 |
| (Kuvat elokuvasta Hohto - The Shining) |
ELOKUVA (dvd) --- Hohto (The Shining)(Warner Bros., 1980)
Ohjaaja:
Stanley Kubrick
Käsikirjoitus:
Stephen King (romaani),
Stanley Kubrick (elokuva)
Näyttelijöitä:
Jack Nicholson, Shelley Duvall, Danny Lloyd, Scatman Crothers, Barry Nelson, Philip Stone
Genre: kauhu, rikos, mysteeri
Tästäkin klassikkoelokuvasta olen halunnut kirjoittaa jo pitkään. Pyrin tässä blogitekstissäni analyyttisempaan otteeseen kuin edellisessä tekstissäni (
Hitchcockin Vertigo-elokuva). Tekstini on kuitenkin myös henkilökohtainen ja fanituspohjainen.
Näin
Hohdon ensimmäisen kerran noin 14-vuotiaana. Parhaiten tuosta katselukokemuksesta jäi mieleen lähes sietämätön kauhu, joka huipentui takaa-ajokohtaukseen lumilabyrintissa. Samoihin aikoihin näin myös toisen kauhuklassikon, Hitchcockin
Psykon, jonka kellarikohtauksen aikana hiki valui pitkin kylkiäni, sydämeni hakkasi tuhatta ja sataa ja tärisin nahkatuolilla niin, että melkein valuin lattialle. Kauhun tunnelmaa luonnehtisin
Hohdossa astetta kevyemmäksi kuin
Psykossa.
Nyt aikuisena, kun olen nähnyt
Hohdon jo viitisen kertaa, kiinnitän paljon huomiota elokuvan taiteellisiin vaikutelmiin. Ihailen tapoja, joilla Kubrick ottaa kaikki tehot irti erilaisista kuvakulmista, kuvaustavoista ja leikkauksista. Ohjaaja on hyödyntänyt taidokkaasti pikkupoika-Dannyn näkökulmaa. Kamera seuraa ylhäältä takaa, kun Danny ajaa kolmipyöräisellään pitkin hotellin loputtomia käytäviä. Tästä kuvakulmavalinnasta katsoja aavistaa, että jotain uhkaavaa on tekeillä. Ja kohta se näkyy: sinisiin mekkoihin puetut kaksostytöt, jotka ovat välillä elossa, välillä kuolleita ja yltä päältä veressä. Eikä katsoja välttämättä heti edes tiedä, perustuvatko kauhunäyt pikkupojan mielikuvitukseen, hulluuteen vai todellisuuteen. Samalla tavalla katsojaa haastetaan pohtimaan, onko altaassa lojuva mätäpaiseiden peittämä naisvainaja todellinen vai kuvitteellinen.
Hohdossa vaikutuin myös leikkauksen nerokkuudesta. Kohtausta, jossa verivirrat syöksyvät avautuvasta hotellihissin ovesta niin raivokkaalla voimalla että ne kiskaisevat mukaansa myös huonekaluja, on käytetty monessa kohdassa. Verivirrat on tehokas ennakointi. Katsoja tajuaa, että kaikki ei käy hyvin. Verivirrat näkyvät ensimmäisen jo ennenkuin Torrencen perhe pääsee vuoristohotellin talvivalvojiksi. "Hohtamisen" lahjan omaava Danny näkee tulevaisuuteen. Hän näkee verivirrat ja tietää, että joku kuolee väkivaltaisesti.
Kun viimeeksi katsoin elokuvan eilenillalla/yöllä, pakotin itseni myös kuuntelemaan sen ääniraitaa.
Hohdossa kauhun tunnelma rakentuu myös paljolti atonaalisen (epä)musiikin ansiosta, mikä kuulostaa epäinhimilliseltä kirskutukselta, vingutukselta ja paukkeelta - yhdellä sanalla sanottuna uhkaavalta. Elokuvan lopputeksteistä huomasin, että säveltäjistä mainitaan
Krzysztof Penderecki ja
György Ligeti. Ainakin minun maallikkokorvissani Penderecin avantgarde-"musiikki" kuulostaa ääniltä suoraan helvetistä, mutta samalla se sopii täydellisesti elokuvan painajaismaiseen ilmapiiriin. Elokuvan äänimaailmaan kuuluu myös sydämen jyskytyksen ääniä, mitkä myös viestittävät uhasta.
Hohdon kauhun tunnelma olisi ehkä jäänyt syntymättä ilman
Jack Nicholsonin esittämän Jack Torrence -hahmon mielipuolisia virnistyksiä, demonisia toljotuksia ja saatanallisia irvistyksiä. En tiedä, miten Nicholson ilmeensä ja eleensä tuottaa, mutta ne toimivat. Kukaan ei pysty näyttelemään järkensä menettänyttä, murhanhimoista kirvesmiestä paremmin kuin Nicholson. Jack Torrencen vaimo, Wendy, syventää entisestään kauhun tunnelmaa erilaisilla säikähdyksen, pelon ja epätoivon ilmeillä. Näyttelijä
Shelley Duvallin lautasmaiset silmät sopivat rooliin erinomaisesti. Parhaiten Duvallin kauhun laajentamat silmät jäävät mieleen kohtauksessa, jossa Wendy selaa paperipinkkaa, johon on konekirjoitettu
All work and no play makes Jack a dull boy paperi toisensa jälkeen. Wendy tajuaa, että hänen miehensä ei ole enää kirjailija, vaan pelkästään hullu.
Koska olen nähnyt elokuvan ennen kuin luin
Stephen Kingin Hohto-kirjan, minulle elokuva edustaa todellista Hohtoa ja kirja on vain jotain sinne päin. En erityisemmin syttynyt Kingin kirjoitustyylistä, jonka koin monessa kohdassa liian detaljisena. Anteeksi nyt vain King-fanit, mutta mielestäni Kingin romaani on pelkkä taustateksti eikä itsenäinen taideteos. Olen tyytyväinen, koska Kubrick ei ole siirtänyt Kingin maailmaa kirjaimellisesti omaan elokuvaansa. Kirjan "lehtipuueläimet" on korvattu elokuvassa lehtipuulabyrintillä, mitä pidän onnistuneena ratkaisuna. Kubrick ei myöskään ole herättänyt henkiin hotellikäytävän palosammutinta, kuten kirjassa tapahtuu. Onneksi elokuvassa Jack Torrance ei myöskään paneudu pitkäveteiseen lähdeaineiston penkomiseen kuten kirjassa. Mielestäni elokuvassa toimii erinomaisesti myös Dannyn ajaminen kolmipyöräisellä, vaikka sekin puuttuu kirjasta. Kingin kirjasta taitaa puuttua myös lause
All work and no play makes Jack a dull boy, mihin tiivistyy herra Torrancen hulluksi tuleminen.
Tästä elokuvasta voisi oikeastaan kirjoittaa loputtomiin, mutta lopettelen tähän. Erityisesti pidän siitä, että
Hohto-elokuvan voi tulkita monella tavalla. Katsoja voi itse päättää, onko pahuus ja hulluus ihmisissä itsessään, olosuhteissa vai rakennuksissa. Elokuvan voi tulkita myös niin, että hotelli kantaa sisällään pahuutta ja hulluutta, ja hotelli tartuttaa ja saastuttaa kaiken, joka astuu sen sisälle. Minua kiehtoo ajatus, että hotellilla rakennuksena olisi oma muisti, tahto ja kyky ajatella ja toimia. Tässä mielessä hotelli olisi yksi henkilöistä.
Hohdosta elokuvana ja/tai kirjana on kirjoitettu mm. näissä blogeissa tai sivustoilla:
Kingiä, kahvia ja empatiaa
Damn good coffee
Marko Hautala
Yle Teema: Hohtoa huoneessa 237
