maanantai 23. helmikuuta 2015

Hohto - elokuvana ja kirjana

(Kuvat elokuvasta Hohto - The Shining)
ELOKUVA (dvd)  ---  Hohto (The Shining)(Warner Bros., 1980)

Ohjaaja: Stanley Kubrick
Käsikirjoitus: Stephen King (romaani), Stanley Kubrick (elokuva)
Näyttelijöitä: Jack Nicholson, Shelley Duvall, Danny Lloyd, Scatman Crothers, Barry Nelson, Philip Stone
Genre: kauhu, rikos, mysteeri

Tästäkin klassikkoelokuvasta olen halunnut kirjoittaa jo pitkään. Pyrin tässä blogitekstissäni analyyttisempaan otteeseen kuin edellisessä tekstissäni (Hitchcockin Vertigo-elokuva). Tekstini on kuitenkin myös henkilökohtainen ja fanituspohjainen.

Näin Hohdon ensimmäisen kerran noin 14-vuotiaana. Parhaiten tuosta katselukokemuksesta jäi mieleen lähes sietämätön kauhu, joka huipentui takaa-ajokohtaukseen lumilabyrintissa. Samoihin aikoihin näin myös toisen kauhuklassikon, Hitchcockin Psykon, jonka kellarikohtauksen aikana hiki valui pitkin kylkiäni, sydämeni hakkasi tuhatta ja sataa ja tärisin nahkatuolilla niin, että melkein valuin lattialle. Kauhun tunnelmaa luonnehtisin Hohdossa astetta kevyemmäksi kuin Psykossa.


Nyt aikuisena, kun olen nähnyt Hohdon jo viitisen kertaa, kiinnitän paljon huomiota elokuvan taiteellisiin vaikutelmiin. Ihailen tapoja, joilla Kubrick ottaa kaikki tehot irti erilaisista kuvakulmista, kuvaustavoista ja leikkauksista. Ohjaaja on hyödyntänyt taidokkaasti pikkupoika-Dannyn näkökulmaa. Kamera seuraa ylhäältä takaa, kun Danny ajaa kolmipyöräisellään pitkin hotellin loputtomia käytäviä. Tästä kuvakulmavalinnasta katsoja aavistaa, että jotain uhkaavaa on tekeillä. Ja kohta se näkyy: sinisiin mekkoihin puetut kaksostytöt, jotka ovat välillä elossa, välillä kuolleita ja yltä päältä veressä. Eikä katsoja välttämättä heti edes tiedä, perustuvatko kauhunäyt pikkupojan mielikuvitukseen, hulluuteen vai todellisuuteen. Samalla tavalla katsojaa haastetaan pohtimaan, onko altaassa lojuva mätäpaiseiden peittämä naisvainaja todellinen vai kuvitteellinen.

Hohdossa vaikutuin myös leikkauksen nerokkuudesta. Kohtausta, jossa verivirrat syöksyvät avautuvasta hotellihissin ovesta niin raivokkaalla voimalla että ne kiskaisevat mukaansa myös huonekaluja, on käytetty monessa kohdassa. Verivirrat on tehokas ennakointi. Katsoja tajuaa, että kaikki ei käy hyvin. Verivirrat näkyvät ensimmäisen jo ennenkuin Torrencen perhe pääsee vuoristohotellin talvivalvojiksi. "Hohtamisen" lahjan omaava Danny näkee tulevaisuuteen. Hän näkee verivirrat ja tietää, että joku kuolee väkivaltaisesti.

Kun viimeeksi katsoin elokuvan eilenillalla/yöllä, pakotin itseni myös kuuntelemaan sen ääniraitaa. Hohdossa kauhun tunnelma rakentuu myös paljolti atonaalisen (epä)musiikin ansiosta, mikä kuulostaa epäinhimilliseltä kirskutukselta, vingutukselta ja paukkeelta - yhdellä sanalla sanottuna uhkaavalta. Elokuvan lopputeksteistä huomasin, että säveltäjistä mainitaan Krzysztof Penderecki ja György Ligeti. Ainakin minun maallikkokorvissani Penderecin avantgarde-"musiikki" kuulostaa ääniltä suoraan helvetistä, mutta samalla se sopii täydellisesti elokuvan painajaismaiseen ilmapiiriin. Elokuvan äänimaailmaan kuuluu myös sydämen jyskytyksen ääniä, mitkä myös viestittävät uhasta.

Hohdon kauhun tunnelma olisi ehkä jäänyt syntymättä ilman Jack Nicholsonin esittämän Jack Torrence -hahmon mielipuolisia virnistyksiä, demonisia toljotuksia ja saatanallisia irvistyksiä. En tiedä, miten Nicholson ilmeensä ja eleensä tuottaa, mutta ne toimivat. Kukaan ei pysty näyttelemään järkensä menettänyttä, murhanhimoista kirvesmiestä paremmin kuin Nicholson. Jack Torrencen vaimo, Wendy, syventää entisestään kauhun tunnelmaa erilaisilla säikähdyksen, pelon ja epätoivon ilmeillä. Näyttelijä Shelley Duvallin lautasmaiset silmät sopivat rooliin erinomaisesti. Parhaiten Duvallin kauhun laajentamat silmät jäävät mieleen kohtauksessa, jossa Wendy selaa paperipinkkaa, johon on konekirjoitettu All work and no play makes Jack a dull boy paperi toisensa jälkeen. Wendy tajuaa, että hänen miehensä ei ole enää kirjailija, vaan pelkästään hullu.


Koska olen  nähnyt elokuvan ennen kuin luin Stephen Kingin Hohto-kirjan, minulle elokuva edustaa todellista Hohtoa ja kirja on vain jotain sinne päin. En erityisemmin syttynyt Kingin kirjoitustyylistä, jonka koin monessa kohdassa liian detaljisena. Anteeksi nyt vain King-fanit, mutta mielestäni Kingin romaani on pelkkä taustateksti eikä itsenäinen taideteos. Olen tyytyväinen, koska Kubrick ei ole siirtänyt Kingin maailmaa kirjaimellisesti omaan elokuvaansa. Kirjan "lehtipuueläimet" on korvattu elokuvassa lehtipuulabyrintillä, mitä pidän onnistuneena ratkaisuna. Kubrick ei myöskään ole herättänyt henkiin hotellikäytävän palosammutinta, kuten kirjassa tapahtuu. Onneksi elokuvassa Jack Torrance ei myöskään paneudu pitkäveteiseen lähdeaineiston penkomiseen kuten kirjassa. Mielestäni elokuvassa toimii erinomaisesti myös Dannyn ajaminen kolmipyöräisellä, vaikka sekin puuttuu kirjasta. Kingin kirjasta taitaa puuttua myös lause All work and no play makes Jack a dull boy, mihin tiivistyy herra Torrancen hulluksi tuleminen.

Tästä elokuvasta voisi oikeastaan kirjoittaa loputtomiin, mutta lopettelen tähän. Erityisesti pidän siitä, että Hohto-elokuvan voi tulkita monella tavalla. Katsoja voi itse päättää, onko pahuus ja hulluus ihmisissä itsessään, olosuhteissa vai rakennuksissa. Elokuvan voi tulkita myös niin, että hotelli kantaa sisällään pahuutta ja hulluutta, ja hotelli tartuttaa ja saastuttaa kaiken, joka astuu sen sisälle. Minua kiehtoo ajatus, että hotellilla rakennuksena olisi oma muisti, tahto ja kyky ajatella ja toimia. Tässä mielessä hotelli olisi yksi henkilöistä.

Hohdosta elokuvana ja/tai kirjana on kirjoitettu mm. näissä blogeissa tai sivustoilla:
Kingiä, kahvia ja empatiaa
Damn good coffee
Marko Hautala
Yle Teema: Hohtoa huoneessa 237

4 kommenttia:

  1. Mielenkiintoinen teksti. Minäkin olin nähnyt elokuvan aikoja sitten, varmaan parikin kertaa, ennen kuin luin kirjan reilu vuosi sitten. Pidän elokuvaa ok:na, ja kirja ei todellakaan ole suosikkejani Kingeistä. Katsoin kuitenkin melko pian kirjan lukemisen jälkeen leffan uudestaan - edellisestä kerrasta oli pitkä aika - , ja vaikka yhä pidän elokuvaa ok:na, se myös toi kontrastia kirjaan, ja aloin arvostaa kirjaa pikkaisen enemmän. Tosin ei se edelleenkään ole suosikkejani, mutta ymmärsin paremmin Kingin hienoisen nihkeilyn, mitä tulee elokuvaan. Jokin aika sitten katsoin erään dokumentin Hohto-elokuvasta, jossa käsiteltiin erilaisia mahdollisia tulkintatapoja. Se oli kiehtova! =D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Satutko muistamaan näkemäsi dokumentin nimeä? Haluisin nähdä sen.

      Kun esitin anteeksipyyntöni King-faneille, ajattelin lähinnä sinua. Huokaisen helpotuksesta, ettei tämä ole suosikki-Kingisi ;) Olen lukenut vain muutaman kirjan Kingilta. Carrieta pidin vaikuttavana. Siinä oli todellista kauhun tunnelmaa. Carriestakin on tietysti tehty elokuva. En ole nähnyt sitä.

      En yhtään ihmettele, jos King oli suivaantunut tästä leffasta. Sehän poikkeaa huomattavasti kirjasta. Ne ovat kuin eri planeetoilta.

      Poista
    2. Ilmeisesti tarkoitat dokumenttia Huone 237? Taisin kuitenkin nähdä siitä pätkän Teemalla.

      Poista
    3. Juuri se dokumentti taisi olla kyseessä! =D Yle Areenasta sen katsoin.

      Poista