen kello, jonka numerot hehkuvat oransseina. Numerot etenevät välillä hitaammin, välillä nopeutetusti kohti maagista kellonaikaa 2:22.

 

Muutoin asunto on sisustettu ultramodernisti teräksellä ja lasilla. Yliluonnollisuuden näyttämönä ei siis ole synkeä goottilainen linna, kuten voisi olettaa. Ehkä viistoista kattoikkunoista valuvat sadejuovat viittaavat uhkaan tai surumielisyyteen. Avatuista terassinovista vyöryvä sumu tuntuu kysyvän, voisiko todellisuus olla yhtä häilyvä ja hahmoton kuin vesihöyry. Näyttämöllä nähdään myös shokeerava ilmestys: itsekseen liikkuva pöytä. Musiikissa äkilliset ja voimakkaat äänet säpsäyttävät ja valmistavat johonkin pahempaan.

Näyttelijäsuorituksen olivat tietysti erinomaisia. Parhaiten jäi mieleen sietämätön besserwisser, jonka hahmossa (Lauri Tilkanen) on onnistuttu saavuttamaan maksimaalisen ärsyttävyyden taso! Miehen rasittava käytös jäi pitkäksi aikaa kytemään mieleen, ehkä siksi että kaikkitietäjä on niin tunnistettava ihmistyyppi.

Näytelmän käsikirjoituksessa Danny Robins on hyödyntänyt nerokkaasti juontamaansa BBC Sounds Uncanny-podcastia, mitä olen fanittanut jo pitkään. Kyseinen podcast käsittelee todellisia, kummallisia tapahtumasarjoja, joissa ihmiset epäilevät kokeneensa jotain selittämätöntä. Podcastissa tapahtumista yrittää saada tolkkua Team Skeptic ja Team Believer, joista ensinmainittu pyrkii aina ensin löytämään luonnollisen selityksen ja jälkimmäinen kallistuu yliluonnollisteen. Eli jo aihepiiri puhuttelee, siitä vaan googlaamaan BBC Sounds podcast Uncanny. Podaria voi kuunnella myös Suomessa.

Näytelmä oli todella upea elämys. Jos jostain kuitenkin haluan mäkättää, se on Helsingin Kaupunginteatterin alaisuudessa toimivan Arena-teatterin järjestelyt. Miksi yleisöä ei päästetä ajoissa (esim. 30 min ennen näytöksen alkua) istumaan saliin, vaan pitää sulloutua käytäville ja muihin ahtaisiin tiloihin? Näin stressiherkkänä ihmisenä ainakin minulle alkoi pukata pienimuotoisia paniikkituntemuksia, kun ilmanlaatu huononi, happi hupeni, lämpötila kohosi, pelkäsin pyörtyväni, ulko-ovi paukkui jatkuvasti ja ihmiset yrittivät rynniä eteenpäin (pääsemättä mihinkään). Tuli mieleen suomen kielen uudissana ”perkelöityminen”. Se tarkoittaa vaarallisen ja/tai epämiellyttävän tilanteen eskaloitumista.

Teatteriolosuhteissa ”perkelöityminen” voisi pahimmillaan johtaa ihmisten pyörtyilyyn rappusille, sairauskohtauksia, rynnimistä, kaatumisia, kompastumisia, ihmisten ruhjoutumisia kuoliaaksi, pakokauhua. Puuttuisi vain, että joku neropatti päättäisi sytyttää tupakan ja roihauttaisi teatterivieraiden polyester-puserot liekkeihin ja että joku tulisi käsiaseen kanssa uhkailemaan ja ampumaan varoituslaukauksia, kuten eräs poliitikko juuri äsken. Katsojana en tätä halua, vaan haluan kokea dramaa pelkästään näyttämöllä, en teatterin ahtaissa odotustiloissa. Tehkää asialle jotain, kiitos.